Tuhannen ja yhden yön tarina

ENSIMMÄINEN OSA

Hän ei voinut myöhemmin milloinkaan muistaa, oliko ajatellut mitään tuona hetkenä.
Häntä oli askarruttanut kysymys, että miksi saadaan melkein kaikki rikokset niin helposti selville, ja miksi tulevat melkein kaikkien rikoksentekijäin jäljet niin selvästi ilmi? Hänen mielestään tärkeimpänä syynä oli rikoksentekijä itse, joka melkein poikkeuksetta joutuu rikoksen suorittamisen hetkellä kokemaan jonkinlaista tahdon ja arvostelukyvyn heikkenemistä, kun taas mielen valtaa lapsellinen, suunnaton kevytmielisyys.
Oikeastaan hän ei pitänyt omaa rikostaan "minään rikoksena". Syrjäytämme tässä koko sen ajatusjuoksun, jonka varassa hän joutui tähän päätelmäänsä; olemme ilmankin jo kiiruhtaneet liian kauas.
Teollaan hän oli vähentänyt kiehuvan tylsää, eläimellistä vihaa.
"Jos järki ei auta, niin auttaapa piru!", hän mietti oudosti hymyillen.

Kirjailijasta tuntui kuin olisi otettu tulppa pois tai saatu vapaan virtauksen estävä tukos avatuksi. Hän kävi lähikaupassa, kohtasi naapurin rouvan, kysyi häneltä mitä kuului: - Tää on tätä arkea, rouva vastasi. Aivan varmasti rouva olisi kirjoittanut bestsellerin, jos tätä arkea ei olisi ollut.
Ei mikään ole sen inhottavampaa kun tietää, että paukkuja olisi, mutta että arki estää sen toteuttamisen, että kykyjä olisi, mutta ei aikaa sen toteuttamiseen. Hän oli aivan varma siitä, että jos aikaa olisi, oksat olisivat pois. Äkkiä hän tajusi, että aika oli se väri, joka hänen paletistaan puuttui, aika oli puuttuva väri hänen paletistaan. Se oli väri, joka oli estänyt häntä kirjoittamasta kaikilta osin tyydyttävää kirjaa.
Voitte ehkä kuvitella, kuinka hänen innostuksensa kasvoi hänen ajatellessaan, että hän voisi ehkä kirjoittaa kirjan, jos hänellä vain olisi aikaa.

Kirjailija yritti unohtaa koko jutun. Tuskin se mitään auttoi.

Mistä helvetistä tämä kiinnostus tähän kirjailijaan on yhtäkkiä puhjennut?

Ilo hykähdytti häntä. Mieli kävi sanomattoman kevyeksi. Hän tunsi vapautuneensa ankarasta taakasta. Teki melkein mieli nauraa. Jossakin alhaalla, rotkon pohjalla, niin syvällä jalkojen alla, että tuskin silmään häämötti, näkyi nyt koko tuo aikaisempi elämä, näkyivät hänen entiset mietteensä, entiset vaikutelmansa, kuo tuo maisema, hän itse ja kaikki, kaikki... Hänestä tuntui kuin hän olisi lentänyt jonnekin ylöspäin. Hänestä tuntui kuin hän tänä hetkenä olisi saksilla leikannut itsensä irti entisestä.
091202
Aamupäivän koettelemusten jälkeen hän oli kerrassaan iloinen voidessaan vaihtaa sietämättömäksi käyneet vaikutelmansa toisiin.
Hän riisuutui ja paneutui sohvaan makaamaan, väristen kuin uuvuksiin ajettu hevonen, veti viittansa ylleen ja vaipui heti tiedottomuuteen...
Pohjalla oli sittenkin vain kultainen sydän.

Tämä oli ensimmäinen omituisen levollisuuden hetki. Hänen liikkeensä olivat täsmälliset ja selvät. Hän käsitti sentään olevansa vielä heikko, mutta ankara henkinen ponnistus, joka oli johtanut suoranaiseen lepotilaan, liikkumattomaan vallitsevaan mielikuvaan, loi häneen voimaa ja itseluottamusta.

Hän ei enää tahtoisi elää sillä tavalla. Mutta miten, millä keinoin se oli saatava päätökseen? Yksi vielä ja sitten lasku. Hän tunsi ja tiesi, että kaiken täytyi muuttua, toisteli hän, kasvoissa päättäväisyyden ilme. Nyt tämä saa riittää!
Hän oli viimein löytänyt mitä etsi. Hän oli lukenut, etsinyt ja tutkinut.
Hän tunsi olleensa vääränrahantekijä. Hän tunsi tehneensä vääriä seteleitä!
Mutta nyt hänen sydämensä oli autio ja tyhjä. Hän ei halunnut ajatella. Ei jälkeäkään taannoisesta tarmosta jonka varassa hän oli lähtenyt asunnostaan "saattaakseen koko asian päätökseen". Sen sijaan oli tullut täydellinen turtuneisuus.
Hän oli yrittänyt kostaa, mutta se ei ollut parantanut asioita, päinvastoin.

"Kunpa jättäisivät minut vihdoin rauhaan!" mietti hän.
Heidän ikivanha, kehnon kehno, ravistunut menetelmänsä häntä kiukutti... Juuri tässä jutussa voisi keksiä uuden menettelytavan. Mutta miksi he tyytyvät vanhoihin raiteisiin, vaikka heillä olisi tilaisuutta uuteen enemmän kuin kenelläkään muulla.

Me olemme jo melkein kaksisataa vuotta vieraantuneet kaikista asioista.

Kirjailija yritti leikata itsensä irti menneisyydestä.

- Mutta viekas ja tottunut sen konnan on täytynyt olla! Kuinka rohkeasti, kuinka päättävästi hän (he) ovatkaan menetelleet!

Eniten häntä hävetti se, että kaikki nyt näytti niin tyhmältä. Mutta ei hän siitäkään mitään välittänyt.
Hän katseli kevättalvea suorastaan vihamielisesti, ikään kuin olisi ollut sääli, että kaikki muuttui.
"Mennäkö vai ei?" hän mietti.

- Ei ole mitään syytä kuolla, hän ajatteli. Hänet täytti äkkiä häneen tulvahtaneen täyden, valtavan elämän uusi, ääretön tunto. Samanlaisessa mielentilassa luultavasti on kuolemaantuomittu, joka saa odottamatta tiedon armahduksestaan.

Hänen ei tarvinnut todistaa itseään vastaan.

Näin hän pyöräili:
- 30.8.2007 Innsbruck, Itävalta, 8340 km
Nurin kävelyvauhdissa pyörätien niljakkaalla puusillalla. Kylmä, sateinen nousu Brenneron solaan, 1340 m. Inn-joen avaraa alppilaaksoa koilliseen.

- 2.9. Regensburg, Saksa, 8620 km
Sataa, paistaa, sataa. Telttailu vaikeutuu. Pyöräteitä runsaasti maaseudullakin. Tonavan ylitys pohjoiseen. Kurkiauramatkalla etelään.

Muutama vuosi sitten kirjailija kävi vanhimman siskonsa kanssa tutkailemassa synnyinseutujaan. Kirjailija oli yhden vanha kun he olivat muuttaneet siitä osoitteesta pois, joten hän ei voinut muistaa missä he olivat rakennuksessa asuneet ja missä sen sauna oli. Eikä hän myöskään voinut painaa selostusta mieleensä, koska hänellä ei ollut minkäänlaista muistijälkeä paikasta. Kun sitten muutaman vuoden kuluttua tuli puhe saunakuvasta, jossa hän istui isänsä polvella lauteilla ja vanhinsisko seisoi vasemmalla myös lauteilla, kirjailija ei tiennyt missä saunassa kuva oli otettu. Kun hän sitten vanhemmalta siskoltaan kysyi saunan paikkaa, vanhinsisko kivahti, että se oli siellä kodin pihalla, päädystä koilliseen ja että siitähän oli ollut puhe viisi (todellisuudessa 10) vuotta sitten kun he olivat käyneet sitä äidin kanssa katsomassa vanhimman siskon viiskytpäiviltä. Selostus kyllä painui vanhimman siskon mieleen, koska hänellä oli paikasta muistijälki, jota kirjailijalla ei ollut.

Vapaiden kirjailijoiden vapautta rajoittaa pakko saada taiteellinen toiminta tuottamaan sellainen taloustulos, että toiminta voi jatkua ja pelko siitä, että se ei onnistu enää.

- Minä elän! kirjailija ajatteli. Tulppa ei sentään vienyt elämääni hautaan! Mutta voimat olivat silti tarpeen, ilman voimia ei mistään tule mitään; mutta voimat on hankittava voimien avulla.
Kuten oljenkorteen tarttujasta, tuntui hänestäkin äkkiä siltä, että hänkin "voi elää, että on vielä olemassa elämää häntä varten, ettei hänen elämäänsä ole vienyt tulppa hautaan." Päätelmä oli kenties hätäinen, mutta sitä seikkaa hän ei ajatellut.

Hän tunsi menetelleensä aivan oikein. Itseään vastaan hänen ei tarvinnut tehdä. Hän oli tosiaankin vetänyt tulpan irti. Päissään hän ei ollut. Ja olisiko se ollut mikään puolustus, että hän oli ollut päissään? Hän ei ole koskaan päissään. Juuri näin hän halusi toimia. Ehkä hän oli hylkiö siten meneteltyään. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän oli yrittänyt säilyttää mielensä hilpeyden, tuntojensa tuoreuden ja sydämensä vilpittömän puhtaan lämmön, ja yritti aina vanhoille päivillensä asti.
Hän tunsi olevansa pelkojen ja huolten yhteistulos.
Tässä tilanteessa hän tunsi olevansa aivan kuin kotonaan.

Mistä syystä hän olikaan niin sydämystynyt tuolle sulhaskandidaatille? Olihan hän nähtävästi vastuuntuntoinen mies, eikä suinkaan epämiellyttävä.

Millaisia toivomuksia ja tulevaisuudensuunnitelmia hänellä oli?
Kuinka hän voi tehdä jotain sellaista, mikä ei koskaan johdu toisen ihmisen mieleen... Onhan meillä läheinen esimerkki: saadessaan päähänsä avata tuon tulpan.
- Tiedättekö te jotakin yksityiskohtaista tuosta jutusta?
- Luuletteko ehkä, että minun kehoitukseni olisi voinut häntä silloin pidättää? Vaikka olisin kieltänyt, hän ei sittenkään olisi muuttanut mieltänsä, vaan olisi mitä rauhallisimmin harpannut kaikkien kehoitusten yli. Mutta eikö, eikö hän kunnioita sinua?
- Joku motiivi hänellä välttämättä täytyi olla, muuten asia jäisi kerrassaan käsittämättömäksi.

Hän ei ollut nukkunut koko yönä! Hänen päänsä oli mennyt näinä päivinä ihan sekaisin. Tiedättekö, hän oli ihan neuvoton! Kuinka vaikeata onkaan olla isänä! Ulkonäöltään hän muistutti haavoittunutta tai ankaria ruumiillisia tuskia kärsinyttä ihmistä: kulmakarvat olivat kurtussa, huulet yhteenpuserrettuina, katseessa oli outoa paloa. Hän puhui vähän, senkin vastahakoisesti, ikään kuin hän olisi täyttänyt velvollisuutensa, ja hänen liikkeensä ilmaisivat jonkinlaista levottomuutta.
Olisi tarvinnut olla vain side hänen kädessään tai tukko hänen sormessaan, niin hän olisi ollut täysin sellaisen henkilön näköinen, jolla on esimerkiksi paha ajos sormessa, käsi loukkaantunut tai jotain sentapaista.
Hän oli tehnyt salaisen päätöksen koettaa kestää tunnin tai kaksikin tuntia kidutusta, jota ei enää käynyt välttäminen.
Aikanaan hän oli saanut henkivakuutusyhtiöltä sellaisen potin että pärjäsi. Työnteon hän oli lopettanut. Se ei häntä huvittanut.
Muuta tietä hänellä ei ollut.
Tämän kaiken keskellä hän tunsi olevansa kuin koulupoika, joka pänttää läksyä päähänsä.
Hän muisti kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöten, mutta merkillistä oli, ettei hän voinut kunnolla selvittää itselleen, miksi hän teki mitä teki, miksi hän meni minne meni, miksi puhui mitä puhui, miksi ei puhunut mitä ei puhunut.
Erittäin tavallinen ilmiö. Teon suoritus on usein mestarillinen, mutta johtava vaikutin, koko teon alkuaihe jää epäselväksi ja riippuu kaikenlaisista kivulloisista vaikutelmista. Kaikki tapahtuu kuin unessa, on kuin jumalan käsi olisi puuttunut peliin.
Itseään hän pitää melkein idioottina. Se vain pienenä erona, että "sairaat" ovat hieman enemmän seikaisin kuin hän.
Täysin sopusointuista ihmistä ei oikeastaan ole; kymmenistä, ehkäpä vain sadoistakin tuhansista voi löytää jonkun, ja hänkin on sangen heikko edustaja.
Kirjailija jatkoi matkaansa omituinen hymy kalpeilla huulillaan. Hän näytti jatkavan jotakin ajatusjuoksua.
Samassa johtui jotakin hänen mieleensä; minä tein eilen anteeksiantamattoman teon; en tosiaankaan ollut oikein järjissäni. Kenties olisitte itsekin vetänyt tulpan irti, jos olisitte ollut tyttären isä... Myönnän mielelläni, ettei minulla ollut siihen minkäänlaista oikeutta, varsinkaan kun tiesin, kuinka siinä pusukalaraukalle kävisi.
Hän alkoi nauraa.
Silloin hän oli tullut rajaviivalle, joka teki hänet onnettomaksi, ja kun hän sen yli astui, tuli hän sitäkin onnettomammaksi.

- En ole todellakaan sitä tappia irroittanut.
Tuon sanottuaan hän samassa joutui neuvottomaksi ja kalpeni, jälleen huokui eräs taannoinen tunto jäistä kylmyyttä hänen hänen sieluunsa, jälleen kävi hänelle täysin selväksi, että oli vastikään lausunut suunnattoman valheen. Tämän kiduttavan ajatuksen vaikutus oli niin voimakas, että hän tuokioksi melkein unohti itsensä ja ympäristönsä ja aikoi jatkaa matkaansa.
Se taisi olla vain jonkinlainen keväinen houre. Se oli kaikki kuin toisessa maailmassa tapahtunutta... siitä oli pitkä aika. Ja muutenkin... kaikki, mitä täällä tapahtui, näytti hänestä tapahtuvan jossakin muualla...
Kuinka kiinnostavan ajatuksen hän oli tullut löytäneeksi.
Hän ei voinut sietää sitä, että joku perulainen huilunsoittaja oli naimassa hänen tytärtään! Hän ei todellakaan täyttänyt niitä vaatimuksia, jotka hän tyttärensä miehelle asetti.
- Kummallista, virkkoi hän hitaasti, ikään kuin uuden ajatuksen yllättämänä, - miksi minä tässä olen huolissani? Miksi tämä huoli? Mene naimisiin ihan mielesi mukaan!
Hän puhui aivan kuin itsekseen, mutta samalla ääneen.
Hän oli raivannut tiensä kuin Koskelan Jussi. Kosmos oli halunnut tietää oliko hän tosissaan.
Tapahtui vain se, minkä täytyi tapahtua. Siinäpä olikin asian ydin.
Hän vilkaisi kelloa. Sen arvoi voi olla viisi tai kuusi euroa, mutta hänelle se oli kallis muistoesineenä.
Mutta mitä hänen olisi nyt kannattanut tehdä?
Hän tiesi, että olisi oikeastaan pitänyt ilmoittautua poliisikamarissa. Hän käveli eteenpäin punaisena kuin pioni.
Olipa hänen päässään pälkähtänyt sekin, että kenties hänen hermostonsa oli jostakin syystä epäkunnossa. Eilen oli oli käynyt hänelle melkein sietämättömäksi.

Aina on lorun loppuna "ympäristön turmiollinen vaikutus" - eikä mikään muu! Se on aina iskusana! Siitä seuraa sitten välittömästi, että jos yhteiskunta rakennetaan ihanteelliseksi, niin samalla kaikki rikokset häviävät, koska ei ole mitään aihetta vastalauseisiin ja koska ihmisillä ei ole enää syytä tehdä mitään rikollista.

Erno Paasilinna ajaessaan kerran Antti Tuurin kanssa Pohjanmaalla he puhuivat ajankuluksi eräästä pikkurikoksesta ja rikoksesta yleensä.

Heissä ilmenee vaistomaista vastenmielisyyttä historiaa kohtaan, jonka heidän mielestään muodostavat "häpeälliset teot ja tyhmyydet". Heidän ihmisensä voi tehdä kautsusta, eipä ole omaa tahtoa, vaan onpahan orjamaisen nöyrä, ei kapinoi. Yhteisrakennus on jo valmis, mutta ihmisluonto ei ole vielä valmis sellaiseen yhteisasuntoon astumaan, se tahtoo elää, sen elimellinen kehitys ei ole vielä päättynyt, on liian aikaista kantaa se kalmistoon! Voitteko sellaista kuvitellakaan? - Ei, hyvä veli, "ympäristö", yhteiskunta, on todella huomattavana tekijänä rikoksissa; siitä voit olla varma.
- Tiedän ilmankin varsin hyvin, että se on huomattavana tekijänä, mutta mitä arvelet: kun neljänkymmenen vuoden ikäinen mies avaa pohjaventtiilin, onko ympäristö hänet siihen pakottanut?
-Tarkkaan katsoen on siinä ympäristökin osaltansa vaikuttamassa, huomautti Erno hämmästyttävän vakavasti. -Pohjaventtiilin avaamiseen kohdistunut rikos voidaan hyvin selittää ympäristöön vetoamalla.
Antti oli raivostumaisillaan.
- Jos haluat, huusi Erno, - otan heti todistaakseni, että pohjaventtiilin aukaiseminen sattui vain siitä syystä, että kirjailija katsoi Suomen päästäneen liikaa maahan ulkomaalaisia! Lyödäänkö vetoa?
- Olkoon menneeksi! Sopiihan kuunnella, kuin hän sen todistaa!
- Oletteko todella sellainen mestari selittämisen taidossa? kysyi Antti.
- Ettekö sitä usko? Odottakaa, kyllä minä vielä selitän teillekin - ha-ha-ha! Ei, nähkääs, aion sanoa teille jotain ihan tosissani. Kun tässä juttelemme kaikenlaisista kysymyksistä, rikoksista, ympäristöstä, johtuu mieleeni eräs tutkielma, joka muutenkin on aina minua kiinnostanut. Rikoksesta... tai miten nimi olikaan, en sitä enää muista. Kaksi kuukautta sitten minulla oli ilo lukea se Kirjallisesta Kuukausilehdestä.
- Tutkielma? Kirjallisesta Kuukausilehdestä? kysyi Antti ihmeissään.
- Ettekö ole sitä lukenut?
Antti ei tosiaankaan ollut sitä lukenut.
Erno: - Tutkielma kiinnitti erityisesti mieltäni. Siinä käsiteltiin muistaakseni rikoksentekijän tilaa hänen rikosta tehdessään. Siinä väitettiin, että rikoksen suoritusta, itse tekoa, aina myötäilee sairaalloinen tila. Hänellä ei ole mitään oikeutta rikkoa lakia, koska hän on vain tavallisia ihmisiä.
- Mutta ellei hän olisi tehnyt tätä, hänen olisi ollut vaikea päästä vanhoista raiteista ja vanhoihin raiteisiin hän ei liioin halunnut jäädä - oma luonto oli esteenä. Hän kykeni omassa elämänkehässään lausumaan uuden sanan. Hän ei halunnut olla kuuliainen. Se ei ollut hänen kutsumuksensa, joten sen rikkomisessa ei ollut hänelle mitään alentavaa. Hän rikkoo lakia, tai on ainakin taipuvainen rikkomaan, kykynsä mukaan. Hän vaatii olevan särkemistä paremman tulevan hyväksi. Ihmisten suuri joukko tuskin koskaan myöntää hänelle tuota oikeutta, vaan hirttäisi heitä (enemmän tai vähemmän), jos tietäisi, täyttäen siten omaa konservatiivista kutsumustansa. Ensimmäinen ryhmä vallitsee aina nykyisyyttä, toinen ryhmä tulevaisuutta. Edelliset säilyttävät maailmaa, jälkimmäiset liikuttavat maailmaa. Molemmilla on yhtäläinen olemisen oikeus.
- Minun mielestäni ei ole mitään levottomuuden syytä, sillä erikoisen pitkälle eivät sellaiset henkilöt milloinkaan mene. Ennen pitkää he arvaavat oman sijansa, ei sen enempää. Samalla he ottavat sovittaakseen rikoksensa, miten milloinkin - se on hyvin kaunista ja mieltä ylentävää; sanalla sanoen: teidän ei tarvitse olla levoton. Sen ei tarvitse teitä huolestuttaa. - Ihmisiä, joilla on uusia aatteita, syntyy tavattoman vähän, kerrassaan hämmästyttävän vähän.

Kirjailija oli intoutunut menemään liian pitkälle! Siinä oli virhe... Hän oli viehättynyt menemään liian pitkälle!

- Siinä suhteessa te todella olette minua jossakin määrin (melkoisesti) rauhoittanut.
Hän oli kuluttanut varsin vähän rahaa koulutukseensa ja oli ylpeäkin siitä, että on itse raivannut itselleen tien kosmoksen vastaanpanosta huolimatta.

Vain moukat ja ihan tottumattomat aloittelijat kieltävät kuulusteluissa kaiken! Henkilö, joka on vähänkään sivistynyt ja kokenut, yrittää välttämättä ja mahdollisuuden mukaan tunnustaa kaikki ulkonaiset tosiasiat, joita ei voi tehdä olemattomiksi, mutta hän keksii niitä varten toisia syitä, luo niihin sommitelmansa erikoisen ja yllättävän vivahteen, joka antaa niille aivan toisen merkityksen ja asettaa ne aivan toiseen valoon.
Vetisten silmien katse oli synkkä. Vieno vilutus ei ottanut hävitäkseen.
"Olisihan minun pitänyt tämä tietää", ajatteli hän katkerasti hymyillen. "Kuinka uskalsinkaan, kun tunsin itseni, kun aavistin itseni, kuinka uskalsinkaan tarttua tulppaan ja tahrata itseni niin alhaiseen tekoon? Olisihan minun pitänyt ennakolta tietää... Ja tiesinhän minä sen jo ennakolta!..." kuiskasi hän epätoivoissaan.
"Ei, ne ihmiset ovat toisenlaista tekoa. Todellinen valtias, jolle on kaikki luvallista, tuhlaa puoli miljoonaa miestä Venäjän retkellä ja suoriutuu koko jutusta huonolla sutkauksella Vilnassa, ja kuolemansa jälkeen hän joutuu jumaloivan kunnioituksen kohteeksi - joten siis kaikkia hänen tekojansa pidetään luvallisina. Ei, sellaiset henkilöt eivät varmaankaan ole lihaa ja verta, vaan pronssia!"
Satunnainen syrjäajatus oli vähältä saada hänet nauramaan:
"Napoleon, pyramidit, Waterloo - ja joku hemmetin kylpyammeen pohjaventtiili, joka takaa sen, että pusukala saa uiskennella elementissään - eipä sitä ole helppo sulattaa! Miten hän sen sulattaisikaan!... Estetiikka esteenä: 'Irrottaisiko Napoleon jotain hemmetin tulppaa jostain trailerilla olevasta kylpyammeesta!" Joutavaa, joutavaa lorua..."
Hän vaipui sairaalloisen kiihtyneeseen tilaan.
"Tulppa ei merkitse tässä asiassa mitään!" ajatteli hän kuumeisesti ja katkonaisesti. "Tappijuttu oli kenties virhe, mutta siitä ei nyt ole kysymys! Se oli pelkkää kostoa... minä halusin kostaa jollain tavalla, periaatteessa! Periaatteen minä poistinkin, mutta kostosta ei sittenkään tullut mitään; minä jäin tälle puolelle... Minä osasin ainoastaan vetää tapin auki! Ja nyt käy ilmi, etten osannut sitäkään... Periaatteen? Minähän elän yhden ainoan kerran ja haluan minäkin... Ah, minä olen täi enkä mikään muu", lisäsi hän samassa, nauraen kuin mielipuoli. "Niin, minä olen tosiaankin täi", jatkoi hän, vahingoniloisesti ajatukseen tarrautuen, sitä penkoen, sillä huviksensa leikitellen, "ensinnäkin jo siitä syystä, että tässä viisastelen olevani täi, toiseksi siitä syystä, että kokonaisen sekunnin ajan kiusasin kaikkihyvää kaitselmusta pyytämällä sitä todistamaan, etten ryhtyisi tekoon oman henkilökohtaisen kaunani vuoksi - ha-ha! Ja vihdoin olen täi sen vuoksi", lisäsi hän hammasta purren, "että olen kenties vielä kehnompi ja iljettävämpi kuin tapettu täi ja jo ennakolta aavistin, että tulisin sanomaan tämän itselleni tapin avattuani! Voiko olla olemassakaan mitään niin kauheata kuin tämä? Kuinka alhaista, kuinka halpamaista!... Oikeassa, oikeassa on 'profeetta' sijoittaessaan jonnekin katua sulkemaan kunnon patterin ja ampuessaan niin hyvin viatonta kuin syyllistäkin, katsomatta tarpeelliseksi alentua minkäänlaisiin selityksiinkään!
Hänen hiuksensa olivat hiestä märät, vapisevat huulet kuivat ja kuumat; jäykkä katse oli luotu horisonttiin.
Oli jo iltamyöhä. Hämärä tiheni, täysikuu paistoi yhä kirkkaammin, mutta ilma oli omituisen painostava. Hänen sydämensä tykytti.
Hän henkäisi raskaasti - mutta paha uni näytti yhä jatkuvan. Oli vielä valoisaa, mutta päivä jo painui.
Hänessä oli jotain erikoista. Kuinka se olikaan tällaiseksi muuttunut? Joku oli sanonut, että hän oli lukenut itsensä pilalle.

Kohta kun elimistön säännöllinen maallinen järjestys oli häiriytynyt, alkoi ilmetä toisten maailmojen mahdollisuus, ja mitä sairaammaksi hän kävi, sitä enemmän hän oli kosketuksessa toiseen maailmaan. Hän oli ounastellut jotain tällaista.

Asia ei ollut mennyt hänen mielensä mukaisesti.
Tytär oli kiukkuinen siitä, että hänen isänsä ei kunnioittanut Rogerin eläinrakkautta.

Syy oli hänen, koska hän oli ryhtynyt väärään asiaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi vetänyt pukkia parrasta.
Viimein hän käveli uskottunsa luo.
Nainen katseli mitään sanomatta vierastansa, joka alkoi kohta vavista pelosta, ikään kuin olisi seisonut tuomarin ja kohtalonsa ratkaisijan edessä.
- Minä tulen myöhään... Kello on varmaan jo yksitoista? kysyi hän, vieläkään kääntämättä katsettaan naiseen.
- Niin on, sopersi nainen. - Niin tosiaankin, kiirehti Kosti samassa lisäämään, ikään kuin siinä olisi ollut pelastus. - Kello vastikaan löi... Niin on, tosiaan.
- Tulen luoksenne viimeisen kerran, jatkoi Kosti synkkänä, - ja voi käydä niin, etten näe teitä enää koskaan.
- Aiotteko... muuttaa?
- En tiedä... Katsotaan...
- Te siis muutatte huomenna? kysyi Anja värisevällä äänellä.
- En tiedä... Katsotaan... Mutta kysymyksessä ei ole se; olen tullut sanomaan teille pari sanaa...
Hän kohotti mietteliään katseensa ja huomasi vasta nyt istuvansa ja Anjan seisovan edessään.
- Miksi seisotte? Istukaahan! virkkoi hän muuttuneella, hiljaisella ja lempeällä äänellä. Hän katseli Anjaa hetkisen ystävällisesti, melkeinpä säälien.

Anja katsoi häntä kysyvästi.
Kosti nousi ja alkoi kävellä pitkin huoneen lattiaa. Kului hetkinen. Anja seisoi yhä äimänkäkenä.
Kului noin viisi minuuttia. Kosti käveli koko ajan edestakaisin, mitään sanomatta ja luomatta katsettansa Anjaan. Viimein hän astui hänen luoksensa, silmät säihkyen. Hän tarttui molemmin käsin Anjaa olkapäihin ja katsoi suoraan hänen kasvoihinsa. Hänen katseensa oli kuiva, tulehtunut, terävä, hänen huulensa vavahtelivat... Äkkiä hän kyyristyi, heittäytyi lattiaan ja suuteli Anjan jalkaa. Anja hoiperteli kauhistuneena pois, kuin mielipuolta peläten. Kosti todella näytti mielipuolelta.
- Mikä teitä vaivaa? Mitä teettekään? Minun edessäni! sopersi Anja kalveten ja tuntien sydämensä äkkiä kipeästi kuristuvan kokoon.
Kosti nousi heti seisomaan.
- Minä en kumartunut sinua, vaan kaikkea inhimillistä kärsimystä, lausui hän hurjan vihaisesti ja astui ikkunan luo. - Kuulehan, lisäsi hän pian sen jälkeen palattuaan Anjan luo.
- Kuinka voittekaan noin sanoa? huudahti Anja säikähtyneenä. - Kuulehan! ... Kuinka voittekaan niin sanoa?
- Sanoin sen vain johdannoksi varsinaiseena asiaan. Onko se kauheata? Eikö ole kauheata, että sanon johdannoksi kuulehan? Tekisin varmaan oikeammin, tuhat kertaa oikeammin, jos syöksyisin veteen ja tekisin kaikesta kerrassaan lopun!
- Mutta miten kävisi teidän? kysyi Anja heikosti katsellen kärsivästi Kostia, mutta näyttämättä ollenkaan oudoksuvan hänen ehdotustansa.
Kosti katseli häntä oudon tutkivasti.
Katse yksin jo ilmaisi kaiken. Hän siis oli jo itse tuota ajatellut. Kenties oli hän useinkin vakavasti miettinyt, kuinka saisi kaikki kerrassaan lopetetuksi, niin vakavasti, että vieraan ehdotus tuskin ollenkaan häntä enää kummastutti. Hän ei ollut huomannut sanojen julmuuttakaan (Kostin soimauksen tarkoitusta ja hänen erikoista käsitystänsä hänen häpeästään hän ei myöskään ollut huomannut, ja Kosti arvasi sen). Kosti sitä vastoin oivalsi täydellisesti, millaisia kauheita tuski hänelle tuotti - ja oli jo pitkän aikaa tuottanut - kunniattoman häpeällisen tilansa ajatteleminen. - Mikä onkaan voinut, mietti hän - mikä onkaan voinut häntä näihin asti pidättää ratkaisemasta kaikkea kerrassaan? Vasta nyt hän täysin käsitti, mitä Anjalle merkitsi, tämä säälittävä, melkein mielipuoli kollega, joka takoi päätänsä seinään.
Mutta yhtä selvää oli Kostille sekin, että Anjan luonne ja hänen saamansa sivistys eivät missään tapauksessa sallineet hänen jäädä tähän tilaan. Siksi Kosti yhä kysyi itseltänsä: kuinka hän olikaan voinut niin ylen kauan pysyä tässä tilassa menettämättä järkeänsä, ellei hänellä enää ollut voimia heittäytyä veteen? Hän arveli, että tämä kaikki olisi pitänyt johtaa hänet kuolemaan ja hänen astuessaan ensimmäisiä askelia tällä turmion tiellä. Mikä olikaan häntä pidättänyt? Ei suinkaan elämän kauneus? Koko tuo saasta oli ilmeisesti koskettanut häntä vain ulkonaisesti: hänen sydämeensä ei ollut vielä tunkeutunut pisaraakaan todellista saastaa. Hän näki sen; siinä hän seisoi Anjan edessä ilmiselvänä...
"Hänellä oli valittavanaan kolme mahdollisuutta", ajatteli hän, joko heittäytyä kanavaan, joutua hourujenhuoneeseen tai... tai, vaipua todelliseen valheeseen, joka huumaa järjen ja kivetyttää sydämen." Viimeinen mahdollisuus oli Kostista kaikkein inhottavin, mutta hän oli jo epäilijä, taipuvainen järkijohteisiin mietelmiin ja niin muodoin säälimätön, joten juuri viimeinen vaihtoehto, valhe, pakostakin tuntui hänestä kaikkein todennäköisemmältä.
- Mutta onko tosiaankin niin laita, huudahti Kosti ajatuksissaan, onko tosiaankin niin laita, että tämä olento, joka on säilyttänyt sielunsa puhtaana, lopultakin tieten tahtoen vaipuu tuohon inhottavaan, löyhkäävään likakuoppaan? Onko vaipuminen kenties jo alkanut ja onko hän kenties voinut näihin asti sietää tilaansa ainoastaan sen vuoksi, ettei paha hänestä enää näytä kovin iljettävältä? Ei, ei, niin ei voi olla laita!, huudahti hän.
- Ei, kanavaan hyppäämästä on häntä toistaiseksi pidättänyt noiden toisten muistaminen. Ellei hän vielä ole järjiltänsä... Mutta kukapa on sanonut, ettei hän ole järjiltänsä? Onko hänen harkintakykynsä vielä terve? Voiko hän vielä olla tyytyväinen ratkaisuihinsa? Kuinka voi puhua niin kuin hän? Voiko täydellä järjellä ollessaan tehdä sellaisia ratkaisuja kuin hän tekee. Kuinka voi istua kuilun partaalla, tuon löyhkäävän lihakuopan reunalla, johon jo on jäänyt jumiin, kuuntelematta, kun toiset huomauttavat vaarasta? Mitä hän ajatteleekaan? Odottaako hän, että joku ohikulkija sattuisi paikalle? Ei ole muuta mahdollisuutta. Eikö tuo kaikki ole mielenhäiriön oiretta?
- Hän pysyi itsepintaisesti tuossa ajatuksessaan.
- Niin siis on laita! mietti Kosti. - Tuo kaikki näytti hänestä yhä omituisemmalta, melkein mahdottomalta..

Kuten sanottu, Kosti näki vain kolme mahdollisuutta mennä tästä eteenpäin. Yksi oli hullujenhuone, toinen sydämen kovettuminen ja kolmas kanavaan heittäytyminen. Hän oli kuitenkin päättänyt elää niin kauan kuin yötä riittäisi.
Hänen katseensa oli ankaran synkkä, siinä ilmeni jonkinlaista hurjaa päättäiväisyyttä. Hän tajusi, että kuka tästä pitkästä yöstä sitten kertoisi ellei hän.
- Huomiseen!
Kosti lähti. Anja katseli häntä kuin mielipuolta, mutta oli itsekin kuin järjiltänsä ja tunsi sen. Hänen päätänsä pyörrytti. Hänen päätänsä pyörrytti. "Hyvä Jumala! Kuinka hän voisi tietää, mitä on tapahtunut! Mistä kosti sanoillaan puhui? Mitä siellä kysymysmerkin sisällä oli? - Tämä on kauheata! Hänellä ei ollut hajuakaan, mikä Kostin oli sekoittanut. Miksi hän oli niin onneton? Mitä oli tapahtunut? Ja mitä hän nyt aikoi tehdä? Mistä hän puhui? Hän oli sanonut ihan selvästi, ettei hän nähnyt kuin kolme mahdollisuutta, mutta oli päättänyt kuitenkin elää niin kauan kuin yötä riittäisi... Hyvä Jumala! Hän näki edelleen Kostin kalpeat kasvot ja hehkuvan katseen... Hyvä Jumala!
Ulkopuolisesta olisi keskustelu saattanut tuntua kiinnostavalta ja merkilliseltä, ehkä siltä kuin ohikulkijoiden keskustelu, jonka eteen ja taakse voi kuvitella kokonaisen maailman.
Kostille monologi on eräs itsensä vakuuttamisen keino. Hän ei tarvitse keskustelukumppania vaan kuuntelijan, hyvin sellaisen, sillä hän luulee että kaikki mahdolliset vastaväitteet ovat jo tiedossa, hän on jo tutkinut ne ja sivuuttanut ne (siltä ainakin näyttää) ja on vakuutettava kuuntelija, jotta vakuuttaisi itsensä...
Hän ajattelee ääneen.

Kostia se koko juttu oli alkanut jo iljettää, ja jo aikoja sitten... hän tunsi sairautensa johtuvan osaksi siitä.

Hän ei halunnut alistua vieraaseen tahtoon.

- Mikä teitä vaivaa? kysyi Anja, joka oli kovin pelästynyt. Kosti ei saanut lausutuksi sanaakaan. Hän ei ollut aavistanutkaan, että asian selittäminen kävisi näin vaikeaksi eikä ymmärtänyt itsekään, mitä hänelle nyt tapahtui. Anja astui hiljaa hänen luoksensa, istui hänen viereensä ja odotti, irroittamatta hänestä katsettaan. Kostin sydän tykytti ankarasti; sitä tuntui kuolettavan. Tilanne kävi sietämättömäksi. Hän käänsi kalmankalpeat kasvonsa Anjaan päin, hänen huulensa liikahtelivat voimattomina hänen yrittäessään saada jotakin sanotuksi. Anjan valtasi kamala pelko.
- Mikä teitä vaivaa? kysyi hän jälleen väistyen hieman loitommaksi.
- Ei mikään, Anja. Älä ole peloissasi... Joutavia! Todellakin, jos asiaa harkitsee... mutisi hän kuin kuumesairas houreissaan. Miksi olenkaan tullut tänne sinua kiusaamaan? lisäsi hän samalla katsahtaen Anjaan. - Tosiaankin. Miksi? Kysyn sitä itseltäni yhä, Anja...
Neljännestuntia aikaisemmin hän kenties oli tuota itseltään tiedustellut, mutta nyt hän puhui täydellisen voimattomuuden tilassa, ollen tuskin tietoinen itsestään ja tuntien alinomaista puistatusta koko ruumiissaan.
- Kuinka ankara onkaan kärsimyksenne! virkkoi Anja tuskallisesti, Kostia katsellen.

- Kaikki on pelkkää joutavaa!... Kuulehan, Anja (hän hymyili jälleen, kalpeata ja voimatonta hymyä, parin silmänräpäyksen ajan), muistatko, mitä minä aioin eilen sinulle sanoa?
Anja odotti levottomana.
- Minä sanoin mennessäni, että kenties sanon sinulle ikuiset jäähyväiset, mutta jos tulen vielä tänään, niin sanon sinulle mistä kenkä puristaa.
Hänen koko ruumiinsa vavahteli. Hän veti henkeä kuin kala kuivalla maalla.
- Olen siis tullut sitä sinulle sanomaan.
- Tarkoititteko tosiaankin eilen... sai Anja vaivalloisesti sopertaneeksi.
Anjan henkeä alkoi salvata. Hänen kasvonsa tulivat yhä kalpeammiksi.
- Minä kerron.
Anja oli vaiti suunnilleen minuutin verran.
- Oletko saanut sen selville? kysyi hän arasti.
- Ei, en ole saanut.
- Kuinka sitten te voitte siitä kertoa? kysyi Anja jälleen tuskin kuuluvasti, oltuaan taas vaiti melkein minuutin ajan.
Kosti kääntyi Anjaan päin ja katsoi häntä kiinteästi, tutkivasti.
- Arvaa! virkkoi hän hymyillen taannoista vääntynyttä, voimatonta hymyänsä.
Anjan koko ruumista värisytti suonenvedontapainen puistatus.
- Mitä te... minua... sillä tavoin... säikytätte? kysyi hän hymyillen kuin pieni lapsi.
- Minun täytynee olla hänen hyvä ystävänsä... koska sen tiedän jatkoi Kosti yhä katsoen Anjaa silmiin ikään kuin ei olisi enää kyennyt irroittamaan hänestä katsettansa. - Hänellä ei ollut tarkoitus pusukalaa tappaa. Se kuoli sattumalta. Hänen oli vain tarkoitus laittaa kapuloita rattaisiin... siinä tarkoituksessa hän oli sen tulpan auki vetäissyt.
Kohta kun hän oli tuon sanonut, hänen mieltänsä jääti jo aikaisemmin koettu tunto: hän katseli Anjaa ja oli äkkiä näkevinään hänen kasvoissaan pusukalan piirteitä. Hän muisti selvästi, miltä pusukala oli näyttänyt kun hän oli sitä pressunalta katsonut.
- Oletko arvannut? kuiskasi hän viimein.
"Mitä hittoa!" Anjan rinnasta tunkeutui esiin kipeä valitushuuto.

Hän vaipui hervottomana vuoteeseensa ja painoi kasvonsa pielukseen. Mutta samassa hän taas nousi, siirtyi nopeasti lähemmäksi, tarttui Kostin molempiin käsiin, pusersi niitä kiinteästi ohuilla sormillansa ja tuijotti häneen jälleen, jäykästi suoraan silmiin. Tällä viimeisellä, epätoivoisella katseella hän yritti keksiä viimeistä toivon mahdollisuutta, millaista tahansa. Mutta toivoa ei enää ollut; ei ollut enää epäilystäkään: kaikki oli tosiaankin niin! Vielä jälkeenpäin, myöhempinä aikoina, kun hän muisteli tätä hetkeä, hänestä tuntui oudolta ja ihmeelliseltä, että hän oli silloin kerrassaan ja ehdottomasti asian oivaltanut, niin ettei siitä ollut mitään epäilystäkään. Eihän hän voinut sanoa mitään sellaista aavistaneensa. Ja kuitenkin hänestä tuntui nyt, toisen hänelle asian ilmoitettua, että hän jollakin tavoin oli sen aavistanut.
- Riittää, Anja, riittää! Älä kiduta minua! pyysi Kosti tuskissaan.
Hän oli aikonut ilmaista asiansa aivan toisin, mutta olikin käynyt näin.
Anja oli kuin suunniltaan, hypähti seisomaan ja asteli käsiään väännellen keskelle huonetta. Mutta sitten hän äkkiä kääntyi ja istui jälleen Kostin viereen, niin että heidän olkapäänsä melkein koskettivat toisiaan. Äkkiä hän vavahti, kuin iskusta, kiljaisi ja viskautui polvilleen Kostin eteen, itsekään tietämättä miksi.
- Kuinka, kuinka voittekaan sen tehdä? huusi hän epätoivoissaan.
Hän hypähti taas seisomaan, heittäytyi Kostin kaulaan ja puristi hänet kiinteästi syliinsä.
Kosti vetäytyi kauemmaksi ja katseli häntä surumielisesti hymyillen:
- Oletpa sinä kummallinen, Anja - syleilet ja pussailet minua kuultuasi sen minulta. Sinä et tiedä mitä teet.
- Ei, ei, onnettomampaa ihmistä kuin sinä ei ole koko maailmassa? huudahti Anja kuin mielettömänä, Kostin huomautusta kuulematta, ja purskahti sitten väkivaltaiseen itkuun.
Tunne, joka oli jo aikoja sitten muuttunut Kostille vieraaksi, tulvahti nyt hänen sydämeensä ja sai sen hetkessä heltymään. Hän ei vastustellut: kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja jäivät ripsiin riippumaan.
- Sinä siis etä jätä minua, Anja? kysyi hän, katseessa heikko toivon häivähdys.
- En, en, en koskaan enkä missään tilanteessa! huudahti Anja. - Minä seuraan sinua, seuraan kaikkialle! Hyvä Jumala!... Voi minua onnetonta!... Ja miksi, miksi en ole sinua ennen tuntenut? Miksi et ole tullut aikaisemmin? Hyvä Jumala!
- Nyt olen tullut.
- Mitä voimmekaan nyt tehdä!... Me pysymme nyt yhdessä, yhdessä! toisteli Anja kuin huumaantuneena ja syleili häntä jälleen.
- Minä lähden kanssasi tiilenpäitä lukemaan!
Kosti säpsähti; taannoinen halveksiva, melkein kopea hymy nousi hänen huulilleen.
- Ehkä en vielä aiokaan lähteä tiilenpäitä lukemaan, Anja, sanoi hän.
Anja loi häneen nopean katseen.
Ensimmäisen kiihkeän ja kiduttavan myötätunnon puuskan ohimentyä Anjaa kauhistutti jälleen kamala murhan ajatus. Se muuttunut sävy, joka oli ilmennyt Kostin viimeksi lausumissa sanoissa, puhui hänelle murhaajasta. Hän katseli hämmästyneenä Kostia. Hän ei tiennyt vielä mitään enempää, ei tiennyt, mitä, miksi ja miten se oli tapahtunut. Nyt nuo kysymykset välähtivät äkkiä hänen tajunnassaan. Ja samassa hän jälleen alkoi epäillä: "Hän, hänkö murhaaja! Onko se mahdollista?"
- Mitä tämä merkitsee? Missä olenkaan? virkkoi hän ankaran epäröinnin vallassa, ikään kuin ei olisi vielä päässyt tointumaan. - Kuinka te, sellainen ihminen kuin te... kuinka te voittekaan sen tehdä?... Kuinka se on mahdollista?
- Kiusatakseni. Riittää jo, Anja! vastasi Kosti uupuneesti ja kuin hieman harmistuneestikin. Anja seisoi tyrmistyneenä, mutta huusi samassa:
- Sinä tahdoit kostaa! Niinkö?
- En, Anja, en, mutisi toinen kääntyen syrjittäin ja antaen päänsä painua, - en ollut niin kovin turhautunut... tosin tahdoin tehdä vähän jäynää, mutta... sekään ei ollut varsinaisena syynä... Älä kiduta minua, Anja!
Anja löi kätensä yhteen.
- Onko tuo kaikki totista totta? Hyvä Jumala, kuinka kauheata! Kuka sitä voi uskoa?
Kosti yritti parhaansa mukaan selittää hiljaa kuin mietteissään.
Anja kuunteli häntä tarkkaavasti neuvottomana ja yritti kaikin voimin ymmärtää asiaa.
- Mitenkä te sitten... kuinka sanoittekaan tehneenne sen tehdäksenne vähän jäynää? kysyi hän nopeasti, ikään kuin oljenkorteen tarttuen.
- En tiedä... en tiedä, mikä minuun oikein meni, vastasi Kosti jälleen kuin mietteissään. Sitten hän äkkiä tointui ja nauroi lyhyeen: - Millaista joutavaa olenkaan tässä jutellut, eikö totta?
Anjan mieleen välähti ajatus: "Eikö hän liene mielipuoli?" Mutta samassa hän luopui siitä: "Ei, tässä on jotakin muuta kysymyksessä." Hän ei ymmärtänyt yhtään mitään!
- Kuulehan Anja, virkkoi Kosti äkkiä, tavallaan innostuen, - kuule mitä sanon: jos olisin avannut tulpan vain sen vuoksi, että olisin halunnut tappaa (hän korosti jokaista sanaa ja katseli Anjaa salaperäisesti, mutta hartaasti), niin olisin nyt... onnellinen! Sen voit uskoa! Ja mitäpä sinä siitä, mitäpä sinä siitä, huudahti hän hetkisen kuluttua kuin epätoivoissaan, - jos nyt tunnustaisinkin menetelleeni huonosti?
Anja aikoi jälleen sanoa jotain, mutta vaikeni.
- Sen vuoksi minä eilen kutsuinkin sinut tulemaan kanssani koska sinä yksin olet minulle jäänyt.
- Minne kutsuit? kysyi Anja arasti.
- En mihinkään pahantekoon, ole huoletta, en mihinkään sellaiseen, vastasi Kosti katkerasti hymyillen, - me olemme eri maata... Tiedätkö, Anja, vasta nyt, vasta tällä hetkellä käsitän, minne sinua eilen kutsuin! Eilen, kutsuessani, en sitä itsekään tiennyt. Kutsuin vain sen vuoksi, tulin luoksesi vain sen vuoksi, ettet minua jättäisi. Ethän jätä, Anja?
Anja puristi hänen kättänsä.
- Miksi olenkaan sen hänelle sanonut, miksi olenkaan sen hänelle ilmaissut! huusi Kosti hetkistä myöhemmin katsellen Anjaa sanomattoman tuskallisesti. - Nyt sinä odotat minulta selityksiä, Anja, istut ja odotat; minä näen sen, mutta mitä sinulle sanoisin? Sinä et kumminkaan ymmärrä siitä mitään, kärsit vain sanomattomasti... minun tähteni! Näetkös, sinä itket ja syleilet minua jälleen - miksi sinä minua syleilet? Sen vuoksi, etten minä enää jaksanut kantaa taakkaani, vaan tulin tänne vierittämään sen toisen hartioille: "Kärsi sinäkin, niin minun oloni käy helpommaksi!" Voitko sinä rakastaa sellaista konnaa?
- Etkö sitten sinäkin kärsi? huudahti Anja.
Jälleen tulvahti taannoinen tunne Kostin sydämeen sen jälleen hetkiseksi pehmittäen.
- Anja, minun sydämeni on paha; ota se huomioon, se selittää paljon. Minä tulinkin siitä syystä, että olen paha. On sellaisia, jotka eivät olisi tulleet. Mutta minä olen pelkuri ja... konna! Mutta... olkoon miten hyvänsä! Siitä nyt ei ole kysymys... Minun täytyy nyt puhua, mutta en tiedä, kuinka alkaisin...
Hän vaikeni ja mietti.
- Niin, me olemme paripuolet! huudahti hän taas. - Emme sovi yhteen. Miksi, miksi tulinkaan! En voi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi!
- Ei, ei - on hyvä, että tulit! huudahti Anja. - On parempi, jos saan sen tietää! Paljon parempi!
Kosti loi häneen murheellisen katseen.
- Miten olikaan asian laita? virkkoi hän, isään kuin olisi saanut asian harkinneeksi. - Niin, niinhän se oli. Näetkös, minä tahdoin tehdä vähän jäynää, siitä syystä sen tapin avasin... Ymmärrätkö nyt?
- E-en, kuiskasi Anja lapsellisen arasti, - mutta puhu enemmän, puhu, puhu! Minä ymmärrän sen itsestäni! - pyysi hän.
- Ymmärrätkö? No, saammepa nähdä!
- Seikka on seuraava. Minua vain risoi kun tyttäreni avioitui perulaisen soittajan kanssa. Minua kerrassaan hävetti. Ja kun en keksinyt muuta keinoa päästää paineita pihalle, avasin kylpyammeen tapin ja pusukala pääsi näin kuolemaan. Niin se tapahtui, ihan niin! Onko se sinusta naurettavaa? Niin, Anja, naurettavinta on, että se todella tapahtui niin...
Anjasta se ei tuntunut ollenkaan naurettavalta.
- Puhukaa minulle mieluummin konkreettisesti, mitä on tapahtunut, pyysi hän vielä aremmin ja tuskin kuuluvasti.
Kosti kääntyi häneen päin, katseli häntä murheellisesti ja tarttui hänen käsiinsä.
- Olet taaskin oikeassa, Anja. Tuo kaikki on pelkkää joutavaa, turhaa lorua! (Hän puhui kuin olisi lukenut läksyä.) Ja mitä iloa ihmiselle olisikaan sellaisesta elämästä, jossa täytyisi kieltäytyä pienestä jäynästä. Mikä on sellaisen elämän tarkoituksena? Sekö, että elää pitkän elämänsä tekemättä jäynän jäynää? Siispä... päätin tehdä pienen jäynän päästäkseni urallani hyvään alkuun - ja päätin tehdä tuon kaiken luodakseni itselleni aivan uuden elämänuran ja päästäkseni uuteen, riippumattomaan asemaan...
Niin... siinäpä se... Että pusukalan surmasin - se tietenkin oli huonosti tehty... no, riittäköön!
Päästyään esityksensä loppuun hän oli uupunut ja painoi päänsä alas.
- Oh, se ei ole niin, se ei ole niin, huudahti Anja tuskaisesti. - Eihän sitä niin... ei, se ei ole niin, se ei ole niin!
- Niinkö luulet?... Ja kumminkin olen kertonut sinulle kaikki vilpittömästi, olen puhunut totta!
- Mutta millainen onkaan totuus! Hyvä Jumala!
- Enhän minä ole tappanut kuin pusukalan.
- Eihän ihminen ole pusukala!
- Tiedänhän tuon minäkin, vastasi Kosti luoden Anjaan omituisen silmäyksen. - Minä puhun muuten mielettömiä, Anja, lisäsi hän - olen jo kauan aikaa puhunut... Se ei tosiaankaan ole niin; olet oikeassa. Aivan toiset olivat vaikuttimeni, aivan toiset!... En ole pitkiin aikoihin puhunut kenenkään kanssa, Anja... Päätäni pakottaa nyt kovin.
Hänen silmissään paloi kuumeinen tuli. Hän alkoi puhua kuin houreissaan; huulilla häilyi levoton hymy. Sielullisen kiihtymystilan ohella oli huomattavana syvä voimattomuus. Anja käsitti, millaisia tuskia hänellä oli kestettävänään. Hänenkin päätänsä alkoi pyörryttää. Kuinka oudosti tuo toinen puhuikaan: se kaikui tosin tajuttavalta, mutta sittenkin... "kuinka se olikaan mahdollista, kuinka se olikaan mahdollista! Hyvä Jumala!" Hän väänteli epätoivoisena käsiänsä.
- Ei, Anja, se ei ole niin! aloitti Kosti jälleen, kohottaen samassa päätään, ikään kuin olisi äkillinen ajatusten käänne antanut hänelle uuden yllykkeen. - Se ei ole niin! Ajattele mieluummin (niin, se on tosiaankin parempi!), että olen häijy, iljettävä, kostonhimoinen, vielä... mielipuolisuuteenkin taipuva. (Otetaan kaikki kerrassaan! Mielenvikaisuudestani on puhuttu jo aikaisemmin, olen sen kyllä huomannut!) Olisin kenties voinut antaa anteeksi. Mutta minä suutuin, äkeennyin kun kaikki ei mennyt minun pillini mukaan. Äkeennyin - se on oikea sana! Kaivauduin kuin hämähäkki omaan loukkooni. Sinähän olet kuullut siitä... Tiedätkö, Anja, että matalat katot ja pienet huoneet ahdistavat ajatusta ja sielua? Et näe sen pitemmälle ja torjut kaiken ulkopuolelta tulevan erinäisin syin. Kuinka olenkaan tuota koppiani vihannut! Silti en halunnut lähteä ulos meluun. En ollenkaan! En halunnut lähteä; olin vain paikoillani. Pidin siitä kiinni, puolustin sitä, enkä halunnut lähteä mistään hinnasta sen piirin ulkopuolelle. Muistiinpanolaatikkoni päällä on sormenpaksuinen pöly. Mieluiten olen paikoillani ja haudon omia mietteitäni... Ei, ei se niinkään ollut! Kerron asian jälleen väärin! Näetkös, minä kysyn itseltäni silloin tällöin: miksi olen niin tyhmä, että jos toiset ovat tyhmiä ja mihän tiedän heidän olevan tyhmiä, en itse ole heitä viisaampi? Sitten oivalsin, että jos ryhtyisin odottamaan omaa viisastumistani, saisin odottaa ylen kauan... Oivalsin senkin, ettei tule koskaan niin tapahtumaan, että en muutu ja ettei kukaan kykene eikä varmaan haluakaan minua muuksi muuttaa - ajattelevat varmaan, ettei kannata muuta yrittääkään! Asia on niin! Siinä vallitsee laki... Laki, Anja! Niin on laita!... Ja nyt minä tiedän, että se joka on luja ja väkevä mieleltään ja sielultaan, on samalla tilanteen valtias! Niin on ollut näihin asti ja niin tulee olemaan tästä lähtienkin! Täytyy olla sokea, ellei halua sitä huomata!
Vaikka Kosti puhuessaan katseli Anjaa, hän ei silti enää välittänyt, ymmärsikö toinen häntä vai ei. Hän oli kuumeessa. Hänessä paloi jonkinlainen synkkä innostus. Hän oli tosiaankin ollut liian kauan yksin, puhumatta kenenkään kanssa. Anja käsitti, että nuo synkät opinkappaleet olivat muuttuneet hänen uskokseen ja laikseen.
- Silloin minulle selvisi, Anja, jatkoi Kosti intoutuneena, - että täytyy vain uskaltaa! Ja silloin johtui mieleeni eräs ajatus, ensi kerran eläessäni, ajatus, joka ei ollut milloinkaan ennen johtunut kenenkään mieleen! Ei kenenkään! Päivänselvänä tuli äkkiä mieleeni tämä kysymys: mistä johtuu, ettei hän tähän saakka vielä yksikään tämän mielettömän menon katselija ole uskaltanut tai ei uskalla siepata tätä kaikkea kouraansa ja heittää helvettiin! Minä... minä tahdoin uskaltaa ja niin tein murhan... tahdoin vain uskaltaa, Anja, siinä koko syy!
- Lopettakaa, lopettakaa! huudahti Anja lyöden kätensä yhteen. - Te olette luopunut Jumalasta ja Jumala on teitä rangaistut, jättänyt teidät pahan hengen haltuun!...
- Siinäpä se, Anja! Kun makasin pimeässä ja kaikki nuo ajatukset johtuivat mieleeni, niin paha henki varmaan minua kiusasi. Vai kuinka?
- Lopettakaa! Älkää uskaltako, te jumalanpilkkaaja! Te ette ymmärrä siitä mitään, ette yhtään mitään!
- Vaiti, Anja, minä en pilkkaa ensinkään; minä tiedän itsekin, että paholainen on minua kiusannut. Vait, Anja, vaiti! toisti hän synkästi ja painokkaasti. - Minä tiedän kaiken. Olen kaiken jo yksikseni miettinyt ja kuiskaillut maatessani pimeässä... Olen kaikesta siitä kiistellyt itseni kanssa viimeisintä, pienintäkin yksityiskohtaa myöten ja tiedän kaikki, kaikki! Ja koko tuo jaarittelu kyllästytti minua silloin! Tahdoin unohtaa ja heittää vähän kapuloita rattaisiin, Anja, ja lakata turhia jaarittelemasta. Ethän suinkaan luule, että lähdin siihen kuin hölmö, mielettömänä? Minä lähdin siihen järkevänä ihmisenä tunteineni kaikkineni, ja juuri se oli minulle turmioksi! Ja ymmärräthän minun tietäneen, että jos olisin alkanut itseltäni kysellä, oliko minulla oikeutta vetää tappia pois, minulla ei olisi sitä oikeutta ollut. Tai jos olisin kysynyt: se en olisi ollut minä, vaan sellainen henkilö, joka sellaisia kyselee eikä näin ollen kulje tietänsä suoraan, sellaisista kysymyksistä välittäen... Ja jos kiusasinkin itseäni päiväkausia kyselemällä, olisiko ihmisenä täysi mulkku tehnyt sitä vai ei, niin tulinhan ainakin selvästi tuntemaan, etten ole täysi mulkku... Kaikesta tästä jaarittelusta johtuvaa tuskaa minä kärsin, Anja, kärsin lakkaamatta, toivoen saavani vihdoinvierittää sen hartioiltani: tahdoin tehdä jäynää ilman mitään kasuistiikkaa, itseni vuoksi, omaksi hyväkseni! En tahtonut pettää itseäni siinä suhteessa! Joutavia! Minä vain vedin tapin auki itseni takia, omaksi huvikseni, ainoastaan omaksi huvikseni. Jäisinkö koko elämäniäkseni kuin kärpänen hämähäkin verkkoon - tuo tuntui minusta sillä hetkellä täysin yhdentekevältä!...
... Nyt minä sen tiedän... Ymmärrä minut oikein. Minun oli saatava selville, voinko rikkoa rajojani, vai enkö? Uskallanko repäistä tapin auki vai enkö? Olenko vapiseva elukka, vai onko minulla oikeus...
- Vetäistä tappi auki? Oikeus vetää tappi auki! huudahti Anja lyöden jälleen kätensä yhteen.
- Mitä sinä, Anja! huudahti Kosti ärtyneesti, aikoi sanoa vielä jotain vastaukseksi,mutta vaikeni, kasvoillaan halveksiva ilme. - Älä keskeytä minua, Anja! Tahdoin vain todistaa sinulle, että paholainen minua silloin johdatti selvittääkseen minulle teon tehtyäni ettei minulla olisi ollut oikeutta sitä tehdä, koska olin aivan samanlainen täi kuin kaikki muut. Hän on pitänyt minua pilkkanansa; näetkös, nyt olen tullut juuri luoksesi! Ota vieras vastaan! Jos en olisi täi, olisinko tullut sinun luoksesi! Kuulehan vielä jotain: vetäistyäni tapin auki, tein sen vain kokeeksi... Ettäs tiedät!
- Ja tapoit pusukalan! Tapoit!
- Kuinka sitä voi sanoa tappamiseksi? Silläkö tavalla tapetaan? Vedetäänkö tappi pois niin kuin minä sen tein... Kerron sinulle joskus toiste, kuinka sen tein. Olenko tappanut sen pusukalan? En minä ole tappanut pusukalaa, vaan itseni. Itseni minä siinä tuhosin yhdellä repäisyllä, iäksi! Pusukalan surmasi piru, en minä... Riittää, Anja, jo riittää! Jätä minut rauhaan! huudahti hän äkkiä, kouristuksentapaisen tuskan vallassa. - Jätä minut rauhaan.
Hän nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja painoi pään käsiinsä tiukasti kuin pihteihin.
- Voi tätä tuskaa! vaikeroi Anja.
- Ja nyt sano minulle suunta johon edetä! virkkoi Kosti, kohotti äkkiä päänsä ja katseli Anjaa, kasvot tuskan vääristäminä.
- Mitä tehdä! huudahti Anja hypähtäen seisomaan: hänen silmänsä, jotka olivat tähän asti olleet täynnä kyyneliä, välähtivät.
- Nouse! (Hän tarttui Kostia hartioihin; Kosti nousi ja katsoi häntä ihmeissään.) Lähde heti, tällä hetkellä, tienhaaraan, kumarru, suutele ensin maata, jota ole häpäissyt, ja kumarra sitten koko maailmalle, kaikkiin neljään ilmansuuntaan ja sano kaikille, ääneen: "Minä olen kostanut!" Silloin Jumala antaa sinulle jälleen elämän. Menetkö? Menetkö? kysyi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi kuin kuumeen puistattaessa. Hän tarttui Kostia kumpaankin käteen, puristi niitä lujasti ja loi häneen hehkuvan katseen.
Kostia ihmetytti jopa oudostuttikin hänen äkillinen innostuksensa.
- Sinun tulee ottaa kärsimys kantaaksesi ja siten sovittaa, mitä olet rikkonut; se on sinun tehtävä. Sen jälkeen voit olla rauhallinen kuin sotilaat, jotka taistelun jälkeen palaavat teltalle sökörinkiin.
- Ei, Anja! Minä en mene.
- Mutta kuinka sitten aiot elää edelleen? huudahti Anja. - Voitko siis nyt niin elää? Kuinka aiot puhutella äitiäsi? Miten käykää nyt heidän! Mutta mitä puhunkaan? Sinähän olet jo hylännyt äitisi ja sisaresi. Olet heidät hylännyt, hylännyt! Hyvä Jumala! huudahti hän. - Hän tietää itsekin tuon kaiken! Kuinka, kuinka voikaan elää ilman ketään ihmistä! Miten sinun nyt käykään!
- Älä ole lapsellinen, Anja! virkkoi Kosti hiljaa. - Olenko minä mitenkään heille vastuussa? Miksi lähtisinkään antamaan itseäni ilmi? Mitä minä heille sanon? Onhan tuo kaikki pelkkää houretta... Jotkut tuhoavat miljoonia ihmisiä, jotkut valtiot taas tuhoavat sademetsiä ja pitävät sitä vielä kehitysapuna. He ovat pettureita ja konnia, Anja...! En lähde heidän luoksensa. Mitä heille sanonkaan: että olen tappanut pusukalan? lisäsi hän katkerasti hymyillen. - Silloin he vielä nauravat minulle ja sanovat: sinäpä hölmö, kun tuollaisia puhut! Hölmö! He eivät ymmärrä yhtään mitään, he eivät lue, heidän maailmansa on sirpaloitunut. Pitkä muoto on heille täysin vieras. He eivät ole sen arvoisia, että ymmärtäisivät. Miksi lähtisinkään? En lähde. Älä ole lapsellinen, Anja...
- Sinä kiusaannut kuoliaaksi, kuoliaaksi kiusaannut, toisteli Anja ojentaen epätoivoisesti rukoillen käsiänsä Kostia kohti.
- Kenties olen sittenkin itseäni liiaksi herjannut, virkkoi Kosti synkästi ja kuin mietteissään, - kenties olenkin vielä ihminen enkä täi, kenties pidän liikaa kiirettä itseäni tuomitessani. Vielä minä aion taistella.
Hänen huulillansa häilyi kopea hymy.
- Kestää sellaista tuskaa! Ja koko elämän ajan, koko elämän ajan!...
- Siihen tottuu... virkkoi hän jurosti ja mietteissään. - Kuulehan, aloitti hän hetkisen kuluttua, - tässä on itketty kylliksi, on jo aika ryhtyä toimeen: minä tulin sanomaan sinulle, että minua etsitään, ajetaan takaa...
- Ah! huudahti Anja säikähtyneenä.
- Miksi huudat? Itsehän tahdot minun tunnustavan ja nyt säikähdät. Mutta näetkös: minä en antaudu heille. Minä taistelen vielä heitä vastaan, eivätkä he mahda minulle mitään. Varsinaisia todisteita heillä ei ole. Eilen olin suuressa vaarassa ja luulin jo joutuneeni hukkaan, mutta tänään asia on kääntynyt jälleen paremmalle tolalle. Kaikilla heidän todisteillaan on kaksi puolta: toisin sanoen: minä voin kääntää heidän syytöksensä edukseni. Ymmärrätkö? Ja minä teenkin niin, sen olen oppinut. Heillä ei ole yhtään oikeata todistetta eikä tule olemaankaan, voit sen uskoa. Sen aineiston nojalla, joka heillä on käytettävänään, ei ketään voida tuomita. No, riittäköön... Tahdoin vain, että tietäisit... Mitä tulee sisareeni ja äitiini, koetan järjestää asian niin, etteivät he syytöstä usko eivätkä ole minun tähteni peloissaan... No, siinäpä kaikki. Ole varovainen. Tuletko luokseni vankilaan, kun sinne joudun?
- Tietysti, tietysti tulen!
He istuivat rinnakkain, murheellisina ja masentuineina, ikään kuin olisivat aallot myrskyn tauottua kuljettaneet heidät autiolle rannikolle. Kosti katseli Anjaa ja tunsi, kuinka hartaasti Anja häntä rakasti. Omituista oli, että hänet äkkiä valtasi raskas, tuskainen tunto siitä että oli sellaisen rakkauden kohteena. Omituinen ja kolkko oli tuo tunto! Kun hän oli lähtenyt Anjan luo hänestä oli tuntunut, että siellä oli koko hänen toivonsa ja pelastuksensa; hän oli ajatellut voivansa ainakin osittain vapautua tuskistaan - ja nyt, kun Anjan koko sydän oli kääntynyt hänen puoleensa, hän äkkiä tunsi ja tiesi tulleensa äärettömän paljon onnettomammaksi kuin ennen.
- Anja, sanoi hän, - on parempi, ettet tule luokseni kun olen tiilenpäitä lukemassa.
- Anja ei vastannut; hän itki. Niin kului muutamia minuutteja.
- Onko sinulla risti? kysyi Anja äkkiä ikään kuin hänen mieleensä oliosi johtunut jotakin.
Kosti ei ymmärtänyt kysymystä.
- Eikö? Siis ei? Ota tämä, se on sypressipuuta. Minulla on toinen, kuparinen, Lizavetalta saatu. Me vaihdoimme; hän antoi minulle ristinsä, ja minä annoin hänelle pienen pyhänkuvani. Minä alan nyt kantaa Lizavetan ristiä, ja tämä on sinua varten. Ota... onhan se minun! Onhan se minun! pyysi hän. - Me lähdemme yhdessä kärsimään, kannetaan siis yhteistä ristiä!
- Anna tänne! sanoi Kosti. Hän ei tahtonut pahoittaa Anjan mieltä. Mutta samassa hän veti takaisin jo ojentamansa käden.
- Ei nyt, Anja. Mieluummin tuonnempana, - lisäsi hän toista rauhoittaakseen.
- Niin, niin on parempi! myönsi Anja mielissään. - Kun lähdet kärsimään, otat sen rinnallesi. Tulet silloin luokseni, minä ripustan kaulaasi, me rukoilemme ja lähdemme kulkemaan.
Samassa kuului ovelle koputettavan, kolme lyöntiä. Joku lupatarkastaja tai muu vastaava. Kostin täytyi nyt lähteä. Hän ei ollut vielä milloinkaan tuntenut itseänsä niin kauhean yksinäiseksi.
Hänen mielessään oli jälleen se tunne, että hän kenties todella tulee vielä vihaamaan Anjaa ja nimenomaan nyt, kun oli lisännyt hänen onnettomuuttansa. "Miksi meninkään anelemaan häneltä kyyneliä? Miksi minun pitikään katkeroittaa hänen elämäänsä? Halpamaista, halpamaista?
Ehkä hän oli suotta asian vuoksi niin kovin kiihdyksissä. Mutta kuinka järkyttynyt hän oli.
Ikkunasta huokui viileätä. Ulkona ei enää ollut niin häikäisevän valoisaa. Hän otti lakkinsa ja lähti ulos.
Hän ei tosin voinut eikä tahtonutkaan välittää sairaalloisesta tilastansa. Mutta lakkaamaton levottomuus ja alinomainen sielullinen kiihtymys eivät voineet olla jälkeä jättämättä. Se seikka, ettei hän vielä maannut oikeassa hermokuumeessa, johtui ehkä juuri siitä, että tuo alinomainen sisäinen levottomuus piti häntä jalkeilla ja tajuissaan, joskin vain keinotekoisesti ja toistaiseksi.
Hän harhaili ilman päämäärää. Aurinko laski. Hänessä oli viime aikoina alkanut elää eräänlainen omituinen tuska. Siinä ei ollut mitään erikoisen pistävää, polttavaa, mutta siitä huokui jotain alinomaista, elinkautista, se aavistutti loppumattomia, tuon kylmän, turruttavan tuskan vallassa elettäviä vuosia, aavistutti elinkautista "jalanlevyisellä kuilutasanteella" seisomista. Iltahetkinä tämä tunne alkoi häntä kiduttaa vielä enemmän.
"Ja tällaisine tyhmine, puhtaasti ruumiillisine raihnauksineen, jotka riippuvat aurinlaskuista ja muista sellaisista, ihmisen on pidätyttävä tekemästä tyhmyyksiä!
Oliko hän lopullisesti menettänyt järkensä. Voitte arvata, kuinka se vaikuttaa...
Niin hän taas joutui epätoivoon, kirosi yskäänsä, jopa pyyhkäisi kyynelenkin karhealta poskeltansa. Hän rukoili lakkaamatta voidakseen kelata elämäänsä jonkin matkaa taaksepäin ja laittaa siitä eteenpäin uusiksi. Mutta luonto oli taipumaton.

Kostille koitti nyt omituinen aika; ikään kuin hänen ympärilleen olisi kietoutunut sumuverho, joka eristi hänet tukalaan, painostavaan yksinäisyyteen. Muistellessaan tätä aikaa jälkeenpäin, paljon myöhemmin, hän johtui päättelemään, että hänen tajuntansa oli toisinaan kuin himmennyt ja että tätä olotilaa oli kestänyt aina lopulliseen ratkaisuun saakka, muutamia väliaikoja lukuun ottamatta. Hän oli varmasti vakuuttunut siitä, että oli silloin erehtynyt monissa asioissa, esimerkiksi eräiden tapahtumien ajankohtaa ja kestoa koskevissa seikoissa. Joka tapauksessa oli laita niin, että kun hän myöhemmin palautteli mieleensä näitä menneitä asioita ja yritti muistojansa kirkastaa, hän sai selville paljon omaa itseänsä koskevaa käyttämällä apunaan toisten henkilöiden versioita. Niin hän esimerkiksi vertaili eri tapahtumia toisiinsa, tai piti jotakin seikkaa sellaisen tapauksen seurauksena, joka oli olemassa ainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Toisinaan hänet oli vallannut sairaalloinen, kiduttava levottomuus, joka joskus muuttui suoranaiseksi silmittömäksi peloksikin. Mutta hän muisti myös, että oli ollut hetkiä, kenties päiviäkin, joina hänet oli vallannut turtumus- kuin edellisen pelon vastapainoksi - turtumus, joka muistutti eräiden kuolevien sairaalloisen välinpitämätöntä mielentilaa. Yleensäkin hän oli näinä viime päivinä yrittänyt tavallaan välttää tilansa selvää ja täydellistä tajuamista. Häntä rasittivat kovin muutamat äskeiset tapahtumat, jotka vaativat välitöntä selvitystä. Kuinka iloinen hän olisikaan ollut, jos olisi voinut vapautua eräistä sellaisista huolista, joiden unohtaminen uhkasi syöstä hänet täydellisen, väistämättömän tuhon omaksi.
Vaikka eräät tosiasiat vaivasivat häntä tavattomasti, hän ei silti kiiruhtanut niitä selvittämään.

Svidrigailovin oli onnistunut eräiden tuttavuuksien avulla löytää henkilöitä, joiden toimesta hän oli voinut sijoittaa kaikki kolme orpoa sangen kunnollisiin huoltoloihin; heitä varten talletetut rahat olivat tällöin olleet melkoisena apuna, koska sellaisia orpoja, joilla on pääomaa, on paljon helpompi sijoittaa kuin täysin varattomia. Hän huomautti haluavansa neuvotella Kostin kanssa, koska oli asioita, joista oli välttämättä juteltava... Tämä keskustelu tapahtui eteisessä, portaiden yläpäässä. Svidrigailov katsoi Kostia tiukasti silmiin ja kysyi äkkiä, hetkisen vaiettuaan ja ääntänsä hiljentäen:
- Miksi te, Kosti Kippurainen, olette niin oudonlainen? Te tosin kuuntelette ja katselette, mutta tuntuu siltä kuin ette mitään tajuaisi. Rohkaiskaa mielenne! Keskustelin mielellänne kanssanne, mutta nyt minulla, valitettavasti, on niin paljon asioita, sekä omia että toisten... Tiedättekö, Kosti, lisäsi hän samassa, - kaikki ihmiset tarvitsevat ilmaa, ilmaa, ilmaa... Ilmaa ennen kaikkea! Svidrigailov meni menojansa. Kosti jäi hetkeksi paikoilleen, harkitsi asiaa ja soitti Anja ovikelloa.
Kosti jäi ovelle.
20091227+
Kuoleman ajatuksessa ja kuoleman läsnäolon tunnossa oli hänelle aina lapsuudesta saakka ollut jotain painostavaa ja salaperäisen kaameata.
Aurinko valaisi kirkkaasti huonetta.
Kosti astui Anja luo. Anja tarttui samassa hänen molempiin käsiinsä ja nojasi päänsä hänen olkaansa. Tämä tutunomainen, ystävällinen ele sai Kostin ihan hämilleen; se kerrassaan oudostutti häntä: kuinka oli mahdollista, että Anja tuntenut pienintäkään vastenmielisyyttä häntä kohtaan, etteivät hänen kätensä vähääkään vapisseet? Olihan se rajatonta itsensä nöyryyttämistä. Siksi sen ainakin Kosti käsitti. Anja ei sanonut mitään. Kosti puristi hänen kättänsä ja lähti pois. Hän tunsi sydäntänsä kovin painostavan. Jos hän olisi tällä hetkellä voinut lähteä jonnekin ja jäädä ypöyksin, vaikkapa koko eliniäkseen, olisi hän pitänyt itseään onnellisena. Syynä oli se, ettei hän, vaikka olikin viime aikoin ollut melkein aina poissa toisten ihmisten seurasta, mitenkään voinut tuntea olevansa yksin. Hän lähti toisinaan ulos kaupungista, maantielle, kerran erääseen metsikköönkin, mutta mitä yksinäisempi paikka oli, sitä voimakkaampana eli hänessä tunto jostakin läheisestä, levottomuutta aiheuttavasta, mikä tosin ei pelottanut, mutta silti häiritsi siinä määrin, että hän mitä pikimmin palasi kaupunkiin, sukelsi ihmisten suureen joukkoon, kävi ravintoloissa ja kapakoissa, kuljeksi toreilla. Siellä oli olo hieman helpompaa ja siellä tuntui yksinäisemmältäkin. Eräässä ruokalassa laulettiin illan suussa lauluja: hän istui siellä kokonaisen tunnin kuuntelemassa, ja jälkeenpäin hänestä tuntui, että siellä oli ollut varsin miellyttävääkin. Mutta lopulta hän jälleen tuli levottomaksi, aivan kuin olisivat omantunnontuskat äkkiä alkaneet häntä kalvaa. Oli olemassa asia, joka vaati viipymätöntä ratkaisua, mutta jota ei voinut selvästi ajatella eikä sanoin ilmaista. Kaikki tuntui kiertyvän selvittämättömäksi keräksi. "Ei, mieluummin sittenkin jonkinlainen taistelu! Kunpa joku haastaisi minut otteluun tai kävisi kimppuuni!... Niin, se oli parempi!" mietti hän. Hän astui ulos ruokalasta ja oli vähällä lähteä juoksemaan. Hän joutui äkkiä ankaran pelon valtaan. Juuri sinä yönä hän aamun koitteessa heräsi kotonaan kuumeen puistatuksiin. Muutamia tunteja vielä nukuttuaan hän tunsi kuumeen olevan tiessään, mutta heräsi vasta verrattain myöhään, kahden aikaan iltapäivällä.
Hän haki kaupasta jotain syötävää ja söi ja joi erittäin halukkaasti, melkein ahneesti. Hänen päänsä oli selvempi ja hän tunsi olonsa rauhallisemmaksi kuin kolmena viime päivänä. Ohimennen hän suorastaan ihmetteli äskeisiä hillittömiä pelkojaan. Samassa avautui ovi ja sisään astui Razumihin.
- A-a! Hän syö, ei siis olekaan sairas! totesi Razumihin, otti tuolin ja istui pöydän ääreen vastapäätä Kostia. Hän oli levoton eikä yrittänytkään salata sitä. Hän puhui ilmeisen harmistuneena, mutta ei kiirehtinyt eikä mainittavammin korottanut ääntään. Saattoi kyllä nähdä, että hänellä oli mielessään jotain erityistä, jopa poikkeuksellista. - Kuulehan, hän aloitti päättäväisesti, - minä vähät välitän tästä kaikesta, mutta sen perusteella, mitä nyt tiedän, tiedän varmasti, etten käsitä tästä yhtään mitään; älä kuitenkaan luule, että olen tullut utelemaan. Vähät minä tästä. En halua itsekään! Vaikka haluaisit kertoa kaiken, kaikki salaisuutenne, minä en ehkä edes kuuntelisi, vaan antaisin olla ja jatkaisin matkaani. Tulin vain henkilökohtaisesti ja lopullisesti ottamaan selvää ensinnäkin siitä, että oletko sinä sairas ja toiseksi, oletko sinä todellakin menettänyt järkesi. Katsos, kun, no, tuolla jossakin ollaan varmoja, että sinä olet järjiltäsi tai kovasti siihen suuntaan. Myönnän itsekin olleeni melkoisesti taipuvainen tukemaan sellaista käsitystä, ensinnäkin sinun typerän ja osin hävyttömänkin, täysin selittämättömän tekosi takia, ja toiseksi sen perusteella, miten olet käyttäytynyt viime aikoina. Vain heittiö ja roisto, tai sitten mielenvikainen, voisi menetellä siten kuin sinä, joten päättelen, että sinä olet hullu...
- Missä sinä oikein maleksit, sano, ole hyvä, olen jo kolme kertaa käynyt luonasi.
- Jos olet sairas, jos järkesi on menossa sekaisin, kuka sinua oikein auttaa?
- Siinä sinä nyt istut ja ahmit keitettyä pastaa kuin et olisi kolmeen päivään syönyt mitään. Tietysti hullutkin syövät, mutta vaikka et ole sanonut sanaakaan minulle, niin... sinä et ole hullu! Sen minä vaikka vannon. Et varsinkaan hullu. Joten piru vieköön teidät kaikki, koska tässä piilee jokin salaisuus, enkä minä aio vaivata päätäni teidän salaisuuksillanne. Pistäydyin vain haukkuakseni sinut, hän lausahti lopuksi nousten seisomaan, - keventääkseni sydäntäni, ja tiedänkin nyt, mitä minun on tehtävä!
- Mitä sinä aiot nyt tehdä?
- Mitä se sinulle kuuluu, mitä minä aion?
- Pidä varasi, ratkeat ryyppäämään!
- Mistä... mistä sinä sen tiedät?
- Kysyt vielä!
Vieras oli hetken vaiti.
- Sinä olet aina ollut hyvin järkevä mies, etkä koskaan mielenvikainen, hän huomautti äkkiä kiivaasti.
- Niin se on: minä ratkean ryyppäämään! Hyvästi!
Ja vieras liikahti lähteäkseen. - Päätä nyt itse niin kuin parhaaksi näet: ratkeatko ryyppäämään vai et?
- Mutta minne sinä oikein aiot lähteä? Katsos: jos se on salaisuus, niin olkoon! Mutta minä... saan kyllä salaisuuden tietooni... Ja olen varma, että se on jotain ihan tyhjänpäiväistä, kauheaa hölynpölyä. Muutenhan sinä olet mainio mies! Aivan mainio!
- Halusinkin lisätä juuri kun sinä keskeytit, että osuit äsken ihan oikeaan kun sanoit, ettei noista salaisuuksista saa selvää. Antaa niiden toistaiseksi olla, äläkä ole huolissasi. Aikanaan saat tietää kaiken, juuri silloin kun se on tarpeen. Eilen eräs mies sanoi minulle, että ihminen tarvitsee ilmaa, ilmaa, ilmaa! Aion heti mennä hänen luokseen kysymään, mitä hän sillä tarkoitti.
- Hyvästi, Kosti. Minä, hyvä ystävä... oli aika... Vaan hyvästi nyt, katsos, oli aika... No, hyvästi! Minunkin on aika lähteä!
Hän lähti kiireesti huoneesta - mutta ollessaan jo kynnyksellä ja sulkiessaan ovea hän avasikin sen äkkiä uudelleen ja sanoi katsellen jonnekin sivuun:
- Muuten! Muistatko sen pusukalan, sen josta Porfiri puhui, sen joka oli siellä kylpyammeessa? No, nyt ilkivallan tekijä on saatu selville, hän on tunnustanut tekonsa. Hän on toinen niistä työmiehistä, maalareista, kuvittele, muistathan kun minä vielä taannoin puolustin heitä? Voitko uskoa: hän oli ilkeyksissään vetäissyt tapin auki. On ihan vaikea uskoa, mutta hän selvitti itse asian, tunnusti kaiken! Että minä sainkin nenilleni! No, hän on kelmi - joten eipä siinä erityisempää kummastelemista! Se, että hän ei pysynyt lujana vaan tunnusti, saa minut uskomaan häneen vielä enemmän. Se tekee asian todennäköisemmäksi... Mutta kylläpä minä sain siinä nenilleni, totta vieköön! Olisin pannut pääni pantiksi heidän puolestaan!
- Sanohan, mistä olet kuullut tuon ja miksi se niin kiinnostaa sinua? kysyi Kosti silmin nähden kiihtyneenä.
- Johan nyt jotakin! Miksikö se kiinnostaa minua! Kysytkin vielä...! Kuulin siitä Porfirilta, muiden muassa. Häneltä kuulinkinkin melkein kaiken.
- Porfiriltako?
- Porfirilta.
- Mitä... mitä hän oikein sanoi? kysyi Kosti pelästyneenä.
- Hän selitti tapauksen minulle loistavasti. Psykologisesti, omalla tavallaan.
- Selitti? Itsekö hän sen sinulle selitti?
- Itse, itse. No, hyvästi! Kerron joskus toiste enemmän, mutta nyt minulla on asioita. Silloin... oli aika, jolloin ajattelin... Mutta siitä joskus myöhemmin...!
- Miksi minä nyt joisin pääni täyteen? Sinä olet saanut minut humalaan ilman viinaakin. Olen ihan päissäni, Rodja! Päissäni ilman viinaa...
- No, hyvästi nyt, tulen käymään ihan kohta.
Hän lähti.
... "Nyt selviää kaikki muukin! Hänen silloinen sairautensa, koko hänen omituinen käytöksensä, olihan hän jo aikaisemmin, yliopistossa ollessaan, aina niin synkkä ja juro... Epäilen että... Hm. Ei, siitä otan kyllä selvää."
Hän kuvitteli kaikenlaista, niin että hänen sydäntään kylmäsi.
Heti kun Razumihin oli mennyt, Kosti nousi ylös, kääntyi ikkunaan ja alkoi sitten poukkoilla nurkasta nurkkaan ikään kuin olisi unohtanut kopperonsa pienuuden... ja istuutui jälleen sohvalle. Hän oli kuin muuttunut uudeksi ihmiseksi: edessä oli jälleen taistelu - oli siis löytynyt keino selvitä tilanteesta!
Niin, keino oli löytynyt! Asiat olivatkin jo alkaneet liiaksi painaa ja puristaa häntä, ne ahdistivat tuskallisesti, hän oli kuin jonkin huumauksen vallassa. Hän oli alkanut tuntea tukehtuvansa, apua löytämättä. Mikolkan ilmaantumisen jälkeen, tuona samana päivänä hän oli tavannut myös Anjan; sekään ei ollut mennyt ollenkaan niin kuin hän oli ennalta kuvitellut... hän oli siis herpaantunut, yhtäkkiä perusteellisesti! Kerta kaikkiaan! Hänhän oli silloin myöntänyt Anjan olevan oikeassa, oli myöntänyt täydestä sydämestään, ettei kyennyt elämään yksinään, kun sellainen teko painoi hänen mieltään!
Kostin mielessä oli näinä päivinä useampia kertoja välähdellyt osia tuosta kohtauksesta, jota oli kokonaisuutena sietämätöntä muistella.
Ja tosiaankin! Näyttihän Razumihinkin alkaneen epäillä! Käytävässä, lampun luona sattunut kohtaus ei ollut mennyt jälkiä jättämättä. Hänellä oli epäilemättä mielessään jotakin; hänellä oli pyrkimyksiä, mutta minkälaisia? Tuosta aamusta oli tosin kulunut jo paljon aikaa - liiankin paljon, eikä siltä suunnalta ollut kuulunut yhtikäs mitään. Se oli tietysti vieläkin pahempi...
Kosti otti lakkinsa ja lähti ulos. Oli ensimmäinen päivä koko tänä aikana, kun hän tunsi tajuntansa aivan kirkkaaksi. - Katsotaan, katsotaan! hän toisteli itsekseen.
Mutta avatessaan eteisen oven hän törmäsi yllättäen Porfiri Petrovitsiin, joka oli juuri tulossa hänen luokseen. Kosti jähmettyi hetkeksi paikoilleen. Kumma kyllä, hän ei oikeastaan hämmästynyt eikä juurikaan pelästynyt Porfiri Petrvitsin tuloa. Hän vain hätkähti, mutta hallitsi itsensä taas nopeasti, silmänräpäyksessä hän oli oikaissut koneensa. "Ehkä asia nyt ratkeaa! Mutta kylläpä hän onkin tullut hiljaa, kuin kissa, niin etten kuullut mitään. Mahtoiko kuunnella salaa?
- Ette kai odottanut vierasta, Kosti? huudahti Porfiri Petrovits nauraen. - Olen jo kauan aikonut pistäytyä, ja nyt ohi mennessäni ajattelin, että miksi en poikkeaisi viideksi minuutiksi rupattelemaan. Oletteko lähdössä jonnekin? En pidättele teitä pitkään. Vain yhden savukkeen ajan, jos sallitte.
- Istukaa toki, Porfiri Petrovits, istukaa, kehotti Kosti ohjaten vieraansa istumaan niin tyytyväisen ja ystävällisen näköisenä, että olisi varmaan itsekin ihmetellyt, jos olisi voinut nähdä sen. Hän kokosi viimeiset voimanrippeensä. Toisinaan ihminen kestää kuolettavaa pelkoa puolen tunnin ajan, mutta kun rosvo vie viimein puukon kurkolla, pelko yhtäkkiä katoaa. Hän istuutui suoraan Porfiri Petrovitsia vastapäätä ja katsoi tätä rävähtämättä. Porfiri siristi silmiään ja alkoi sytyttää savukettaan.
"No, puhu, puhu nyt", tuntui Raskolnikovin rinnasta purkautuvan. "Mitä vitkastelet, miksi, miksi et puhu?"

- Voi näitä tupakoita! lausahti Porfiri Petrovits huokaisten saatuaan savukkeensa lopulta palamaan. - Haittaa, pelkkää haittaa, mutta en pysty luopumaan niistä! Yskittää, kurkkua ärsyttää ja henkeä ahdistaa. Minua, kuulkaa, pelottaa; kävin äskettäin tohtori B:n luona, joka tutkii jokaista potilastaan vähintään puoli tuntia; minut nähdessää hän ihan purskahti nauruun: koputteli, kuunteli ja sanoi muun muassa, että tupakointi ei sovi minulle, koska keuhkoni ovat laajentuneet. Mutta miten minä siitä luovun? Millä korvaan sen? Minä en juo, siinä koko onnettomuus, he-he-he, tosiaan sääli etten juo! Kaikkihan on suhteellista, Kosti, kaikki on suhteellista!
"Mihin hän pyrkii, ryhtyykö hän taas vuodattamaan pitkiä lorujaan!" pohti Kosti inhoten. Heidän viime tapaamisensa muistui äkkiä hänen mieleensä, ja silloinen tunne tulvahti aaltona hänen sydämeensä.
- Minähän kävin luonanne jo toissa iltana; ettekö tiedäkään? Porfiri Petrovits jatkoi tarkastellen huonetta. - Kävin tässä samassa huoneessa. Olin menossa ohi niin kuin tänäänkin - ja ajattelin, että poikkeanpa puolestani hänen luonaan. Kun tulin tänne, ovi oli selällään; katselin ympärilleni, odotin vähän aikaa ja lähdin pois - laittamatta edes lappua pöydälle. Ettekö te pidä ovea lukossa?
Kostin ilme muuttui yhä synkemmäki. Porfiri näyttä arvaavan hänen ajatuksensa.
- Tulin selvittämään asioitamme, hyvä Kosti, tekemään asiat selviksi! Olen teille selityksen velkaa ja sen antaminen on velvollisuuteni, hän sanoi hymyillen ja jopa hipaisi kämmenellään Kostin polvea, mutta samassa hänen kasvoilleen nousi vakava ja huolestunut ilme, näkyipä siinä - Kostin suureksi hämmästykseksi - jonkinlaista surumielisyyttäkin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Porfiri Petrovitsin kasvoilla sellaista ilmettä, eikä ollut pitänyt sitä edes mahdollisena. - Meidän välillämme tapahtui viimeksi merkillinen kohtaus, Kosti. Niin taisi käydä jo ensimmäiselläkin kerralla, mutta silloin... No, nyt se on kyllä ihan yhdentekevää! No niin: olen varmaan teille hyvinkin anteeksipyynnön velkaa tunnen sen. Muistattehan: kun erosimme, niin teidän hermonne olivat ratkeamaisillaan ja polvenne tutisivat, ja minun hermoni olivat ratkeamaisillaan ja polveni tutisivat. Ja tiedättehän, jotenkin me käyttäydyimme silloin jopa ihan sopimattomasti, emme niin kuin herrasmiehet. Mutta olemmehan me sentään herrasmiehiä; se täytyy ymmärtää. Muistatte kai, mihin siinä silloin päädyttiin... se oli jo kerta kaikkiaan säädytöntä.
"Mitä hän tarkoittaa, minä hän minua oikein pitää?" pohti Kosti ihmeissään, nosti päätään ja katsoi Porfiria suoraan silmiin.
- Olen päättänyt, että meidän on nyt parasta toimia avoimesti, Porfiri Petrovits jatkoi kääntäen hieman päätään ja luoden katseensa alas, ikään kuin ei olisi halunnut katseellaan häkellyttää entistä uhriaan enää enempää ja kuin olisi hävennyt aiempia temppujaan ja juoniaan. - Nii-in, sellaiset kohtaukset ja epäluulot eivät voi jatkua pitkään. Silloin väliin tuli Mikolka, enkä kyllä tiedä, miten pitkälle olisimme muuten menneet. Se kirottu miekkonen istui silloin väliseinän takana - voitteko kuvitella? Varmasti tiedättekin jo sen, ja minä puolestani tiedän, että hän on myöhemmin käynyt teidän luonanne - mutta asia ei ollut niin kuin te silloin oletitte: minä en ollut lähettänyt hakemaan ketään, enkä ollut vielä antanut mitään käskyjä. Kysytte ehkä, miksi en ollut antanut käskyjä. Miten sen oikein sanoisin: se kaikki tuli silloin itsellenikin niin äkkiarvaamatta. Mielessäni välähti silloin eräs ajatus, nopeasti kuin salama; katsokaas, Kosti, minä olin siitä silloin aivan varma. Ajattelin, että vaikka päästänkin toisen hetkeksi käsistäni, niin toista saan kyllä kiinni hännästä - omaani, omaani en ainakaan päästä. Te olette kovin ärtyisä, Kosti, luonnostanne, aivan liikaakin, kaikkien muiden luonteenne ja sydämenne ominaisuuksien ohella, joita itseäni mairitellen toivon ainakin osittain ymmärtäväni. Olisin tietysti silloinkin voinut ajatella, ettei aina käy niin, että ihminen noin vain nousee ja latelee kaikki salaisuutensa. Vaikka sellaista kyllä tapahtuukin, erityisesti silloin kun saa ihmisen menettämään kokonaan malttinsa, mutta sentään harvoin. Sen minäkin pystyin käsittämään. Mutta minä ajattelin, että olisipa minulla edes pieni kiintopiste! Vaikka ihnan pienenpieni, yksi ainoa, kunhan se vain olisi sellainen, että siihen voisi tarttua käsin, että se olisi jotain todellista, eikä pelkkää psykologista oletusta. Siksi että jos henkilö on syyllinen, ajattelin, häneltä voi tietenkin joka tapauksessa odottaa jotain olennaista; sopii toivoa jopa aivan odottamatontakin tulosta. Panin toivoni teidän luonteenne varaan, Kosti, ennen kaikkea luonteenne varaan! Toivoin teiltä silloin hyvinkin paljon.
- Mutta... miksi te puhutte nyt noin? mutisi Kosti viimein edes miettimättä kysymystään kunnolla. "Mistä hän oikein puhuu?" hän pohti neuvottomana. "Pitääkö hän minua tosiaankin syyttömänä?"
- Miksikö puhun näin? Tulin selvittämään asian, pidän sitä niin sanoakseni pyhänä velvollisuutenani. Tahdon kerto teille kaiken perin pohjin, niin kuin se tapahtui, koko silloisen, niin sanoakseni, sokaistumiseni historian. Olen aiheuttanut teille paljon kärsimystä, Kosti. En ole kuitenkaan hirviö. Minäkin käsitän kyllä, miten vaikeaa sellaista on kestää ihmisen, joka on masentunut mutta ylpeä, kunnianarka ja kärsimätön, erityisesti kärsimätön. Pidän teitä joka tapauksessa mitä jaloimpana, jopa ylevämieliseltä vaikuttavana ihmisenä, vaikken voikaan yhtyä kaikkiin vakaumuksiinne, minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa heti suoraan ja aivan vilpittömästi, koska en missään tapauksessa tahdo pettää teitä. Opittuani tuntemaan teidä olen tuntenut teitä kohtaan kiintymystä. Te ehkä nauratte minun sanoilleni? Teillä on siihen oikeus. Tiedän, että ensi silmäyksen perusteella te ette pitäneet minusta, sillä eihän minussa tosiaankaan ole mitään pitämistä. Olkaa mitä mieltä tahdotte, mutta nyt haluan omasta puolestani kaikin keinoin sovittaa tekemäni huonon vaikutuksen ja todistaa, että minullakin on sydän ja omatunto. Puhun aivan vilpittömästi.
Porfiri Petrovits vaikeni arvokkaasti. Kosti tunsi uudenlaisen kauhun tulvahtavan mieleensä. Ajatus, että Porfiri piti häntä syyttömänä, alkoi yhtäkkiä kammottaa.
- Ei liene tarpeen kertoa, miten kaikki sai silloin alkunsa, Porfiri Petrovits jatkoi. - Luulen, että se olisi ihan liiallistakin. Ja tuskin pystyisinkään siihen. Sillä kuinka sen selittäisi perin pohjin? Ensin liikkui huhuja. Millaisia nuo huhut olivat, kuka niitä levitti ja milloin... ja mistä syystä huomio kiinnittyi juuri sinuun - se lienee myös tarpeetonta. Minä päädyin noihin ajatuksiin sattumalta, aivan puhtaan sattuman kautta, joka olisi yhtä hyvin voinut jäädä näkemättäkin. Siis mikä sattuma? Hm, luulen, ettei siitäkään tarvitse puhua. Kaikki tuo, niin huhut kuin sattumatkin, punoutuivat silloin mielessäni yhdeksi ajatukseksi. Tunnustan avoimesti - sillä jos kerran tunnustaa, on syytä tunnustaa kaikki - että silloin tulin ensiksi ajatelleeksi teitä. Kaikki muu oli merkityksetöntä. Yksityiskohtia voi luetella sadoittain. Minulla oli myös tilaisuus kuulla yksityiskohtia, samoin sattumalta, eikä suinkaan vain ohimennen, vaan eräältä hyvinkin luotettavalta kertojalta, joka tietämättään esitti tapahtuneet hämmästyttävän hyvin. Kaikki siinä nimittäin täsmäsi, yksi asia liittyi toiseen, hyvä Kosti! Ajatusten oli suorastaan pakko kääntyä tiettyyn suuntaan. Sadasta kaniinista ei koskaan tule hevosta eikä sadasta epäilyksestä todistetta, niin sanoo englantilainen sananlasku - no se nyt on silkkaa järkeilyä, vaan jos veri vetää, niin koettakaapa siinä panna kampoihin, kun ihminen se on tutkintotuomarikin. Silloin muistin sen aikakauskirjassa julkaistun artikkelinne, se josta puhuimme perusteellisesti jo ensi kerran tavatessamme, jos muistatte. Tein siitä silloin pilaa, mutta vain siksi että saisin houkutelluksi teidät pidemmälle. Sanon vieläkin, että te olette hyvin kärsimätön ja sairas, Kosti. Olen jo pitkään tiennyt, että te olette rohkea, ylpeä, vakavamielinen ja... että teillä on voimakkaat ja syvät tunteet. Kaikki tuollaiset tunnot ovat minulle tuttuja, ja luin artikkelinne kuin olisin tuntenut sen entuudestaan. Se on laadittu unettomina öinä ja vimman vallassa, siinä tuntuu sydämen tykytys ja pidätetty kiihko. Laskin silloin leikkiä, mutta nyt minä sanon, että pidän valtavasti - näin harrastelijana - tuosta ensimmäisestä, nuorekkaasta, kiihkeästä kirjoitusnäytteestänne. Savua, sumua, ja sumussa helisee soittimen kieli. Artikkelinne on mieletön ja haaveellinen, mutta siinä väreilee ehdoton vilpittömyys, siinä on nuorta lahjomatonta ylpeyttä, epätoivon rohkeutta; se on synkkä teksti, mutta hyvä niin. Luin teidän artikkelinne ja panin sen syrjään... Syrjään pannessani ajattelin heti: "Tuolle miehelle tapahtuu vielä jotakin!" No, miten on, sanokaapa nyt: kun tällaista oli tullut ilmi aiemmin, eikö kaikki muu seurannut luonnostaan! Hyvä luoja, vaan sanonko minä jotakin? Väitänkö minä nyt jotakin? Panin tuon silloin vain merkille. "Mitä siinä oikein on?" minä ajattelin. Siinä ei ole mitään, siis ei yhtään mitään, ties vaikka ei kerta kaikkiaan yhtikäs mitään. Eikä minun, tutkintatuomarin, ollut lainkaan sopivaa innostua sillä tavoin: minullahan oli käsissäni Mikolka, ja vihdoin tosiasioita - ajatelkaa mitä haluatte, mutta tosiasioita! Ja tässä oli myös oma psykologiansa; minun piti perehtyä häneen, sillä kyse oli elämästä ja kuolemasta. Minkä vuoksi minä nyt selitän teille tätä kaikkea? Siksi että te tietäisitte, ettekä ajatuksin ettekä tuntein syyttäisi minua silloisesta ilkeästä käytöksestäni. Ei se ilkeää ollut, sanon ihan vilpittömästi, he-he! Mitä luulette: enkö käynyt luonanne silloin tehdäkseni kotitarkastuksen? Kävin, kävin, he-he, kävinpä kyllä, silloin kun te makasitte tuossa sairaana vuoteessa. En virallisesti, enkä omissa nimissäni, mutta käynyt olen. Asuntonne tutkittiin viimeistä hiuskarvaa myöten, mutta - umsonst! (saks.) turhaan. Ajattelin: se mies tulee kohta luokseni, ihan itse, tulee hyvinkin pian; jos hän on syyllinen, niin varmasti tulee. Joku toinen ei tulisi, mutta hän tulee. Ja muistatteko, kuinka herra Razumihin puhui teille silloin sivu suunsa? Sen me järjestimme hermostuttaaksemme teitä, panimme tahallamme liikkeelle huhun, jotta hän tulisi puhuneeksi teille ohi suunsa, sillä herra Razumihin on sellainen että hän ei pysty hillitsemään itseään. Herra Zametovin silmään pisti ennen kaikkea teidän kiukkunne ja päättäväisyytenne: että voikin äkkiä tunnustaa: "Minä tapoin!" Liian uskaliasta, liian röyhkeää, ja minä ajattelin, että jos hän on syyllinen, hän on pelottava vastustaja! Niin minä silloin ajattelin. Minä odotin! Odotin teitä jännittyneenä, siinä koko juttu: tuolla kirotulla psykologialla on kaksi puolta! Tilanteeseen puuttuminen kääntyy helposti itseään vastaan. Minä siis odotin teitä, ja katso, te ette tulleet - te ette tulleet! Että minun sydämeni hakkasi. Oh hoh! Vaan mikä pakko teidän oli silloin tulla? Se nauru, teidän naurunne, kun astuin sisään, muistatteko, minä näin sen kaiken läpi, kuin lasin läpi, mutta ellen olisi odottanut teitä siinä erikoisessa mielentilassa, en olisi pannut nauruanne mitenkään merkille. Sitä se oikea mielenvire merkitsee. Ja kun aloimme ruotia artikkelianne ja te ryhdyitte selittämään sitä, minä käsitin jokaisen sananne kahdella tavalla, ikään kuin kunkin sanan takana olisi ollut toinen! No niin, Kosti, sillä tavoin minä etenin ja havahduin vasta kun joku tuli vastaan. Ei, sanoin itsekseni, mitä minä oikein teen! Jos nimittäin tahtoo, niin kaiken voi selittää viimeistä piirtoa myöten toisella tavalla, vieläpä niin että asia tuntuu luonnollisemmalta kuin liike. Voi sitä tuskaa! "Ei, kunpa minulla olisi alussa edes pieni kiintopiste!" ajattelin. Kun sitten näin sen hymysi, selkäpiitäni alkoi karmia. "No, siinä se kiintopiste nyt on!" ajattelin. Enkä edes pohtinut sitä sen enempää, en kerta kaikkiaan halunnut. En halunnut häivyttää sitä kiintopistettä epäilyihini. Sinä hetkenä olisin maksanut tuhat satalappusta omasta taskustani, jos olisin omin silmin nähnyt, kuinka te silloin kävelitte sata askelta sen miehen rinnalla sen jälkeen kun tämä oli sanonut teitä murhaajaksi vasten naamaa, ettekä te koko aikana vastanneet hänelle mitään...! Vaan entä ne vilunväreet selkäpiissä! Ja käveleminen sairaana, puolittaisessa kuumehoureessa? Kosti, miten voittekaan kaiken tuon jälkeen ihmetellä, että minä laskin kanssanne tuollaista leikkiä? Ja miksi kävelitte kadulla juuri silloin? Aivan kuin joku olisi tosiaankin työntänyt teitä, herra nähköön, ...muistatteko Mikolkan silloin? Jäikö kunnolla mieleen? Sehän oli kuin salama! Kuin pilvistä jyrähtävä ukkonen, oikea ukkossalama! Ja miten minä häneen suhtauduin? En uskonut tuohon salamaan hetkeäkään, näittehän sen itse! Mitä vielä! Myöhemmin hän vastasi tiettyihin kysymyksiin hyvinkin sujuvasti, niin että olin ihan ihmeissäni, en sittenkään uskonut häneen hiukkaakaan! Sitä juuri tarkoittaa timantinkovan varmuuden saaminen! Ei, minä ajattelin, siitä ei tule mitään! Mitä tekemistä Mikolkalla tässä kohtaa on!
Kostin henkeä alkoi ahdistaa eikä hän kyennyt puhumaan. Hän oli kuunnellut sanomattoman kiihtyneenä, miten mies, joka oli hänestä täysin selvillä, kielsi omat tietonsa. Hän ei uskaltanut uskoa sitä eikä uskonut. Hän yritti kiihkeästi löytää Porfiri Petrovitsin kaksimerkityksisistä sanoista jotain varmempaa ja pysyvämpää.
- Herra Kosti, huudahti Porfiri Petrovits aivan kuin ilahtuneena koko ajan vaiti pysyneen Kostin vaitonaisuudesta.
- He-he-he! Mutta ettekö halua tietää, millainen kapistus on Mikolka, siis siinä mielessä kuin minä hänet ymmärrän? Ensinnäkin hän on vielä lapsi, alaikäinen, eikä varsinaisesti pelkuri, mutta jotenkin ikään kuin jonkinlainen taiteilijakin. Ihan totta, älkää naurako, kun minä sanon näin. Hän on viaton ja kaikille vaikutuksille altis. Hänellä on hyvä sydän ja vilkas mielikuvitus. Hän osaa laulaa ja tanssia ja sanotaan että hän kertoo satuja niin hyvin, että voisi sillä ansaita leipänsä. Kouluakin hän käy, ja nauraa katketakseen ihan mille hyvänsä, juo itsensä toisinaan tainnoksiin, ei hillittömyyttään vaan noin vain, kun muut juottavat, pelkkää lapsellisuuttaan vielä. Kerran hän on juovuspäissään varastanutkin, mutta ei tiedä sitä itse, sillä "kun vain nostin ylös maasta, niin mitä varastamista se on?" hän sanoo. Mutta tiedättekö, että hän kuuluu vanhauskoisiin, tai ei oikeastaan heihinb, vaan on vain lahkolainen; hänen sukulaisiaan on paljon lahkolaisia ja hän itse vietti hiljattain kokonaiset kaksi vuotta maalla jonkun lahkolaisvanhimman oppilaana. Kuulin tuon kaiken Mikolkalta ja hänen zaraiskilaisilta tovereiltaan. Eikä siinä kaikki! Hän oli aikonut vetäytyä erämaahan! Innostusta hänellä kyllä oli, luki yökaudet vanhoja, "oikeita" kirjoja, intoutui lukemaan liiaksikin. Pietarin kaupunki on vaikuttanut häneen voimakkaasti. Kovin altis vaikutteille kun on, hän unohti pian vanhimman opetukset. Olen kuullut, että eräs täkäläinen taiteilija ihastui häneen ja alkoi kyläillä hänen luonaan - mutta sitten sattui tuo tapaus! No, vankilassa hän näytti jälleen muistaneen vanhan opettajansa ja Raamattukin otettiin taas esille. Tiedättekö, Kosti, mitä "kärsiminen" merkitsee joillekin teistä? Ei niinkään kärsimistä jonkin takia, vaan yleensä kärsimisen välttämättömyyttä; kärsimys on vain otettava vastaan. Nyt minä luulenkin, että Mikolka tahtoo "ottaa kärsimyksen kantaakseen" tai jotain sellaista. Tiedän sen varmastikin, aivan tosiasioiden perusteella. Hän itse ei vain tiedä, että minä tiedän. Tämä tästä! Mutta hän tulee kyllä luokseni ja kertoo kaiken. Vai luuletteko hänen kestävän? Odottakaa vain, hän kiistää vielä kaiken! Odotan hetkenä minä hyvänsä, että hän tulee peruuttamaan tunnustuksensa. Minä pidän tuosta Mikolkasta ja olen tutkinut hänet perin pohjin. Ja mitä te luulisitte! He-he! Moniin kohtiin hän vastasi hyvinkin osuvasti, näytti hankkineen tarpeelliset tiedot ja valmistautuneen taitavasti, kun taas toisissa kohdissa haksahti aivan kerta kaikkiaan; ei tiennyt yhtään mitään, eikä edes aavistanut ettei tiennyt! Ei, hyvä Kosti, Milkolla ei ole asiassa mitään tekemistä! Tämä on mielikuvituksellinen, synkkä juttu, meidän aikamme tapaus, kun ihmissydän on sumentunut. Tässä on kyse kirjallisista haaveista, teoreettisten tietojen kiihottamasta sydämestä; tässä nähdään päättäväisyyttä, joka riittää ensimmäisen askeleen ottamiseen, mutta se on omalaatuista päättäväisyyttä: otti askeleenn ja oli sen jälkeen kuin puusta pudonnut tai kellotornista livennyt, ja meni irrottamaan tulpan kuin jonkin oudon voiman johdattamana... No, oletetaan, että se johtui sairaudesta - vaan on vielä yksi seikka: hän on tappanut pusukalan, mutta pitää itseään kunniallisena ihmisenä, halveksii muita ja kulkee viattomana kuin enkeli - ei, miten Mikolka tähän kuuluisi, hyvä Kosti, ei mitenkään!
Kaiken sen jälkeen mitä Porfiri Petrovits oli sanonut puheensa alkupuolella ja mikä oli vaikuttanut syytöksen peruuttamiselta, nuo viimeiset sanat tuntuivat kerta kaikkiaan yllättäviltä. Kosti vapisi kauttaaltaan kuin äkillisen pistoksen saaneena.
- Siis... kuka oikein... tapin irroitti? hän kysyi tukahtuneella äänellä kykenemättä hillitsemään itseään. Porfiri Petrovits suorastaan heittäytyi tuolin selkänojaa vasten, aivan kuin kysymys olisi tullut odottamatta ja olisi kovasti hämmästyttänyt häntä.
- Kukako irroitti...? hän toisti kuin ei olisi uskonut korviaan.
- Te irrotitte, Kosti! Te itse irrotitte... hän lisäsi miltei kuiskaten, täysin varmalla äänellä.
Kosti ponkaisi ylös sohvalta, seisoi paikoillaan muutaman sekunnin ja istuutui jälleen sanomatta sanaakaan. Pienet värähdykset kulkivat äkkiä hänen kasvojensa yli.
- Huulenne värähtelee niin kuin valtionjohtajalla, mutisi Porfiri Petrovits suorastaan myötätuntoisesti. - Kosti, taisitte ymmärtää minut väärin, hän lisäsi oltuaan hetken vaiti, - ja hämmästyitte siksi noin. Minähän tulin luoksenne juuri sen vuoksi, että kertoisin aivan kaiken mitä olen saanut selville ja käsittelisin asiaa avoimesti.
- En minä ole irrottanut, Kosti sopersi niin kuin säikähtäneet pikkkulapset jotka yllätetään pahanteosta.
- Kyllä, te se olitte, Kosti, te, eikä kukaan muu, Porfiri Petrovits kuiskasi ankarasti ja varmasti.
Molemmat vaikenivat, ja vaitioloa kesti omalaatuisen pitkään, kummenkunta minuuttia. Kosti nojasi kyynärpäänsä pöytään ja haroi hiuksiaan sanomatta sanaakaan. Porfiri Petrovits istui hiljaa ja odotti. Kosti vilkaisi häneen äkkiä ivallisesti.
- Käytätte taas vanhaa keinoanne, Porfiri Petrovits! Aina vain samoja temppuja: eikö teitä jo tosiaan tympäise?
- Älkää viitsikö, mitä temppuja minulla nyt! Juttu olisi toinen, jos täällä olisi todistajia, mutta mehän rupattelemme kahden kesken. Näette itsekin, etten ole tullut luoksenne ajaakseni ja pyydystääkseni teitä kuin jänistä. Tällä hetkellä minulle on yhdentekevää, tunnustatteko vai ette. Olen varma asiasta ilman teidän tunnustustakin.
- Jos niin on, miksi sitten olette tullut tänne? Kosti kysyi ärtyneesti. - Kysyn teiltä: jos pidätte minua syyllisenä, miksi ette toimita minua oikeuden eteen?
- No, siinäpä kysymys! Vastaan teille kohta kohdalta: ensinnäkin, minulle olisi haitallista pidättää teidät noin vain.
- Miten niin haitallista? Jos kerran olette varma, niin teidän täytyy...
- Mitäpä siitä, että minä olen varma? Kaikkihan on toistaiseksi omaa kuvitteluani. Todistukseni perustuu vain psykologisiin oletuksiin. Olenhan jo useita kertoja myöntänyt avoimesti, että tämän tapauksen psykologian voi käsittää kahdelta kannalta ja että toinen kanta on painokkaampi ja tuntuu paljon todennäköisemmältä, mutta sitä lukuun ottamatta minulla ei toistaiseksi ole mitään todisteita teitä vastaan. Ja vaikka minä kyllä toimitankin teidät oikeuden eteen ja olen - niin erikoista kuin se onkin - itse tullut ennalta ilmoittamaan asian, sanon silti. Ja toiseksi olen tullut luoksenne sen vuoksi, että...
- Niin, entä toiseksi (Kostin henkeä salpasi yhä).
- Siksi, että katsonut velvollisuudekseni antaa teille selityksen. Uskokaa tai älkää. Ja niinpä olenkin, kolmanneksi, tullut luoksenne ehdottamaan avoimesti ja suoraan, että tunnustatte syyllisyytenne vapaaehtoisesti. Se on teille ilman muuta edullisinta, ja minulle myös - sillä siten tämä taakka putoaisi harteiltani.
Kosti mietti hetken.
- Kuulkaahan, Porfiri Petrovits, tehän itse sanoitte, että kaikki on pelkkää psykologiaa, mutta olette siirtyneet jo matematiikkaan. Entä jos olettekin erehtynyt?
- Ei, Kosti, en ole erehtynyt. Minulla on eräs pikkuseikka tiedossani. Löysin sen aiemmin; Luoja lähetti sen!
- Mikä pikkuseikka?
- Sitä minä en sano, Kosti. Mutta minulla ei missään tapauksessa ole enää oikeuttakaan siirtää pidättämistänne tuonnemmaksi; minun pitää pidättää teidät. Harkitkaa siis: minulle se on nyt aivan samantekevää, joten ajattelen vain teidän parastanne. Niin olisi totisesti parempi, Kosti!
Kosti hymähti äkäisesti.
- Tuohan ei ole vain naurettavaa vaan suorastaan hävytöntä. Jos vaikka olisinkin syyllinen (mitä en suinkaan sano), niin mitä syytä minulla olisi tunnustaa syyllisyyteni, kun sinä itse sanot, että toimitat minut joka tapauksessa paikkaan, missä olen rauhassa?
- Voi, Kosti, älä nyt noin luota sanoihin, ehkä et sentään saa olla siellä täydessä rauhassa! Tämähän on teoriaa, vieläpä minun teoriaani, ja mikä auktoriteetti minä sinulle olen! Kukaties salaan sinulta nytkin jotain. Enhän minä sentään voi esittää sinulle kaikkea ihan noin vain, he-he! Ja toinen seikka: mitäkö hyötyä sinulle olisi tunnustamisesta? Etkö tiedä, miten se muuttaisi tilannetta? Ajate nyt. Mietipä tarkoin! Jos tunnustat, rangaistuksesi pienenee.
Kosti vaikeni alakuloisena ja painoi päänsä alas; hän mietti pitkään ja hymyili viimein jälleen, mutta nyt hymy oli lempeä ja surumielinen.
- Voi, mitä turhia! hän lausahti ikään kuin ei olisi enää halunnut salata mitään Porfirilta. - Ei maksa vaivaa! Minä en perusta lievennyksistänne!
- Tuota juuri olenkein pelännyt! huudahti Porfiri kiihkeästi ja kuin vastahakoisesti. - Olenkin pelännyt, että te ette välitä meidän lievennyksistämme.
Kosti vilkaisi häneen surullisesti ja kysyvästi.
- Älkää halveksiko elämää! Porfiri jatkoi. - Sitä on vielä paljon edessäpäin. Miten te ette muka välitä lievennyksistä, ette välitä! Että te olettekin kärsimätön mies!
- Mitä minulla on paljon edessäni?
- Elämää! Mikä profeetta te oikein olette, paljonko te tiedätte? Ehkä Jumala on odottanut teitä juuri tässä.
- Kun saan lievennystä..., Kosti totesi nauraen.
- Mitä, pelästyittekö porvarillista häpeää? Ehkäpä hyvinkin pelästyitte, itsekään sitä tietämättä - nuori kun olette! Mutta teidän ei sittenkään pitäisi pelätä eikä hävetä vapaaehtoista tunnustamista.
- E-eh! Hitot minä siitä! suhahti Kosti ylimielisesti ja inhoten, haluten ilmeisesti lopettaa koko keskustelun. Hän nousi taas ylös kuin aikoen lähteä, mutta istuutui jälleen silmin nähden toivottomana.
- Hitot, niinpä niin! Olette keksinyt oman teorian, ja häpeätte nyt, kun se luhistui, eikä siitä seurannut mitään kovin omaperäistä. Tulos oli pikemminkin surkea, niin se on, mutta te ette sittenkään ole mikään toivoton heittiö. Ette alkuunkaan! Ainakaan te ette pettänyt itseänne kauan, vaan etenitte nopeasti aivan äärimmäisille rajoille. Millaisenako ihmisenä minä pidän teitä? Minusta te olette yksi niistä, jotka kestävät tyynesti vaikka kidutettaisiin. Teidän olisi kyllä jo ajat sitten pitänyt päästä toisenlaiseen ilmapiiriin. Tiedän, ettei sitä ole helppo uskoa, mutta älkää ryhtykö viekkaasti saivartelemaan, vaan antautukaa suoraan ja pohtimatta elämän vietäväksi; olkaa huoletta: elämä kantaa teidät rannalle ja nostaa teidät taas jaloillenne. Mille rannalle? Mistä minä tietäisin? Uskon vain, että teillä on vielä paljon elämää elettävänä. Sekin on hyvä, että irroititte vain sen kylpyammeen tulpan siinä trailerin päällä. Jos olisitte kehitellyt toisenlaisen teorian, olisitte saattanut tehdä vielä sata miljoonaa kertaa kauheamman teon! Kukaties pitää vielä kiittää Jumalaa; mistä sen nimittäin tietää vaikka Jumala säästäisikin teitä johonkin tarkoitukseen. Pitäkää sydämenne avoimena ja voittakaa pelkonne. Pelkäättekö teitä odottavan rangaistuksen kovuutta? Ei, sitä on häpeällistä pelätä. Kun kerran olette tehnyt sellaisen teon, pysykää lujana. Se on ihan kohtuullista. Sovittakaa, mitä kohtuu vaatii. Minä tiedän, että te ette usko minua, mutta elämä totisesti kantaa teidät rannalle. Te tulette jälleen rakastamaan elämää. Nyt te tarvitsette vain ilmaa, ilmaa, ilmaa!
Kosti aivan säpsähti.
- Kuka te oikein olette? hän huusi. - Mikä profeetta te olette? Minkä ylhäisen rauhan korkeuksista te julistatte minulle kaikkiviisaita ennustuksianne?
- Kukako olen? Olen ihminen, joka on kulkenut tiensä päähän, en enempää. Ihminen, jolla saattaa olla tunteita ja myötätuntoa ja joka ehkä tietääkin yhtä ja toista, mutta joka on ehdottomasti tullut tiensä päähän. Mutta te olette aivan toisenlainen tapaus: teitä varten Jumala on valmistanut elämän (mutta kuka tietää, ehkä teidänkin elämänne haihtuu savuna ilmaan, kuin aamu-usva, jättämättä jälkeäkään). Tehän ette kaipaa mukavaa elämää, teidän sisimpänne ei ole sellainen. Eihän kyse ole ajasta, vaan teistä itsestänne. Auringon on oltava ennen kaikkea aurinko. Miksi te taas hymyilette? Sitäkö, että minä heittäydyn Schillerin lailla runolliseksi? Lyön vetoa, että te luulette minun yrittävän imartelemalla päästä suosioonne! Niin, ties vaikka tosiaan yritänkin, he-he-he! Hyvä herra, älkää suinkaan uskoko jokaista sanaani, älkää koskaan uskoko täysin - puhetapani vain on sellainen, myönnän sen, mutta yhden asian tahdon vielä lisätä: te voitte itse päättää, missä määrin te olette halpamainen ja missä määrin kunniallinen mies!
- Milloin te aiotte pidättää minut?
- Puolitoista tai pari päivää voin vielä antaa teidän kulkea vapaana. Miettikää asiaa, ystäväni, rukoilkaa Jumalaa. Niin on parempikin, herra nähköön, ihan varmasti parempi.
- Entä jos minä karkaan? kysyi Kosti hymyillen omituisesti.
- Ei, et sinä karkaa. Joku kansanmies karkaa tai joku muu vastaava - yleensäkin ne, jotka palvelevat nöyrästi toisten ajatuksia ja uskovat koko ikänsä siihen mitä heille on ohimennen satuttu sanomaan. Mutta tehän ette enää usko teoriaanne - miksi siis lähtisitte pakoon? Ja mitä pakeneminen teitä auttaisi? Karkurin elämä on kurjaa ja vaivalloista, ja te tarvitsette ennen kaikkea vakaata elämää ja asemaa ja vastaavaa ilmapiiriä, no, sopisiko teille muka karkurin ilmapiiri! Jos lähdette pakoon, palaatte takaisin omasta tahdostanne kuin kanarialintu häkkiinsä. Ilman meitä te ette tule toimeen. Jos minä järjestän teidät lukkojen taakse, missä istutte kuukauden tai pari, ehkä kolmekin, niin mieleenne muistuvat äkkiä minun sanani, ja te ilmestytte luokseni omasta aloitteestanne, vieläpä yllätykseksi itsellennekin. Tuntia aikaisemmin ette vielä tiedä, että tulette ja tunnustatte. Olen varma myös siitä, että te "haluatte ottaa kärsimyksen kantaaksenne"; nyt te ette usko mitä minä sanon, mutta päädytte itse samaan. Sillä kärsimys, Kosti, on suuri asia; älkää naurako, kärsimyksessä piilee oma aatteensa. Mikolka on oikeassa. Ei, te ette pakene, Kosti.
Kosti nousi ja otti lakkinsa. Myös Porfiri Petrovits nousi seisomaan.
- Aiotteko lähteä kävelylle? Illasta on tulossa kaunis, kunhan ei vain alkaisi ukkostaa. Tai se olisi kyllä hyväkin: ilma raikastuisi...
Hänkin tarttui lakkiinsa.
- Porfiri Petrovits, älkää nyt vain saako päähänne, Kosti lausahtii jäyhän itsepintaisesti, - että minä olen tänään tunnustanut teille. Te olette merkillinen mies, ja minä kuuntelen teitä pelkästä uteliaisuudesta. Mutta en tunnustanut mitään... Painakaa se mieleenne.
- No, tiedänhän minä, painan mieleeni - mutta tehän aivan vapisette. Olkaa huoletta, ystäväni, käyköön niin kuin tahdotte. Lähtekää vähän kävelemään; liikaa ette kuitenkaan voi enää ulkoilla. Kaiken varalta minulla on teille vielä pieni pyyntö, hän lisäsi ääntään madaltaen. - Se on hiukan arkaluontoinen, mutta tärkeä: jos teitä tuota, sanon tämän kaiken varalta - vaikka en tosin usko siihen, ettekä te mielestäni kykene sellaiseen - jos teitä sattuisi, no, siis kaiken varalta... haluttaisi ratkaista asia toisin näiden neljän- tai viidenkymmenen tunnin kuluessa, jollakin mielikuvituksellisella tavalla - kohottamalla kätenne itseänne vastaan (järjetön oletus, pyydän että annatte sen minulle anteeksi), niin jättäkää lyhyt mutta tyhjentävä selitys. Pari riviä, vain pari pientä riviä, ja mainitkaa myös aarre; niin on jalompaa. No, näkemiin... Toivotaan hyviä ajatuksia ja myönteisiä päätöksiä!
Porfiri lähti menemään selkä jotenkin köyryssä ja kuin vältellen katsomasta Kostia. Kosti meni ikkunan luo ja odotti ärtyneenä ja kärsimättömänä, kunnes arveli hänen ehtineen kadulle ja kulkeneen vähän kauemmaksi. Sitten hänkin poistui kiireesti huoneesta.

Kosti kiiruhti Svidrigailovin luo. Hän ei itsekään tiennyt, mitä hän saattoi toivoa tuolta mieheltä. Mutta tuo mies piti häntä vallassaan jollakin salaperäisellä tavalla. Sen kerran tajuttuaan Kosti ei voinut enää rauhoittua- ja nyt oli sitä paitsi jo aikakin.
Matkalla häntä vaivasi erityisesti kysymys: oliko Svidrigailov käynyt Porfirin luona?
Sikäli kuin hän saattoi päätellä - ja sen hän olisi voinut vaikka vannoa - ei, ei ollut käynyt! Hän mietti miettimistään, palautti mieleensä Porfirin koko vierailun, ja päätteli lopulta: ei, ei ollut käynyt, ei tietenkään ollut!
Mutta ellei vielä ollut käynyt, meneekö hän Porfirin luo vaiko ei? Toistaiseksi Kostista vaikutti siltä, että hän ei mene. Miksi? Sitä hän ei kyennyt selittämään itselleen, ja vaikka olisi kyennytkin, hän ei olisi ryhtynyt sillä erityisesti vaivaamaan päätään. Vaikka tuo kaikki kiusasi häntä, hän ei kuitenkaan oikein välittänyt pohtia asiaa. Kumma juttu, eikä sitä kukaan ehkä uskoisi, että käsillä ja juuri edessä oleva kohtalo askarrutti häntä jotenkin laimeasti ja hajamielisesti. Häntä vaivasi jokin muu, paljon tärkeämpi ja erityinen, jokin mikä koski vain häntä itseään eikä ketään muuta, mutta jokin muu ja jokin olennainen. Lisäksi hän tunsi ääretöntä henkistä väsymystä, vaikka hänen järjensä toimikin tänään paremmin kuin kaikkina viime päivinä.
Ja maksoiko nyt vaivaa, kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut, yrittää voittaa näitä uusia tyhjänpäiväisiä vaikeuksia? Kannattiko esimerkiksi ryhtyä juonittelemaan, jotta Svidrigailov ei menisi Porfiri Petrovitsin luo: tutkia ja urkkia, tuhlata aikaa jonkin mitättömän pikkuseikan takia!
Voi miten tuo kaikki tympäisi häntä!
Ja silti hän kiiruhti Svidrigailovin luo; odottiko hän tältä sittenkin jotain uutta, jotain neuvoa, ratkaisua? Tarttuuhan hukkuva oljenkorteenkin! Johtiko heitä toistensa luo ehkä kohtalo tai jokin vaisto? Kukaties se oli silkkaa väsymystä tai epätoivoa; ehkei hän tarvinnutkaan Svidrigailovia vaan jotakuta toista, mutta Svidrigailov vain oli sattunut kohdalle. Entä Anja? Minkä tähden hän nyt menisi Anjan luo? Taasko anelemaan tältä säälin kyyneleitä? Hän aivan pelkäsi Anjaa. Anja edusti järkähtämätöntä tuomiota, muuttumatonta päätöstä. Siellä oli olemassa vain joko Anjan tie tai Kostin tie. Etenkään sillä hetkellä hän ei kyennyt tapaamaan Anjaa. Ei, oli varmaan parempi yrittää ottaa selvää Svidrigailovista: mikä mies tämä oikein oli? Eikä hän voinut olla sisimmässään myöntämättä, että jo pitemmän aikaa hän toden totta oli ikään kuin tarvinnut tuota miestä.
Mutta sittenkin, mitä yhteistä heillä kahdella saattoi olla? Pahantekijöinäkään he kaksi eivät voineet olla samanlaisia. Sitä paitsi tuo mies oli erityisen vastenmielinen, ilmeisesti harvinaisen irstas, epäilemättä vikeas ja petollinen, kenties häijykin. Hänestä kerrottiin sellaisia juttuja. Tosin hän oli päässyt elämässä eteenpäin, mutta kuka tiesi, mistä syystä ja mitä se merkitsi. Tuo mies hautoi aina kaikenlaisia aikeita ja suunnitelmia.
Kaikkina näinä päivinä Kostin mielessä oli alituiseen liikkunut vielä eräs ajatus, joka oli vaivannut häntä kovasti, vaikka hän oli yrittänyt karkottaa sen mielestään - niin raskaalta se oli tuntunut! Hän oli pohdiskellut; Svidrigailov oli saanut tietää hänen salaisuutensa. Entä jos hän nyt, saatuaan tietoonsa Kostin salaisuuden ja siten vallan tämän ylitse, alkoikin käyttää sitä aseenaan?
Tuo ajatus oli kiusannut häntä silloin tällöin, unessakin, mutta vasta nyt kun hän oli menossa Svidrigailovin luo, se ilmeni ensimmäisen kerran näin tietoisen selvänä. Jo pelkkä ajatus sai hänet synkän raivon valtaan. Silloinhan ensinnäkin kaikki, koko hänen oma asemansakin, muuttui: hänen piti heti paljastaa salaisuutensa. Oli ilmiannettava itsensä. Kuka ties piti paljastaa asia Razumihinille? Ajatus tuntui Kostista vastenmieliseltä.
"Joka tapauksessa Svidrigailov pitää tavata niin pian kuin suinkin", hän päätti lopullisesti. "Luojan kiitos, tässä ei tarvitse mennä niinkään yksityiskohtiin kuin asian ytimeen."
Kosti oli siinä määrin väsynyt koko tuona aikana, koko viimeksi kuluneen kuukauden aikan, ettei kyennyt enää ratkaisemaan tuonkaltaisia kysymyksiä millään tavalla. Niin hän ajatteli kylmän epätoivon vallassa. Raskas tunne painoi sydäntä; hän pysähtyi keskelle katua ja alkoi katsella ympärilleen: mitä katua hän oikein kulki ja minne asti oli päätynyt? Hän oli -skin valtakadulla, kolmen- tai neljänkymmen askeleen päässä Heinätorilta, jonka poikki oli kulkenut. Vasemmalla olevan rakennuksen toinen kerros kuului kokonaan eräälle ravintolalle. Kaikki ikkunat olivat auki, ikkunoissa vilahtelevista hahmoista päätellen ravintola oli täpötäysi. Salista kantautui laulua, klarinetti ja viulu soivat, turkkilainen rumpu pärisi. Kuului naisten huudahduksia. Kosti aikoi jo lähteä takaisin, kummastellen, miksi ylipäätään oli kääntynyt -skin valtakadulle, kun huomasi yhtäkkiä ravintolan laitimmaisen avoimen ikkunan luona Svidrigailovin, joka istui teepöydän ääressä ja poltti piippua. Se hämmästytti häntä niin kauheasti, että hän suorastaan pelästyi. Svidrigailov tarkasteli häntä vaiti ja näytti olevan aikeissa nousta ehtiäkseen poistua vaivihkaa ennen kuin hänet huomattaisiin, mistä Kosti hämmästyi vielä lisää. Kosti oli kuin ei olisi nähnytkään Svidrigailovia ja oli katselevinaan ajatuksissaan toisaalle, vaikka tarkkailikin tätä edelleen syrjäsilmällä. Hänen sydämensä hakkasi levottomasti. Aivan oikein: Svidrigailov ei selvästikään halunnut, että hänet huomattaisiin. Hän otti piipun huuliltaan ja aikoi jo piiloutua, mutta noustessaan ja siirtäessään tuoliaan hän ilmeisesti saman tien totesi, että Kosti oli nähnyt hänet ja piti häntä silmällä. Svidrigailovin kasvoille nousi veitikkamainen, koko ajan levenevä hymy. Molemmat tiesivät, että olivat huomanneet toinen toisensa ja tarkkailivat toisiaan. Lopulta Svidrigailov remahti äänekkääseen nauruun.
- No, no! Tulkaahan sisään, jos kerran tahdotte; täällä minä olen! hän huusi ikkunasta.
Kosti nousi ylös ravintolaan.
Hän löysi Svidrigailovin hyvin pienestä takahuoneesta, jossa oli yksi ikkuna; sen vieressä oli suuri kahdenkymmenen pöydän sali, missä istui kauppiaita, virkamiehiä ja runsaasti muuta sekalaista väkeä juomassa teetä surkean laulukuoron huutaessa taustalla. Laulukuorolla oli kuitenkin hauskaa. Jostain kauempaa kuului biljardipallojen kalahtelua. Pöydällä Svidrigailovin edessä oli avattu samppanjapullo ja puolillaan oleva lasi. Svidrigailovin lisäksi huoneessa oli nuori posetiivaripoika, joka piteli käsiurkuja, ja roteva punaposkinen, noin kahdeksantoistavuotias laulajatyttö, yllään raidallinen hame, jonka helmat oli nostettu ylös vyötärölle, ja päässään nauhoin koristeltu tyrolilaishattu; viereisestä salista kaikuvasta kuorolaulusta huolimatta tyttö esitti käsiurkujen säestyksellä jotain renkutusta melko käheällä alttoäänelläään...
- Riittää jo! keskeytti Svidrigailov hänet Kostin astuessan huoneeseen.
Tyttö hakkasi heti laulamasta ja jäi kunnioittavasti odottamaan. Riimitettyä renkutustakin hän oli laulanut jotenkin totisen ja kunnioittavan näköisenä.
- Hei, Filipp, tuo lasi! Svidrigailov huusi.
- Minä en juo viiniä, Kosti sanoi.
- Kuten haluatte, en pyytänytkään sitä teille. Juo, Katja! Tänään ei tarvita enää mitään, voit mennä!
Hän kaatoi lasin täyteen ja pani pöydälle kellertävän setelin. Katja loi lasin tyhjäksi kerralla, keskeyttämättä, niin kuin naisilla on tapana, parikymmentä kertaa nielaisten, otti setelin, suuteli Svidrigailovin kättä, jonka tämä ojensi hänen suudeltavakseen varsin vakavannäköisenä, ja lähti huoneesta. Poika laahusti soittopeleineen ulos hänen perässään. Heidät oli molemmat haettu kadulta. Svidrigailov ei ollut asunut Pietarissa vielä viikkoakaan, mutta kaikki hänen ympärillään oli jo jotenkin patriarkaalisessa järjestyksessä. Filip, ravintolan viinurikin, oli jo hänen "tuttujaan" ja pokkuroi parhaansa mukaan. Saliin johtava ovi pidettiin yleensä kiinni; ja Svidrigailov oli tuossa huoneessa kuin kotonaan ja saattoi viettää siellä jopa päiväkausia. Ravintola oli likainen ja surkea, ei edes keskitasoa.
- Olin tulossa luoksenne ja haeskelin teitä, Kosti aloitt, - mutta ties miksi käännyinkin nyt Heinätorilta -skin valtakadulle! En koskaan käänny tähän suuntaan enkä käy täällä. Käännyn aina Heinätorilta oikealle. Eihän tätä tietä päädytä teille. Mutta heti kun olin kääntynyt, siinä te olittekin! Kummallista!
- Miksi ette sano suoraan, että se on ihme!
- Koska se on ehkä vain sattuma.
- Että tämä on mutkikasta kansaa! Svidrigailov alkoi nauraa. - Eivät tunnusta, vaikka saattavatkin itsekseen uskoa ihmeeseen! Sanoitte juuri, että se on "ehkä" vain sattuma. Ette saata kuvitellakaan, Kosti, miten pelkurimaisesti kaikki täällä suhtautuvat omaan mielipiteeseensä! En puhu teistä. Teillä on oma mielipide, ja seisotte rohkeasti sen takana. Senpä vuoksi olettekin alkanut kiinnostaa minua.
- Eikä minkään muun vuoksi?
- Kyllähän sekin riittää.
Svidrigailov oli ilmeisen liikuttuneessa tilassa, vaikkei sittenkään kovin paljon; viiniä hän oli juonut vain puoli lasillista.
- Minusta tuntuu, että te tulitte luokseni ennen kuin tiesitte, että minussa on ainesta siihen, mitä te nimitätte omaksi mielipiteeksi, Kosti huomautti.
- No, silloin oli kyse toisesta asiasta. Jokaisella on oma tiensä. Mutta mitä ihmeeseen tulee, niin sanonpa vain, että te olette tainnut nukkua nämä pari kolme viime päivää. Minähän mainitsin teille tämän ravintolan, eikä siten ollut mikään ihme, että tulitte suoraan tänne; selitin teille miten tänne tullaan, kuvailin paikan jossa tämä on ja kerroin mihin aikaan minut voi löytää täältä. Muistatteko?
- Olen unohtanut, Kosti vastasi ihmeissään.
- Uskon sen. Sanoin teille kahteen kertaan. Osoite painui muistiin mekaanisesti. Ja te käännyitte tänne mekaanisesti, noudattaen samalla tarkasti osoitetta, itse sitä tietämättä. Puhuessani teille silloin en edes kuvitellut, että olisitte ymmärtänyt minua. Te paljastatte itseänne kovin paljon, Kosti. Olen jo useampia kertoja katsellut teitä sivustapäin. Tullessanne ulos kadulle te pidätte vielä päätä pystyssä. Parikymmentä askelta kuljettuanne annatte sen jo painua ja panet kädet selän taakse. Silmänne ovat auki, mutta ilmeisesti ette näe mitään sen paremmin edessänne kuin sivuillannekaan. Lopulta alatte liikuttaa huulianne ja puhua itseksenne, välistä vapautatte lisäksi toisen kätenne ja tehostatte sillä puhettanne; viimein saatatte pysähtyä keskelle tietä pitkäksikin aikaa. Se on hyvin paha juttu. Teidäthän voi huomata joku muukin kuin minä, ja siitä on teille haittaa. Minulle se on kaiken kaikkiaan samantekevää, enkä yritäkään parantaa teitä, mutta ymmärrätte kai mitä tarkoitan?
- Tiedättekö te, että minua pidetään silmällä? kysyi Kosti katsellen tutkivasti Svidrigailovia.
- En, en tiedä mitään, Svidrigailov vastasti kuin hämmästyneenä.
- No, jätetään minut sitten rauhaan, Kosti mutisi otsa rypyssä.
- Hyvä on, jätetään teidät rauhaan.
- Sanokaa mieluummin, miksi te äsken, kun minä näin teidät kadulta, aioitte piiloutua ja livahtaa pois, jos kerran käytte täällä juomassa ja olette parikin kertaa kehottanut minua tulemaan tänne luoksenne? Minähän huomasin sen oikein hyvin.
- He-he! Entä miksi te silloin, kun minä seisoin huoneenne kynnyksellä, makasitte sohvallanne silmät ummessa ja olitte nukkuvinanne, vaikka ette ollutkaan unessa? Minä huomasin sen oikein hyvin.
- Minulla saattoi olla... omat syyni... tiedätte sen itse.
- Minullakin saattoi olla omat syyni, vaikka te ette niitä tiedäkään.
Kosti nojasi oikean kyynärpäänsä pöytään, tuki leukansa oikean käden sormiin ja tuijotti tiukasti Svidrigailovia. Hän tarkasteli minuutin verran tämän kasvoja, jotka olivat jo aiemminkin aina kummastuttaneet häntä. Ne olivat jotenkin merkilliset, muistuttivat tavallaan naamiota: vaaleaveriset ja punaposkiset, huulet heleänpunaiset, parta hyvin vaalea, tukka samoin vaalea ja vielä melko tuuhea. Silmät olivat ikään kuin liian siniset ja niiden katse vaikutti liian raskaalta ja liikkumattomalta. Noissa kauniissa ja ikäänsä nähden hyvin nuorekkaissa kasvoissa oli jotakin kamalan epämiellyttävää. Svidrigailovilla oli yllään muodikas, kevyt kesäpuku, erityisesti hän keikaroi paidoillaan. Sormessa oli iso jalokivisormus.
- Pitääkö minun todella ryhtyä pelaamaan vielä teidänkin kanssanne? lausahti Kosti äkkiä käyden nykivän kärsimättömästi suoraan asiaan. Vaikka te kenties olette erittäin vaarallinen henkilö, jos haluatte minua vahingoittaa, en sittenkään tahdo enempää itseäni vaivata. Minä näytän teille aivan kohta, etten välitä itsestäni niin paljoa kuin te nähtävästi luulette. Tietäkää siis: olen tullut sanomaan suoraan, että mikäli pysytte aiemmissa aikeissanne ja aiotte käyttää jotenkin hyväksenne äskettäin ilmi tulleita asioita, minä puhallan teistä ilmat pellolle ennen kuin ehditte järjestää minut vankilaan. Sanani on varma: te tiedätte, että minä pystyn pitämään siitä kiinni. Toiseksi, jos haluatte kertoa minulle jotakin - minusta on nimittäin koko ajan tuntunut siltä kuin te tahtoisitte sanoa minulle jotakin - sanokaa se viipymättä, sillä aika jon kallista ja aivan pian saattaa olla jo myöhäistä.
- Mutta minne teillä on sellainen kiire? kysyi Svidrigailov katsellen häntä uteliaasti.
- Jokaisella on oma tiensä, Kosti totesi synkästi ja kärsimättömästi.
- Juuri äskenhän te itse haastoitte minut puhumaan avoimesti, mutta kieltäydyttekin nyt vastaamasta heti ensimmäiseen kysymykseeni, Svidrigailov huomautti hymyillen. - Teistä tuntuu yhä kuin minulla olisi joitakin aikeita, ja sen vuoksi tarkastelettekin minua epäluuloisesti. Mikäpä siinä, se on täysin ymmärrettävää teidän asemassanne. Mutta vaikka haluankin kovasti tutustua teihin lähemmin, en sittenkään vaivaudu todistamaan, että päinvastainen menettely olisi oikea. Totisesti: se peli ei ole kynnitlän veroinen, enkä minä ole aikonutkaan keskustella kanssanne mistään sellaisesta aivan erikoisesta.
- Miksi minä sitten olin teille niin tarpeellinen? Tehän suorastaan liehuitte minun ympärilläni.
- Pelkästään mielenkiintoisena havainnon kohteena. Minua kiehtoi tilanteenne uskomattomuus - siinä se! Muuten, myönnän että kysymyksenne on minulle hyvinkin kiperä, ja minun on vaikea vastata teille. No, nyt esimerkiksi, tehän ette ole tullut tapaamaan minua niinkään asian vuoksi kuin saadaksenne tietää jotain uutta. Eikö niin? Eikö niin? toisteli Svidrigailov hymyillen viekkaasti. - Ja voitteko kuvitella, että jo tulomatkalla tänne teinjunassa laskelmia teidän varallenne, olettaen että tekin sanotte minulle jotain uutta ja että saatan omaksua teiltä jotakin! Millaisia pohattoja me olemmekaan!
- Mitä tarkoitatte omaksumisella?
- Miten sen nyt sanoisin? Tiedänköhän sitä itsekään? Näettekö, miten surkeassa ravintolassa minä yhä kulutan aikaani, ja tämä on minulle kyllin hyvä, tai ei oikeastaan niinkään, mutta täytyyhän sitä jossakin istua. Ja onhan täällä ainakin tuo Katja rukka - näitte kai hänet...? Niin, ja jos olisin vaikkapa ahmatti, oikea herkkusuu, mutta tuossa näette, mitä saan syötäväkseni! (Hän osoitti sormellaan pientä nurkkapöytää, missä virui peltilautasella vanhojen lehmänkielien ja perunoiden tähteitä). Muuten, oletteko jo syönyt? Minä vain maistelin, enkä tahdo enempää. Esimerkiksi viiniä minä en juo ollenkaan. Samppanjaa lukuun ottamatta en juo minkäänlaista viiniä, ja samppanjaakin koko illan aikana vain yhden lasillisen, niin että henkilökuntakin hermostuu. Samppanjastakin saan jo päänsärkyä. Tämän käskin tuoda nyt vähän pohjustaakseni, sillä olen tekemässä lähtöä, ja te tapaatte minut erikoisessa mielentilassa. Sen vuoksi yritin äsken piiloutua, kuin koulupoika, kun ajattelin, että teistä koituu minulle häiriötä, mutta luulen (hän veti kellon taskustaan), että voin viettää tunnin seurassanne, nyt kello on puoli viisi. Uskokaa pois, haluaisin olla edes jotakin; vaikkapa tilanomistaja, tai perheenisä, tai ulaani, valokuvaaja, lehtimies... mutta en mitään, ei ole mitään erikoisalaa, ei alaa, jossa voisin mennä pidemmälle kuin muut, jos elinvuoteni sen sallisivat! Toisinaan ihan tympäisee. Vuodet vain vierivät ohi. Luulin tosiaankin, että te voisitte sanoa minulle jotain uutta.
- Mikä te oikein olette miehiänne ja miksi olette tullut tänne?
- Minäkö olen? Tehän tiedätte: olen aatelismies, palvelin kaksi vuotta ratsuväessä, sen jälkeen vetelehdin täällä Pietarissa, sitten menin naimisiin Marfa Petrovnan kanssa ja elin maaseudulla. Siinä minun elämäkertani!
- Te kai olette peluri?
- En, mikä peluri minä. Korttihuijari ei ole peluri.
- Olette siis ollut korttihuijari?
- Kyllä, olen ollut.
- Saitteko useinkin selkäänne?
- Sellaistakin sattui. Mitä siitä?
- No, sittenhän te saatoitte haastaa kaksintaisteluun... kyllähän se virkistää.
- En väitä vastaan, enkä sitä paitsi ole mestari filosofoimaan. Tunnustan kyllä, että tulin tänne sellaisella kiireellä lähinnä naisten vuoksi.
- Haudattuanne juuri Marfa Petrovnan?
- Niin, kyllä, myönsi Svidri hymyillen voitokkaan avomielisesti. - Entä sitten? Teidän mielestänne ilmeisesti siinä, että puhuu naisista sillä tavoin, on jotain pahaa?
- Toisin sanoen, onko minun mielestäni irstaudessa jotain pahaa?
- Irstaudessa! Johan te nyt jotakin! Mutta vastaanpä teille järjestyksessä, ensin yleensä käsitykseni naisista; satun nyt olemaan puhetuulella. Sanokaapa, minkä vuoksi minä hillitsisin itseäni? Miksi jättäisin naiset, jos kerran haluan heitä? Onhan se ainakin harrastus.
- Te siis etsittekin täältä vain irstautta?
- No, mikä siinä, vaikkapa irstautta! Johan teitä kiinnostaa tuo irstaus. Mutta pidän joka tapauksessa suorasta kysymyksestänne. Irstaudessa on ainakin jotain pysyvää, suorastaan luontoon perustuvaa ja kuvittelusta riippumatonta, jotain mikä on veressämme ainaisena hehkuvana, polttavana hiilenä, eikä ole nopeasti sammutettavissa, eikä ehkä vielä myöhemmälläkään iällä. Myöntäkää pois, eikö se ole eräänlainen harrastus?
- Mitä iloa siitä oikein on? Se on sairaus, ja vaarallinen.
- Jopa te jotakin! Myönnän kyllä, että se on sairaus, niin kuin kaikki mikä ylittää kohtuuden - ja tässä joutuu kyllä väistämättä ylittämään kohtuuden - mutta ensinnäkin sehän on eri ihmisillä erilainen ja toiseksi on tietenkin kaikessa yritettävä pysyä kohtuudessa ja laskelmoitava, vaikka katalastikin, mutta minkäs sille mahtaa? Ellei niin olisi, voisi varmaankin vain ampua itsensä. Myönnän, että kunnon miehen täytyy sietää ikävystymistä, mutta sittenkin...
- Entä voisitteko te ampua itsenne?
- Jopa jotakin! torjui Svidri kavahtaen. - Olkaa hyvä, älkää puhuko siitä, hän lisäsi kiireesti ja kokonaan vailla sitä kerskailevaa sävyä, joka oli kuulunut kaikessa mitä hän oli sitä ennen sanonut. Hänen ilmeensäkin näytti jotenkin muuttuneen. - Tunnustan anteeksiantamattoman heikkouteni, mutta minkäs teet: pelkään kuolemaa enkä mielelläni kuule siitä puhuttavan. Tiedättekö, että olen osittain mystikko?
- Jaa-a!
- Ei puhuta siitä, puhutaan mieluummin siitä... ja muuten... Hm! Voi sääli, että on niin vähän aikaa, että en voi jäädä luoksenne pitkäksi aikaa! Olisi kaikenlaista kerrottavaa.
- Minne te oikein, naisenko luo?
- Niin, naisen luo, sattui ihan yllättäen... ei, en minä sitä aikonut.
- Mutta eikö koko tilanteenne iljettävyys enää vaikuta teihin? Eikö teillä enää ole voimaa pysähtyä?
- Väitättekö te sitten olevanne voimissanne? He-he-he! Minä kyllä ihmettelen teitä, Kosti, vaikka aavistinkin jo, että näin tässä käy. Te puhutte minulle irstaudesta ja estetiikasta! Te esiinnytte jonkinlaisena Schillerinä - idealistina! Tietysti kaiken täytyykin olla niin, ja outoa olisi, jos olisi toisin, mutta silti se vaikuttaa todellisuudessa jotenkin kummalliselta... Ah, vahinko, että aikaa on niin vähän, sillä te olette kerta kaikkiaa kiinnostava mies! Muuten, pidättekö Schilleristä? Minä pidän hänestä valtavasti.
- Mutta millainen suupaltti te olettekaan! lausahti Kosti salaamatta tympääntyneisyyttään.
- En sentään, totisesti en! vastasi Svidri nauraen rehvakkaasti. - Vaan enpä rupea kiistelemään,olen sitten vaikka suupaltti; mutta miksi en saisi vähän rehvastellakin, kun se on ihan harmitonta. Asuin seitsemän vuotta maalla Marfa Petrovnan luona ja olen sen vuoksi kerta kaikkiaan iloinen saadessani vähän rupatella, kun nyt satuin törmäämään noin järkevään mieheen te - järkevään ja erittäin kiinnostavaan, niin, kun lisäksi olen juonut puoli lasillista viiniä ja se on jo hiukan kihahtanut päähäni. Mutta tärkeintä on, että minulla on eräs asia, joka on minua kovasti kiihdyttänyt mutta josta minä... vaikenen. Minne te nyt? kysyi Svidri äkkiä säpsähtäen.
Kosti alkoi tehdä lähtöä. Hänen olonsa tuntui raskaalta ja tukahduttavalta ja häntä kadutti että oli tullutkaan. Svidristä hänellä oli nyt varma käsitys, että tämä oli maailman tyhjänpäiväisin ja mitättömin roisto.
- No-oh! Istukaa vielä hetki, jääkää nyt! pyysi Svidri, - ja käskekää tuomaan vaikka teetä. Istukaahan, en jaarittele enää turhia, siis itsestäni. Kerron teille jotakin. Jos haluatte, kerron miten eräs nainen - teidän puhetapaanne käyttääkseni - "pelasti" minut. Voinko kertoa? Niin aikakin kuluu.
- Kertokaa, mutta minä toivon että...
-Voi, olkaa huoletta! Sitä paitsi kurjinkin mummo voi herättää minun minun laisessanikin inhottavassa ja tyhjänpäiväisessä ihmisessä mitä syvintä kunnioitusta.

IV

- Tehän tiedätte (itsehän minä muuten siitä teille kerroin), Svidri aloitti, - että minä istuin täällä velkavankeudessa, hyvin suuresta velkasummasta, tietämättä alkuunkaan, mistä saisin varoja velan maksamiseksi. On turha kertoa yksityiskohtaisesti kuinka Marfa Petrovna osti minut silloin vapaaksi; tiedättekö, millaiseen huumaan rakkaus saattaa johtaa naisen? Hän oli kunniallinen eikä suinkaan tyhmä nainen (vaikkakin tyystin vailla sivistystä). Ajatelkaapa, että juuri tuo mustasukkainen ja kunniallinen nainen päätti monien kauheiden raivonpuuskien ja moitteiden jälkeen alentua tekemään kanssani tietyn sopimuksen, jota hän myös noudatti koko avioliittomme ajan. Katsokaas, kun hän oli minua huomattavasti vanhempi, ja sen lisäki hän piti aina jonkinlaista tuoksuneilikkaa suussaan. Minussa oli tarpeeksi sikamaisuutta ja eräänlaista rehellisyyttä ilmoittaakseni hänelle suoraan, etten voi olla hänelle täysin uskollinen. Tuo tunnustus sai hänet raivoon, mutta karkea avomielisyyteni näytti myös jotenkin miellyttävän häntä: "Hän ei siis oikeastaan halua pettää minua, kun kerran ilmoittaa noin ennakolta" - ja sehän on mustasukkaiselle naiselle pääasia. Pitkällisten itkujen jälkeen välillemme syntyi seuraavanlainen suullinen sopimus: ensinnäkin, minä en milloinkaan jätä häntä vaan pysyn aina hänen aviomiehenään; toiseksi, en matkusta minnekään ilman hänen lupaansa, kolmanneksi, en koskaan hanki vakituista rakastajatarta; neljänneksi, siitä hyvästä hän sallii minun silloin tällöin iskeä silmäni kartanon palvelijattariin, kuitenkin niin että hän tietää siitä vaivihkaa; viidenneksi, Herra varjelkoon minua rakastumasta oman säätymme naiseen; kuudenneksi, jos minut sattuu (Herra myös siltä varjelkoon) valtaamaan suuri ja vakava intohimo, minun on uskouduttava hänelle. Viimeisen kohdan suhteen hän muuten pysyi koko ajan varsin levollisena: järkevä nainen kun oli, hän ei voinut pitää minua muuna kuin elostelijana ja huoripukkina, joka ei kykene rakastamaan vakavasti. Mutta järkevä nainen ja mustasukkainen nainen ovat kaksi eri asiaa. Minulla on aihetta toivoa, että te ymmärrätte minua tässä paremmin kuin kukaan muu. Olette ehkä kuullut hänestä jo paljonkin naurettavaa ja järjetöntä. Hänellä oli todella eräitä varsin naurettavia tapoja, mutta sanon teille suoraan, että pahoittelen vilpittömästi niitä lukemattomia murheita, joita hänelle tuotin. No, tämä riittänee jo hyvinkin säädylliseksi hautajaispuheeksi, jonka mitä hellin aviomies pitää mitä hellimmän vaimonsa muistoksi. Kun satuimme riitaantumaan, minä olin enimmäkseen vaiti enkä ärsyyntynyt, ja tuolla herrasmiehen käytöksellä saavutin lähes aina tarkoitukseni; se tehosi häneen, jopa miellytti häntä; joskus sattui niinkin, että hän oli suorastaan ylpeä minusta. Mutta hänellä oli onneton taipumus kertoa aivan kaikille kaikki meidän perhesalaisuutemme ja moittia jatkuvasti minun huonoa käytöstäni. Minä luulen, ettei hän mistään muusta puhunutkaan kuin minusta ja että kaikki saivat epäilemättä tietää kaikki ne synkät, salamyhkäiset tarinat, joita minusta kerrottiin... Lyön vaikka vetoa, että tekin olette kuullut jotain sellaista?
- Olen kuullut.
- Olkaa hyvä ja antakaa noiden halpamaisuuksien olla, Svidri tokaisi inhoten ja kärttyisästi. - Jos aivan välttämättä tahdotte kuulla kaikista noista mielettömyyksistä, minä kerron joskus toiste, mutta nyt...
- Puhuttiin myös eräästä palvelijastanne siellä maalla, ja että te ikään kuin olitte siinäkin ollut syynä johonkin.
- Olkaa ystävällinen ja lopettakaa! keskeytti Svidri jälleen selvästi kärsimättömänä.
- Eikö hän ollut se palvelija, joka kuoltuaan tuli luoksenne täyttämään piippua...? Niin kuin te itse kerroitte? kysyi Kosti yhä ärtyneempänä.
Svidri vilkaisi Kostia tutkivasti ja tästä näytti kuin tuossa katseessa olisi salamannopeasti välähtänyt häijy hymy - mutta Svidri hillitsi itsensä ja vastasi erittäin kohteliaasti:
- Hän juuri. Huomaan, että tuo kaikki kiinnostaa suuresti teitäkin, ja pidän velvollisuutenani tyydyttää uteliaisuuteni kohta kohdalta heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullen. Hitto vieköön! Huomaan, että saatan todellakin jonkun silmissä näyttää ihan romaanihenkilöltä. Päätelkää itse, miten kiitollinen minun täytyy olla Marfa Petrovna -vainajalle siitä, hän kertoi sisarelleen minusta niin paljon ja mielenkiintoista. En rohkene ryhtyä arvioimaan kertomusten tekemää vaikutusta, mutta joka tapauksessa siitä oli minulle hyötyä. Niin paljon kuin hänen sisarensa luonnostaan inhosikin minua ja huolimatta minun ainaisesta penseästä ja torjuvasta ilmeestäni hän alkoi silti viimein sääliä minua, sääliä tuhoon tuomittua miestä. Ja kun naisen sydän alkaa sääliä, se on tietenkin vaarallisinta hänelle itselleen. Silloin hänen tekee väistämättä mieli "pelastaa", saada järkiinsä, elvyttää, houkutella kohti jalompia päämääriä, herättää uuteen elämään ja uuteen toimintaan - no, tietäähän sen, mitä kaikkea siinä voi haaveksia. Minä oivalsin heti, että lintu lentää itse verkkoon, ja ryhdyin puolestani valmisteluihin. Rypistättekö te otsaanne, Kosti? Ei ole syytä; tehän tiedätte, että mitään sen ihmeempää ei sattunut. (Piru vieköön, miten paljon minä juon viiniä!) Tiedättekö, että minusta on aina, ihan alusta lähtien, ollut sääli, että kohtalo ei sallinut hänen sisarensa syntyä ajanlaskumme toisella tai kolmannella vuosisadalla jonkun hallitsevan ruhtinaan tai muun valtionpäämiehen tai varakonsulin tyttäreksi Vähässä-Aasiassa. Hän olisi epäilemättä ollut yksi niistä, jotka olisivat kärsineet marttyyrikuoleman, ja olisi tietenkin hymyillyt, kun hänen rintaansa olisi poltettu hehkuvilla pihdeillä. Hän olisi itse käynyt siihen tieten tahtoen, kun taas neljännellä tai viidennellä vuosisadalla hän olisi vetäytynyt Egyptin autiomaahan ja elänyt siellä kolmekymmentä vuotta raviten itseään juurilla, hurmiolla ja näyillä. Ja hän vaatii ja himoitseekin vain, että pääsisi mitä pikimmin kärsimään tuskin jokun toisen vuoksi, ja ellei hänelle suoda tuota kärsimystä, hän hyppää vaikka ikkunasta. Olen kuullut puhuttavan jostakin herra Razumihinista. Hänen sanotaan olevan järkevä nuori mies (sitähän hänen nimensäkin merkitsee, seminaarilainen varmaan?), no, pitäköön hän siis huolen Marfa Petrovnan siskosta. Sanalla sanoen, luulen ymmärtäväni häntä, ja katson sen itselleni kunniaksi. Mutta tuttavuutemme alussa, tiedättehän itsekin, ihminen on aina jotenkin kevytmielinen ja hölmö, erehtyy, näkee väärin. Hitto vieköön, miksi hän oli niin kaunis? Ei se ollut minun syyni! Sanalla sanoen, jouduin aluksi mitä hillittömimmän kiihkon valtaan. Hän oli hurjan siveä, ennenkuulumattoman ja ennennäkemättömän siveä. (Pankaa merkille, että mainitsen tämän häntä koskevana tosiasiana. Verrattomasta älystään huolimatta hän oli kenties aivan sairaalloisen siveä, ja siitä oli hänelle haittaa). Meille sattui silloin tulemaan palvelijaksi eräs tyttö, Parasa, tummasilmäinen Parasa, joka tuotiin jostain toisesta kylästä ja jota en ollut nähnyt koskaan ennen - hän oli oikein sievä mutta uskomattoman tyhmä: alkoi itkeä, nosti sellaisen huudon että koko piha raikui, ja siitä syntyi todellinen meteli. Kerran päivällisen jälkeen Marfa Petrovnan sisko etsi varta vasten minut käsiinsä, kun olin yksin puutarhan käytävällä, ja vaati silmät säkenöiden minut jättämään Parasa-rukan rauhaan. Se oli kai ensimmäinen kerta kun juttelimme kahden kesken. Minä pidin tietenkin suurena kunniana saada täyttää hänen toivomuksensa, yritin näyttää yllättyneeltä ja hämmentyneeltä, no, sanalla sanoen, esitin osani varsin hyvin. Siitä alkoi meidän seurustelumme, salaiset keskustelut, moraalisaarnat, opetukset, pyynnöt, rukoukset, jopa kyyneleet - uskokaa pois, jopa kyyneleet! Miten valtava käännyttämisenhalu joillakin nuorilla tytöillä onkaan! Minä syytin tietysti kaikesta kohtaloa, tekeydyin elämän valoa halajavaksi ja janoavaksi, ja otin lopulta käyttöön mahtavimman ja varmimman keinon naissydämen valloittamiseksi, keinon joka ei petä milloinkaan ja joka tehoaa ehdottomasti jokaiseen, ilman yhtäkään poikkeusta. Keino on yleisesti tunnettu: imartelu. Maailmassa ei ole mitään vaikeampaa kuin vilpittömyys eikä mitään helpompaa kuin imartelu. Jos vilpittömyydessä on edes yksi väärä sadasosanuotti, syntyy heti riitasointu ja sen jälkeen eripura. Mutta vaikka imartelussa kaikki olisi väärää viimeistä nuottia myöten, se on silti mieluisaa ja sitä kuunnellaan mielihyvin; vaikkakin ehkä karkean mielihyvän tuntein, mutta sittenkin mielihyvin. Ja olipa miten karkeaa tahansa, ainakin puolet siitä tuntuu ilman muuta olevan totta. Ja tämä koskee kaikkia sivistystasoja ja yhteiskuntaluokkia. Vestan neitsyenkin voi vietellä imartelemalla. Tavallisista ihmisistä nyt puhumattakaan. En saata nauramatta muistella, kuinka kerran viettelin erään miehelleen, lapsilleen ja omille hyveilleen omistautuneen rouvan. Miten hilpeää se olikaan, ja miten vähän siinä oli työtä! Ja rouva oli todellakin hyveellinen, ainakin omalla tavallaan. Taktiikaksi riitti se, että minä olin koko ajan kuin hänen siveytensä musertama ja lankesin maahan sen eteen. Imartelin häntä ihan häikäilemättömästi, ja jos onnistuin saamaan häneltä kädenpuristuksen, jopa katseen, somasin itseäni, että olin riistänyt sen häneltä väkisin, että hän oli vastustellut, oli vastustellut niin kovasti, etten olisi varmaan koskaan saanut häneltä mitään, ellen itse olisi niin paheellinen, että hän ei viattomuudessaan ollut aavistanut kavaluuttani vaan olin antautunut tahtomattani, itse sitä tietämättä, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Sanalla sanoen, minä saavutin kaiken, ja rouvani oli edelleen mitä suurimmassa määrin vakuuttunut siitä, että hän oli viaton ja siveä ja täytti kaikki velvollisuutensa ja oli langennut aivan sattumalta. Kuinka hän suuttuikaan, kun loppujen lopuksi totesin hänelle, että vilpittömän vakaumukseni mukaan hän oli etsinyt nautintoa aivan niin kuin minäkin. Myös Marfa Petrovna -rukka oli varsin altis imartelulle, ja jos vain olisin halunnut, hän olisi kyllä testamentannut koko omaisuutensa minulle jo eläessään. (Mutta että minä juonkin kamalasti viiniä ja lörpöttelen.) Sama vaikutus alkoi ilmetä hänen sisaressaankin. Mutta minä olin itse typerä ja kärsimätön ja pilasin koko jutun. Sisaresta minun silmieni ilme oli jo muutamia kertoja aiemminkin näyttänyt kovin vastenmieliseltä, mutta eräällä kerralla aivan erityisesti: uskotteko sen? Silmissäni nimittäin leimusi yhä voimakkaammin ja varomattomammin jokin tuli, joka kauhistutti häntä ja jota hän alkoi lopulta vihata. Ei ole tarpeen kertoa yksityiskohtia - mutta me lähdimme eri suuntiin. Silloin minä tein taas tyhmyyden. Aloin mitä karkeimmalla tavalla pilkata noita käännytys- ja parannusyrityksiä. Olisittepa te, Kosti, edes kerran nähnyt, kuinka hänen silmät saattoivat toisinaan säihkyä! Ei haittaa, vaikka olenkin nyt päissäni ja juonut jo kokonaisen lasillisen viiniä, siksi puhunkin totta; vakuutan teille, että näin tuon katseen unissanikin, ja viimein en voinut kestää enää hänen hameensa kahinaa. Luulin ihan todella, että olin tulossa hulluksi; en olisi koskaan voinut kuvitellakaan että joutuisin sellaisen kiihkon valtaan. Sanalla sanoen: minun oli ehdottomasti tehtävä sovinto - mutta se ei ollut enää mahdollista. Ja ajatelkaa, mitä silloin tein! Millaiseen tyhmyyteen hillittömyys voikaan ihmisen ajaa! Älkää milloinkaan ryhtykö mihinkään kun olette vimman vallassa, Kosti. Minä päätin tarjota hänelle kaikki rahani (olisin kyennyt silloin järjestämään vajaan kolmisenkymmentätuhatta), jos hän karkaisi kanssani vaikkapa tänne, Pietariin. Olisin tietysti vannonut hänelle ikuista rakkautta, onnenautuutta ynnä muuta, ynnä muuta. Uskokaa pois, olin silloin niin hurmaantunut häneen, että jos hän olisi sanonut: "Puukota tai myrkytä Marfa Petrovna ja mene naimisiin minun kanssani", olisin tehnyt sen saman tien! Mutta kaikki päättyi onnettomuuteen, josta te jo tiedätte, ja voitte arvata, miten minä raivostuin saadessani tietää, että Marfa Petrovna oli kutsunut paikalle sen surkean kanslistin, Luzinin, ja olipa vähällä saada aikaan avioliiton - mikä itse asiassa olisi ollut sama kuin se, mitä minä olin esittänyt. Eikö niin? Eikö niin? Niinhän? Huomaan, että olette alkanut kuunnella minua hyvinkin tarkkaavaisesti... niin kiinnostavaa nuori mies...
Svidri iski nyrkin kiivaasti pöytään. Hän oli sävähtänyt aivan punaiseksi. Kosti näki selvästi, että se oli lasillinen tai puolitoista lasia samppanjaa, minkä Svidri oli juonut, hörppien huomaamattaan pieniä kulauksia, vaikutti häneen jo hyvinkin raskaasti - ja päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Svidri tuntui hänestä jo hyvin arveluttavalta.
- No, ja tuon jälkeen minä olen aivan varma, että te olette tullut tännekin hänen sisarensa tähden, hän sanoi Svidrille suoraan ja peittelemättä, ärsyttääkseen tätä vieläkin enemmän.
- Ah, riittää jo, Svidri lausahti kuin havahtuen äkkiä ajatuksistaan, - minähän sanoin teille... ja sitä paitsi hän ei voi sietää minua.
- No siitä minäkin olen kyllä varma, että ei voi - mutta nyt ei ole siitä kyse.
- Oletteko aivan varma, että hän ei voi sietää? Svidri siristi silmiään hymyillen ivallisesti.) Olette oikeassa, hän ei rakasta minua, mutta älkää koskaan menkö takuuseen miehen ja vaimon tai rakastajan ja rakastajattaren välisistä asioista. Niissä on aina jokin katve, joka pysyy salassa koko muulta maailmalta ja jonka vain he kaksi tuntevat. Menettekö takuuseen, että Marfa Petrovan sisar tuntee inhoa minua katsoessaan?
- Eräistä kertomuksenne sanoista ja vihjauksista olen huomannut, että teillä on edelleenkin hänen suhteen toiveita ja aikeita, jotka tahdotte toteuttaa viipymättä, ja aikeenne ovat tietenkin alhaisia.
- Miten niin! Päästinkö minä suustani sellaisia sanoja ja vihjauksia? Svidri säikähti äkkiä kertakaikkisen lapsekkaasti, kiinnittämättä minkäänlaista huomiota hänen aikeisiinsa liitettyyn laatusanaan.
- Teiltä lipsahtelee niitä nytkin. Vaan miksi te olette niin peloissanne? Mitä te nyt yhtäkkiä säikähditte?
- Olenko minä peloissani ja säikähtänyt? Teitäkö minä säikähdin? Pikemminkin teidän pitäisi pelätä minua, cher ami. Mutta millaista pötyä tämä onkaan... Huomaan muuten olevani juovuksissa; olin taas vähällä puhua sivu suuni. Hiiteen viini! Hei, tuokaa vettä!
Hän sieppasi pullon ja paiskasi sen siekailematta ulos ikkunasta. Filip toi vettä.
- Tämä on kaikki hölynpölyä, Svidri sanoi kostuttaen ruokaliinaansa ja painellen sillä päätään. - Ja teidät minä voin taltuttaa yhdellä ainolla sanalla ja tehdä tyhjäksi kaikki epäluulonne. Tiedättekö esimerkiksi, että olen menossa naimisiin?
- Onhan siitä ollut puhe.
- Onko? En muistakaan. Mutta silloin en ole voinut puhua varmasti, koska en ollut vielä nähnyt morsianta; olin vasta niissä aikeissa. Nyt minulla kuitenkin on jo morsian, ja asia on päätetty, ja ellei minulla olisi toimitettavia asioita, joita ei voi lykätä, veisin teidät ehdottomasti heti hänen luokseen, sillä haluan kysyä neuvoanne. Voi, piru vieköön! Enää kymmenen minuuttia jäljellä. Näettekö, katsokaa kelloa; mutta kerron teille silti, koska se on kiintoisa juttu, minun naimisiinmeno nimittäin, omalla tavallaan - mutta minne te nyt? Taasko lähdössä?
- Ei, en minä enää ole lähdössä.
- Ettekö ollenkaan? Katsotaanpa! Vien teidät sinne, ihan totta, ja esittelen morsiameni, mutta en juuri nyt; teidän on kohta aika lähteä. Te menette oikealle, minä vasemmalle. Tunnetteko te Rösslichin? Sen Rösslichin, jonka luona minä nyt asun? Hän tuumi näin: minä kyllästyn pian, hylkään vaimoni ja matkustan pois, mutta vaimo jää hänelle ja hän panee tämän kiertoon. Sanoi, että tytär on naimisissa eikä käy heidän luonaan, ja heillä on elätettävänään kaksi pientä sukulaista (ikään kuin omissa ei olisi tarpeeksi); niin he sitten ottivat nuorimman tyttärensä pois lukiosta ennen kuin tämä ehti suorittaa kurssit loppuun, tyttö täyttää kuukauden kuluttua kuusitoista vuotta, joten kuukauden kuluttua hänet voidaan naittaa. Siis minulle. Me lähdimme sinne, ja se olikin hupaissa; minä esittäydyin: tilanomistaja, leskimies, tunnetusta perheestä, suhteita on, ja varoja - no, mitä siitä, vaikka minä olen viidenkymmenen ja tyttö ei kuuttatoistakaan? Kuka siitä nyt piittaisi? Eikö olekin kiehtovaa, mitä? Oikein kiehtovaa, ha-ha! Olisittepa ollut näkemässä, miten minä juttelin isäukon ja äitimuorin kanssa! Pelkästä minun katselemisestani olisi pitänyt maksaa. Sitten tytär astui huoneeseen, niiasi, no, voitte kuvitella, vielä lyhyessä hamosessa, aukeamaton nuppu, punastui, heleästi kuin aamurusko (hänelle oli tietysti kerrottu käyntini tarkoitus). Sanoin, että ei tarvitse punastella... No, me tutustuimme, selitin että minulla on kiire kotiasioitteni vuoksi, ja seuraavana päivänä, toisin sanoen toissa päivänä, vanhemmat antoivat meille suostumuksensa. Siitä lähtien aina kun menen sinne, otan hänet heti polvelleni enkä päästä pois... Hän karahtaa tietenkin punaiseksi, mutta minä suutelen herkeämättä; äiti teroittaa tietysti hänen mieleensä, että siinähän on sinun tuleva aviomiehesi ja että kaikki on niin kuin pitääkin, sanalla sanoen! Tämä nykyinen sulhasena oleminen taitaa tosiaan olla parempaa kuin aviomiehen elämä. Tämä on sitä, mille on annettu nimitys lat nature et la verite (luonto ja totuus)(ransk.) Ha-ha! Olen jutellut hänen kanssaan pari kertaa - tyttö ei ole suinkaan tyhmä; kun hän toisinaan vilkaisee minua vaivihkaa, se ihan polttaa. Saatuamme vanhempien siunauksen vein hänelle heti seuraavana päivänä puolentoistatuhannen ruplan lahjat: briljanttikorun, helmillä koristellun hopeisen pöytälippaan - tämän kokoisen, siinä oli sisällä vaikka mitä, niin että neitokaisen kasvot alkoivat punoittaa hehkeästi. Eilen nappasin hänet polvelleni, mutta ilmeisesti kovinkin kursailemattomasti - hän sävähti ihan punaiseksi ja kyyneleet pirskahtivat silmiin, mutta häne ei tahtonut paljastaa sitä, vaikka olikin kuin tulessa. Muiden poistuttua hetkeksi huoneesta me jäimme kahden kesken, ja hän kapsahti yllättäen kaulaani (ensimmäisen kerran omasta aloitteestaan), syleili minua molemmin käsin, suuteli ja vannoi olevansa minulle kuuliainen, uskollinen ja hyvä vaimo, sanoi tekevänsä minut onnelliseksi ja käyttävänsä siihen koko elämänsä, sen jokaisen hetken, uhraavansa kaiken, kaiken, ja haluavansa puolestaan vain saavuttaa minun kunnioitukseni - "enkä kaipaa mitään, en mitään, en minkäänlaisia lahjoja" hän sanoi. Myönnätte varmaan itsekin, että on melkoisen kiehtovaa, kun saa kahden kesken kuulla tuollaisen tunnustuksen kuusitoistavuotiaalta tyllihameiselta, kiharatukkaiselta pikku enkeliltä, jonka poskipäillä hehkuu kaino tyttömäinen puna ja silmissä sädehtivät innostuksen kyyneleet. Eikö olekin viehättävää? On se sentään jonkin arvoista, mitä? Eikö niin? No... kuulkaahan... lähdetäänpä me morsiameni juo... mutta ei nyt heti!
- Sanalla sanoen: juuri tuo suunnaton iän ja henkisen kehityksen ero kiihottaa teidän himojanne! Ette suinkaan aio naida tuota tyttöä?
- Kuinka muuten? Ehdottomasti. Jokainen pitää huolen itsestään, ja kaikista hilpeimmin elääkin se, joka osaa parhaiten pettää itseään. Ha-haa! Mitä te nyt noin syvällä hyveessä piehtaroitte? Armahtakaa minua, hyvä mies, minä olen syntinen ihminen. He-he-he!
- Olette varmaan pannut merkille, etten ole kiirehtinyt ottamaan yhteyttä seurapiireihini, entisiin tovereihini ja ystäviini. No niin, yritän selvitä ilman heitä niin pitkään kuin suinkin. Katsokaas: kuin asuin maalla Marfa Petrovnan luona, tulin usein ihan kuolemansairaaksi muistellessani kaikkia noita salaperäisiä paikkoja ja loukkoja, joista voi saada irti paljonkin, jos vain osaa etsiä. Hitto soikoon! Kansa ryyppää, sivistynyt nuoriso hukkaa toimettomuudessaan voimansa täyttymättömiin unelmiin ja haaveisiin, rampautuu teoretisoinnistaan; jotkut kahmivat rahaa, ja kaikki muut hukkuvat irstauteen. Ja niinpä heti ensi hetkistä alkaen tästä kaupungista haiskahtaa nenääni tuttu haju. Osuin sattumalta niin sanottuihin tanssi-iltamiin - kamala likatunko (vaan mitä likaisempi, sitä enemmän minä niistä pidän). No, vähän minä heistä, eihän ollut minun asiani pohtia, oliko heidän hauskanpitonsa asiallista vaiko ei! Panin saman tien merkille oman paikkani: istuuduin erään rouvashenkilön viereen ja mainitsin aluksi olevani vieras täällä, huomautin miten moukkamaisia nämä ihmiset olivatkaan, eivät kyenneet erottamaan arvokkaita ihmisiä eivätkä osoittaneet asiaankuuluvaa kunnioitusta; tein tiettäväksi, että minulla on paljon rahaa, saatoin hänet kotiin ja tutustuin häneen (hän asui jossain pienessä vuokrahuoneessa, oli vastikään tullut kaupunkiin). Sain kuulla, että hän piti tuttavuuttani suurena kunniana, että hän oli aivan puilla paljailla ja oli tullut tänne hoitamaan jotain asiaa jossakin virastossa; tarjosin hänelle palveluaksiani ja rahaa; sain tietää, että hän oli osunut tanssi-iltamaan erehdyksessä, kun oli luullut, että siellä todellakin opetetaan tanssimaan, esitin puolestani olevani valmis auttamaan tanssin opettamisessa. Tarjoukseni otettiin riemastuneesti vastaan, hän piti sitä suurena kunniana, ja minä olen edelleen yhteydessä häneen... Käydään siellä, jos tahdotte - mutta ei nyt heti.
- Lopettakaa, lopettakaa nuo kurjat, häpeälliset juttunne, te rietas, alhainen, hillitön mies!
- Schiller, meidän Schillerimme, ilmetty Schiller! Ou va-te-elle la vertu se nicher? Missä piileekään hyve? (ransk.) Mutta, tiedättekö, minä aion kertoa noita juttuja ihan tahallani, jotta saan kuulla teidän tuohtuneita huudahduksianne. Mikä nautinto!
- Kuinkas muuten! Olenhan minä omastakin mielestäni tällä hetkellä aivan naurettava! mutisi Kosti kiukkuisesti.
Svidri nauroi täyttä kurkkua; lopulta hän kutsui Filipin, maksoi ja nousi lähteäkseen.
- Että minä olenkin päissäni, assez cause! Jo riittää lörpöttely! (ransk.) hän sanoi. - Mikä nautinto!
- Se nyt vielä puuttuisi, että ette nauttisi! kivahti Kosti nousten myös ylös. - Kuinkapa rähjääntynyt elostelija ei tuntisi nautintoa kertoessaan tuollaisista seikkailuista ja ajatellessaan samalla jo seuraavaa yhtä kammottavaa hanketta - nautinto tietysti, etenkin näissä olosuhteissa ja kun kuuntelijana on minunlaiseni ihminen... Kyllähän se kiihottaa.
- Jos niin on, Svidri vastasi suorastaan hieman yllättyneenä katsellen tutkivasti Kostia, - jos niin on, niin te olette itsekin aikamoinen kyynikko. Ainakin teissä on kovasti ainesta sellaiseen. Kykenette tuntemaan paljon, paljon... niin, ja kykenette myös tekemään paljon. Mutta riittäköön tällä kertaa! Olen vilpittömästi pahoillani, että saatoin jutella kanssanne vain näin lyhyesti - mutta ettehän te minulta minnekään katoa... Odottakaapa vain...
Svidri lähti ravintolasta, Kosti hänen jäljessään. Svidri ei kuitenkaan ollut erityisemmin humalassa; viini oli vain hetkeksi noussut hänen päähänsä, ja päihtymys haihtui joutuisasti. Hän oli huolissaan jostakin erittäin tärkeästä asiasta ja rypisteli otsaansa. Hän näytti odottavan jotakin kiihtyneesti ja hermostuneesti. Hänen suhtautumisensa Kostiin oli viime minuutteina yhtäkkiä muuttunut, hän oli käynyt hetki hetkeltä yhä karkeammaksi ja ivallisemmaksi. Kosti oli pannut tuon kaiken merkille ja oli hänkin levoton. Svidri tuntui hänestä hyvin epäilyttävältä; hän päätti lähteä seuraamaan tätä.
He tulivat jalkakäytävälle.
- Te menette oikealle, minä vasemmalle, tai vaikka päinvastoin - joka tapauksessa, adieu, mon plaisir Hyvästi, oma iloni (ransk.), iloisiin näkemisiin!
Ja Kosti lähti oikealle, kohti Heinätoria.

V

Kosti lähti hänen peräänsä.
- Mitä tämä tarkoittaa! huudahti Svidri kääntyen ympäri. - Minähän kai sanoin...
- Tämä tarkoittaa, että minä en nyt jätä teitä.
- Mitä-ä-ä?
Molemmat pysähtyivät ja silmäilivät toisiaan hetken kuin mittaillen toistaan.
- Tahdon päästä asiasta varmuuteen henkilökohtaisesti...
Kosti olisi tuskin itsekään kyennyt selittämään tarkemmin, mitä hän nyt oikeastaan tahtoi ja mistä hän halusi päästä henkilökohtaisesti varmuuteen.
- Vai niin!
He seisoivat taas hetken silmätysten. Viimein Svidrin ilme muuttui, hän kävi äkkiä hyvin hilpeäksi ja ystävälliseksi.
- Vai sellaista! Jätin aivan tarkoituksella ottamatta kanssanne puheeksi teidän asianne, vaikka uteliaisuus totta kai vaivaakin minua. Se on uskomaton juttu. Olisin jättänyt sen toiseen kertaan, mutta te saatte kyllä kuolleenkin suuttumaan... No, mennään, mutta sanon jo etukäteen, että pistäydyn vain kotona hakemassa rahaa, sitten panen oven lukkoon, otan ajurin ja lähden koko illaksi saarille. Miksi te siis seuraisitte minua?
- Tulen teidän mukananne huoneistoon asti, mutta en teidän luoksenne vaan Sofia Semjonovnan, pyytämään anteeksi etten ollut hautajaisissa.
- Ihan miten haluatte, mutta Sofia Semjonovna ei ole kotona. Hän on vienyt kaikki lapset erään rouvashenkilön luo, ylhäisen, iäkkään rouvan luo, joka on minun vanha tuttavani entisiltä ajoilta ja jolla on valvonnassaan eräitä orpokoteja. Minä hurmasin tuon rouvan, kun vein hänelle rahaa Katerina Ivanovnan pienokaisia varten, minkä lisäksi lahjoitin rahaa myös orpokodeille; lopuksi kerroin hänelle Sofia Semjonovnan tarinan, jopa kaikkine yksityiskohtineen, mitään peittelemättä. Vaikutus oli sanoinkuvaamaton. Sen vuoksi Sofia Semjonovna onkin heti tänään kutsuttu -n hotelliin, jossa rouva asuu tilapäisesti, kun on maalta täällä käymässä.
- Väliäkö hällä, pistäydyn silti.
- Kuten haluatte, mutta minä en ryhdy kaveriksenne; mitä se minulle kuuluu! Olemmekin jo kohta perillä. Kuulkaahan, minä olen varma, että te suhtaudutte minuun epäluuloisesti sen takia että olen itse ollut niin hienotunteinen, etten ole tähän mennessä kiusannut teitä kyselemällä... ymmärrättehän? Teistä se on tuntunut oudolta; lyön siitä vaikka vetoa! No, yritä nyt sitten olla hienotunteinen.
- Ja kuunnella salaa oven takana!
- Vai sitä te tarkoitatte! lausahti Svidrigailov nauraen. - Niin, olisin kyllä ihmetellyt, jos te kaiken tämän jälkeen olisitte jättänyt sen mainitsematta. Ha-ha! Ymmärsinkin kyllä yhtä ja toista siitä, mitä te silloin... siellä... pelehditte ja kerroitte Sofia Semjonovnalle, mutta mitä se oikeastaan olikaan? Olen ehkä aivan ajastani jäänyt ihminen enkä pysty enää ymmärtämään mitään. Selittäkää minulle, hyvä ystävä, herran tähden! Valistakaa minua uusimmilla aatteilla.
- Te ette voinut kuulla mitään, valehtelette vain!
- En minä sitä tarkoitakaan, en sitä (vaikka kuulinkin kyllä yhtä ja toista), ei, vaan sitähän minä, että kun te vain voihkitte ja huokailette! Schiller teidän sisällänne joutuu vähän väliä ymmälleen. Ja nyt ei saisi enää edes oven takana kuunnella. Jos kerran on niin, menkää sitten ja ilmoittakaa viranomaisille, että sattui tässä käymään niin ja niin, sellainen sekaannus: teoriaan pujahti pikkuinen virhe. Jos taas olette aivan varma, että oven takana ei saa kuunnella, mutta että vanhoja eukkoja saa kyllä hutkia huvikseen millä tahansa käteen osuvalla esineellä, niin matkustakaa kiireesti vaikka Amerikkaan! Paetkaa, nuori mies! Kuka ties on vielä aikaa. Puhun aivan vilpittömästi. Jos tiellä ei ole käteistä, annan teille matkarahat.
- Sitä minä en ole ollenkaan ajatellut, Kosti keskeytti inhoa äänessään.
- Minä ymmärrän (älkää muuten rasittako itseänne: ellette halua puhua, ei teidän juuri tarvitsekaan); ymmärrän, millaiset kysymykset teitä askarruttavat: moraaliset, eikö niin? Kansalaista ja ihmistä koskevat kysymykset? Siirtäkää ne syrjään, mitä te nyt niistä? He-he! Sitäkö, että olette sentään vielä kansalainen ja ihminen? Jos asia on niin, teidän ei olisi pitänyt sekaantua siihen juttuun; toisten asioista on paras pysyä erossa. Ampukaa vaikka itsenne; vai eikö tee mieli?
- Haluatte näemmä tahallanne ärsyttää minua, jotta vain jättäisin teidät rauhaan...
- Voi teitä hassua! Mutta nyt olemmekin perillä, astukaa rappuun, olkaa hyvä. Näettekö, tuosta mennään Sofia Semjonovnan asuntoon, katsokaa, siellä ei ole ketään! Ettekö usko? Kysykää Kapernaunovilta; hän jättää avaimen aina heille. Tuossahan onkin itse madame de Kapernaumov. Niin? Mitä? (Hän on hieman kuuro). Onko lähtenyt ulos? Minne? No niin, kuulitteko nyt? Hän ei ole paikalla, ja palaa ehkä vasta iltamyöhällä. Mennään sitten minun luokseni. Tehän tahdoitte käydä minunkin luonani? No niin, nyt olemme perillä. Rouva Rösslich ei ole kotona. Hänellä on aina puuhaa, mutta hän on hyvä nainen, voitte olla varma... Hänestä saattaisi muuten olla teille hyötyä, jos olisitte vähän selväpäisempi. Katsokaapa nyt: otan kirjoituspöydän laatikosta tämän viiden prosentin obligaatiopaperin (huomaatteko, miten paljon minulla vielä on niitä!), ja se menee heti tänään rahanvaihtajalle. Näittekö nyt? Minulla ei ole enää aikaa hukattavaksi. Laatikko lukkoon, asunto lukkoon, ja niin olemme taas portaissa. Jos tahdotte, otamme ajurin! Minähän olen menossa saarille. Ettekö lähde vähän ajelemaan? Tuosta saankin vaunut Jelaginin saarelle. Mitä? Ettekö tule? Ette siis pysynytkään lujana? Lähdetään ajelulle, mitäpä tuosta. Taitaa alkaa sataa, mutta ei se mitään, nostetaan kuomu ylös...
Svidri istui jo vaunuissa. Kosti arveli, että hänen epäilynsä olivat ainakin sillä hetkellä aiheettomia. Vastaamatta sanaakaan hän kääntyi ja lähti takaisin Heinätorille päin. Jos hän olisi edes kerran kääntynyt katsomaan, hän olisi ehtinyt nähdä, kuinka Svidri, ajettuaan korkeintaan sata askelta, maksoi ajurille ja laskeutui jalkakäytävälle. Mutta Kosti kääntyi jo kulman taakse eikä voinut enää mitään. Syvä inho ajoi häntä pois Svidrin läehttyviltä. "Ja että saatoinkin edes hetken ajan odottaa mitään tuolta karkealta roistolta, tuolta riettaalta elostelijalta ja konnalta!" hän kivahti tahtomattaan. Kostin tuomio oli tosin liian hätäinen ja äkkipikainen. Svidrin koko tilanteessa oli jotain, mikä antoi hänelle ainakin tiettyä erikoislaatuisuutta, jopa salaperäisyyttä. Mutta oli liian raskasta ja sietämätöntä ajatella ja pohdiskella tuota kaikkea!
Tapansa mukaan hän yksin jäätyään vaipui syviin mietteisiin asteltuaan vasta parikymmentä askelta. Tullessaan sillalle hän seisahtui kaiteen luo ja alkoi katsella veteen.
Samassa hän huomasi Svidrin, joka asteli rivakasti Heinätorin suunnasta.
Mutta Svidri näytti lähestyvän vaivihkaa ja varovasti. Hän ei tullut sillalle asti vaan jäi kauemmas, jalkakäytävälle, yrittäen kaikin tavoin pysytellä poissa Kostin näköpiiristä.
Svidrin kasvot vääntyivät alentuvaan hymyyn, vaikka hänestä ei enää ollut hymyilemään. Hänen sydämensä takoi ja henkeä ahdisti. Hän lähti kotosalle. Hän pysähtyi Anjan asunnon ovelle. Anja ei ollut kotona. Vahinko! Mutta hän tiesi, että hän saattaa palata hyvinkin pian. Jos hän on lähtenyt ulos, niin hän on mennyt vain tavatakseen erään rouvan ja puhuakseen tämän kanssa orvoista. Heidän äitinsähän oli kuollut. Svidri oli ottanut senkin asian järjestääkseen.
Ja tässä olivat Svidrin huoneet. Molemmat hänen huoneensa. Oven takana asui emäntä, rouva Rösslich. Makuuhuoneewsta vei ovi kahteen typötyhjään huoneeseen, jotka olivat vuokrattavana.
Svidrillä oli kaksi melko tilavaa kalustettua huonetta. Sen paremmin huoneiden kalustuksessa kuin niiden sijainnissakaan ei ollut mitään erityistä, vaikka olisi hyvinkin voinut panna merkille esimerkiksi sen, etä Svidrin huoneet olivat kahden kutakuinkin asumattoman huoneiston välissä. Hänen asuntoonsa ei ollut ovea suoraan käytävästä, vaan oli kuljettava kahden emännälle kuuluvan, lähes tyhjän huoneen läpi. Lukija ei ehkä käsitä, minkä takia kirjoittaja alkaa yhtäkkiä esitellä Svidrin huoneita, mutta kiirehdin selittämään:
- Katsokaahan tuonne, tuohon toiseen isoon huoneeseen. Pankaa merkille tuo ovi, se on lukossa. Oven pielessä on tuoli, ainao tuoli noissa kahdessa huoneessa. Svidri vei sen sinne omalta puoleltaan, jotta olisi mukavampi kuunnella. Heti oven takana on Sofia Semjovnan pöytä; siellä Kosti istui ja jutteli Rodion Romanovitsin kanssa. Svidri puolestaan istui tuolla tuolilla kuuntelemassa kahtena peräkkäisenä iltana, pari tuntia molemmilla kerroilla - ja sai totta kai tietää jotakin, vai mitä luulette?
Hän kuunteli siis salaa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia muita todisteita. Pelkästä uteliaisuudestako hän kuunteli?
Kosti tuli kahtena peräkkäisenä iltana Anjan luo. Kosti teki Anjalle täyden tunnustuksen. Hän on murhaaja. Hän murhasi sen vanhan sotalesken; lisäksi hän tappoi myös eukon sisaren, sotaleski hänkin, joka oli yllättäen tullut sisään kun sisarta tapettiin. Hän surmasi molemmat... Tuon kaiken hän kertoi sanasta sanaan Anjalle, joka yksin tietää salaisuuden - mutta ei osallistunut tekoon millään tavoin, vaan, päinvastoin, pelästyi aivan niin kuin tekin nyt tätä lukiessanne. Olkaa rauhassa, Anja ei Anna ilmi Kostia.
Onko mahdollista, että hän olisi voinut edes ajatella sellaista?
Tällaisissa asioissa on tuhansia ja miljoonia mahdollisuuksia ja vivahteita. Varas varastaa tietäen oikein hyvin, että hän on tekemässä talousrikosta. Mutta Svidri oli kuullut eräästä ylhäisestä miehestä, joka oli ryöstänyt postin; kuka tietää, vaikka hän olisi todellakin luullut tekevänsä ihan hyvän työn! Svidri ei olisi tietysti itsekään uskonut sitä sen paremmin kuin tekään lukijani, jos olisi kuullut joltain sivulliselta. Mutta omia korviaan hn uskoi. Hän selitti kaikki syytkin Anjalle, joka ei aluksi tahtonut uskoa edes korviaan, mutta uskoi lopulta silmiään, omia silmiään. Kostihan kertoi asian hänelle itse, henkilökohtaisesti.
- Millaisia muka... syitä!
- Se on pitkä juttu. Siinä on, miten nyt sanoisin, pohjana eräänlainen teoria, juuri se, jota myötäillen minäkin olen päätynyt siihen, että yksittäinen paha teko voidaan sallia, jos päätavoite on hyvä. Yksi ainokainen paha teko sataa hyvää vastaan! Tietysti nuoresta, arvonsa tuntevasta ja ylettömän itsetietoisesta miehestä tuntuu kovin loukkaavalta tietää, että hänen uransa, kaikki hänen tulevan elämänsä päämäärät muodostuisivat toisenlaisiksi, jos hänellä olisi aikaa, mutta tuota aikaa hänellä ei kuitenkaan ole. Lisätkää siihen ärtymys, jonka syynä on oman aseman selkeä tajuaminen.... En minä häntä syytä, älkää luulkokaan; eikä se olekaan minun asiani. Siinä on vielä yksi hänen teoriansa - ei hassumpi teoria - jonka mukaan ihmiset nähkääs jakautuvat kahteen ryhmään, ihmisainekseen ja erikoisiin ihmisiin, toisin sanoen ihmisiin, joita laki ei koske heidän korkean tasonsa vuoksi, vaan jotka, päinvastoin, säätävät itse lakeja muille ihmisille, tuolle ainekselle, roskajoukolle. Mikäpä siinä, teoria kuin teoria, une theorie comme une autre. Erityisesti häntä kiehtoi Napoleon, siis oikeastaan se, että hyvin monet nerokkaat ihmiset eivät ole pitäneet lukua yksittäisistä pahoista teoista, vaan ovat astuneet rajan yli lainkaan empimättä. Hän näyttää kuvitelleen olevansa itsekin nerokas ihminen - on ainakin jonkin aikaa ollut siitä vakuuttunut. Hän on kärsinyt ja kärsii yhä kovasti siitä, että on kyllä osannut luoda teorian, mutta ei ole kyennyt epäröimättä astumaan rajan yli, eikä siis olekaan nerokas ihminen. No, sepä vasta onkin nöyryyttävää nuorelle kunnianhimoiselle miehelle, etenkin meidän aikanamme...
- Entä omantunnontuskat? Väitättekö siis, että hänellä ei ole mitään moraalisia tunteita? Onko hän muka sellainen?
- Ah, lukijani, kaikki on nyt aivan sekaisin, tai ehkä se ei kovin hyvässä järjestyksessä ole koskaan ollutkaan. Venäläiset ovat yleensäkin suurpiirteistä väkeä, suurpiirteistä niin kuin heidän maansa, ja kauhean taipuvaisia kaikkeen haaveelliseen ja tolkuttomaan, mutta haaveellisuus tuottaa onnettomuutta, ellei siihen liity erityistä nerokkuutta. Juuri tuota haaveellisuutta voimme hänessä moittia. Mutta minun mielipiteeni te kyllä tiedättekin: minä en ehdottomasti tuomitse ketään. Olen itsekin pelkkä tyhjäntoimittaja.
Tunnemme tuon hänen teoriansa. Olemme lukeneet eräästä aikakauskirjasta hänen kirjoittamansa artikkelin ihmisistä, joille kaikki on sallittua... Se artikkeli on mielenkiintoinen!
Jossain välissä Kostin sisko Anna sai kuulla veljensä puuhista. Sen kuultuaan hän halusi tavata Annan. Hän halusi ehdottomasti nähdä hänet heti. Hänen hengityksensä kirjaimellisesti salpautui.
Anna ei usko kuulemaansa. - Minä en usko! En usko! En usko! kihahti Anna aivan raivoissaan, menettäen täysin malttinsa.
Hän rojahti miltei pökertyneenä tuolille. Svidri tuli paikalle.
- Mikä teidän on, Anna, havahtukaa! Tässä on vettä. Ottakaa huikat...
Svidri pirskotti vettä hänen kasvoilleen, Anna säpsähti ja virkosi.
- Sepä vaikuttikin vahvasti! mutisi Svidri itsekseen otsa rypyssä. Rauhoittukaa, Anna! Muistakaa, että veljelläsi on ystäviä. Me pelastamme hänet, päästämme pinteestä. Haluatteko, että vien hänet ulkomaille? Minulla on rahaa: voin hankkia hänelle paperit kolmessa päivässä. Mitä taas tulee hänen tekemäänsä murhaan, voimme ajatella, että hän tekee vielä paljon hyviä tekoja, joten kaikki tulee sovitetuksi, olkaa huoletta. Hänestä saattaa tulla vielä suuri mies. No, mikä on olonne? Kuinka te nyt voitte?
- Ilkeä ihminen! Teette vielä pilkkaa! Päästäkää minut...
- Minne? Minne te nyt?
- Hänen luokseen. Missä hän on? Tiedättekö te?
- Minne te voitte mennä tuossa tilassa? Vai tahdotteko antaa hänet ilmi? Saatte hänet raivoihinsa, ja hän menee itse tunnustamaan rikoksensa. Ottakaa huomioon, että häntä pidetään silmällä, on jo päästy hänen jäljilleen. Te vain annatte hänet ilmi. Odottakaa: minä näin hänet äsken ja puhuin hänen kanssaan, hänet voi vielä pelastaa. Odottakaa, pohditaan asiaa yhdessä. Tulinkin luoksenne juuri siksi, että juttelisimme asiasta kahden kesken ja miettisimme kunnolla. Istukaa nyt!
- Millä tavoin te voitte pelastaa hänet? Onko hän ollenkaan pelastettavissa enää?
Anna istuutui. Svidri istuutui hänen viereensä.
- Kaikki riippuu teistä, yksin teistä, hän aloitti silmät leiskuen, melkein kuiskaamalla ja niin kiihtyneenä, että sotkeutui puheessaan eikä edes saanut suustaan kaikkia sanoja.
Anna vetäytyi pelästyneenä kauemmaksi. Svidri aivan vapisi.
- Te... yksi ainoa sana, ja hän on pelastettu! Minä... minä pelastan hänet. Minulla on rahaa ja ystäviä. Lähetän hänet heti matkaan, hankin passin, kaksi passia. Toisen hänelle, toisen itselleni. Minulla on ystäviä, asiantuntevia ihmisiä... Tahdotteko? Hankin passin vielä teillekin... ja äidillenne... Mitä te Razumihinista? Minäkin rakastan teitä... Rakastan suunnattomasti. Antakaa minun suudella hameenne helmaa, antakaa, antakaa! En kestä kuunnella sen kahinaa. Käskekää minun tekemään jotain, niin minä teen! Teen kaiken. Teen mahdottomankin. Mihin te uskotte, siihen minäkin tahdon uskoa. Teen kaiken, kaiken! Älkää, älkää katsoko minua noin! Tiedättekö, tuo katse ihan tappaa minut...
Svidri alkoi suorastaan hourailla. Hänessä tapahtui äkillinen muutos, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Anna kavahti seisomaan ja syöksyi ovelle. Svidri sen verran virkosi, että otti Annan kiinni.
- Et siis rakasta minua? Svidri kysyi.
Anna pudisti päätään.
- Etkä... voikaan...? Milloinkaan? kuiskasi Svidri lohduttomana.
- En milloinkaan! sopersi Anna.
Hetken ajan Svidrin sisimmässä oli käynnissä ankara, äänetön taistelu. Hän kaseli Annaa omituisesti. Yhtäkkiä hän irrotti kätensä, kääntyi, asteli nopeasti ikkunan luo ja jäi seisomaan sen eteen.
Kului vielä hetki.
Anna syöksyi ulos huoneesta. Hetken kuluttua hän juoksi jo kuin mieletön, aivan suunniltaan, ulos talosta kanavalle ja jatkoi -n sillalle päin.
Svidri seisoi ikkunan ääressä vielä kolmisen minuuttia; lopulta hän kääntyi hitaasti, katseli ympärilleen ja pyyhkäisi kämmenellään hiljaa otsaansa. Kummallinen hymy vääristi hänen kasvonsa; säälittävä, surumielinen, vaisu hymy, epätoivon hymy. Hän mietti hetken, otti hattunsa ja lähti ulos.

VI

Svidri lähti Anjan luo. Anja oli kotona.
Svidri istuutui pöydän ääreen ja pyysi Anjaa istumaan viereensä. Anja valmistui arkana kuuntelemaan.
- Anja, minä kenties lähden tästä Amerikkaan, Svidri sanoi, ja koska luultavasti näemme toisemme viimeisen kerran, tulin järjestelemään muutamia asioita. Tässä on kolme viisiprosenttista valtionobligaatiota, arvoltaan yhteensä kolmetuhatta ruplaa. Ottakaa ne itsellenne, nimenomaan itseänne varten, ja olkoon tämä vain näin meidän kesken, älkää mainitko tästä mitään kenellekään, kuulittepa mitä hyvänsä. Te tarvitsette rahaa, Anja, sillä paha teidän on elää niin kuin tähän asti eikä se enää ole välttämätöntäkään.
- Te olette tehnyt minulle paljon hyvää, orvoille ja vainajillekin, Anja kiirehti sopertamaan, - ja jos tähän asti olen kiittänytkin niin vähän, niin... älkää luulko...
- No, olkaahan nyt.
- Mutta noita rahoja, Svidri... olen teille kovin kiitollinen, mutta en minä niitä tarvitse. Itseni minä kyllä aina elätän. Älkää pitäkö tätä kiittämättömyytenä, mutta jos tahdotte osoittaa hyväntekeväisyyttä, niin nuo rahathan...
- Ne kuuluvat teille, Anja, teille, ja minä pyydän, ottakaa ne pitemmittä puheitta, sillä minulla ei ole enää aikaa. Ne voivat vielä olla tarpeen. Kostilla on kaksi mahdollisuutta: kuula otsaan tai Siperiaan. (Anja vilkaisi häneen arasti ja alkoi vavista.) Älkää olko huolissanne, minä tiedän kaiken, mutta en ole mikään juorukello enkä kerro asiaa kenellekään. Teitte oikein, kun kehotitte häntä menemään itse ilmoittautumaan. Se on hänelle kaikkein edullisinta. No, jos hän joutuu Siperiaan, seuraattehan te häntä sinne? Eikö niin? Ja siinä tapauksessa te tarvitsette rahaa. Häntä varten, ymmärrättehän? Kun annan teille, annakin oikeastaan hänelle. Minä kuulin, että te olette luvannut maksaa Amalija Ivanovnalle vuokravelan. Miksi otatte maksaaksenne ajattelemattomasti tuollaisia sopimuksia? Tuon saksalaisen velalliseksihan jäi Katerina Ivanovna ettekä te, joten teidän ei tarvitse välittää hänestä yhtään mitään. Sillä tavoin ei maailmassa pääse eteenpäin. No niin, jos joku sattuisi tiedustelemaan teiltä jotain minusta - huomenna tai ylihuomenna - (ja varmasti teiltä tullaan tiedustelemaan), älkää mainitko mitään siitä, että kävin luonanne, älkää millään mokomin näyttäkö rahoja tai sanoko kenellekään, että minä olen ne antanut. Nyt näkemiin! (Hän nousi tuolilta). Sanokaa terveiseni Kostille! Tuosta johtuikin mieleeni: jättäkää rahat toistaiseksi vaikka herra Razumihinille. Tunnettehan herra Razumihinin? Tietenkin. Hän on kelpo nuorukainen. Viekää ne hänelle huomenna, tai... kun sattuu sopiva aika. Mutta siihen asti pankaa ne piiloon!
Annakin ponkaisi pystyyn ja katsoi pelästyneenä vierastaan. Hänen teki kovin mieli sanoa jotain, jotain kysyä, mutta aluksi hän ei uskaltanut eikä liioin tiennyt, miten aloittaisi.
- Mitenkäs te... miten nyt tuommoisessa sateessa lähdette?
- Sekö nyt sadetta pelkäisi, joka on Amerikkaan lähdössä, he-he! Hyvästi, hyvä Anja! Eläkää ja eläkää kauan, teistä on iloa toisille ihmisille. Niin... sanokaa herra Kostille, että minä lähetän hänelle terveisiä. Sanokaa näin: Svidri lähetti terveisiä. Älkää vaan unohtako.
Hän lähti. Anja jäi ihmetyksen, peljon ja epämääräisen epäröinnin valtaan. Jälkeenpäin kävi ilmi, että Svidri oli samana iltana kellon käydessä kahtatoista tehnyt toisenkin varsin kummallisen ja odottamattoman vierailun. Vieläkään ei ollut lakannut satamasta. Vieläkään ei ollut lakannut satamasta. Läpimärkänä hän oli mennyt kaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista morsiamensa vanhempien ahtaaseen asuntoon Vasilin saaren kolmannella linjalla, pienen valtakadun kulmauksessa. Suurella vaivalla ja lujasti kolkuttamalla hän viimein oli päässyt sisään ja aluksi saanut aikaan hämminkiä. Mutta Svidri osasi tarvittaessa olla varsin hurmaava mies, joten morsiamen vanhempien alkuperäinen (sinänsä teräväjärkinen) arvelu, jonka mukaan Svidri oli tullut juopottelusta muistamattomaksi, raukesi heti omaan mahdottomuuteensa. Rullatuolissa istuvan isänkin työnsi Kostin luo tuo hellämielinen ja älykäs morsiamen äiti, joka tapansa mukaan alkoi heti kautta rantain kysellä asioita. (Tämä nainen ei tehnyt koskaan suoria kysymyksiä, vaan ensin hymyili, hieroi käsiään ja päästi nenästään kummallisia tussahduksia, ryhtyi vasta sitten, jos ehdottomasti oli saatava tieto jostakin asiasta - esimerkiksi siitä milloin Kostin aikatauluihin sopi viettää häitä - innokkaasti, miltei ahnaasti kyselemään Pariisista ja sikäläisestä hovielämästä ja vasta vähitellen siityi kolmannelle linjalle.) Muulloin tuo kaikki olisi tietysti herättänyt suurta kunnioitusta, mutta tällä kertaa Kosti oli kärsimätön ja halusi nähdä morsiamensa, vaikka tämän sanottiin jo menneen makuulle. Morsian tietenkin tuli. Kosti ilmoitti hänelle muitta mutkitta, että hänen täytyi lähteä Pietarista erään tärkeän asian vuoksi joksikin ajaksi. Niinpä hän oli tuonut mukanaan arvopapereita viidentoistatuhannen arvosta ja pyysi nyt ja pyysi nyt morsiantaan ottamaan nuo paperit lahjaksi, koska oli jo kauan sitten päättänyt antaa tuon mitättömän summan ennen häitä. Mitään erityisen johdonmukaista yhteyttä lahjan ja pikaisen pois matkustamisen sekä sen seikan välillä, että lahjan ja pikaisen pois matkustamisen sekä sen seikan välillä, että tämän vuoksi oli ollut pakko tulla yösydännä ja sateessa taloon, nuo selitykset eivät osoittaneet, mutta asia saatiin siitä huolimatta sangen liukkaasti järjestykseen. Välttämättömät ihmettelevät huudahdukset ja kysymyksetkin kävivät maltillisiksi pian, sitä vastoin lausuttiin mitä sulin kiitos, jonka mielevä äiti kyynelillään vahvisti. Kosti nousi, nauroi, suuteli morsianta, taputti tämän poskea, vakuutti palaavansa pian, huomasi tämän silmissä lapsellisen uteliaisuuden ohella jonkin hyvin vakavan, mykän kysymyksen, mietti kotvasen, suuteli tyttöä vielä kerran ja tunsi sydämessään samalla vilpitöntä harmia siitä, että hänen lahjansa oli joutuva kaikkein ymmärtäväisimmän äidin lukkojen taakse. Hän lähti jättäen kaikki tavattoman mielenliikutuksen valtaan. Mutta herttainen äiti ratkaisi asian oitis, kuiskutteli ja selvitteli eräitä seikkoja, jotka olivat kummastuttaneet kaikkia. Hänen esityksensä oli seuraavanlainen. Kosti oli melkoinen mies, jolla oli paljon liikeasioita ja suhteita, sanalla sanoen pohatta. Luoja yksin tietää mitä hän lienee ajatellut päättäessään näin äkkiä matkustaa pois ja lahjoittaa näin paljon rahaa, mutta mitään ihmettelyn aihetta siinä ei ollut. Tietysti oli kummallista, että hän oli ihan läpimärkä kuin uitettu koira, mutta eiväthän ylempien säätyluokkien ihmiset yleensäkään välitä, mitä heistä puhutaan, vaan tekevät kaiken kursailematta, myös laiskottelun. Kenties hän teki tuon tahallaan näyttääkseen ettei pelkää ketään. Mutta tärkeintä oli, ettei vierailusta kerrota kenellekään, koska siitä voisi koitua odottamattomia seurauksia. Rahat piti tuota pikaa panna lukkojen taakse. Ainakaan asiasta ei saanut mainita katalalle rouvalle Rösslichille. Näin he istuivat ja kuiskailivat kello kahteen asti. Morsian oli mennyt makuulle jo paljon aikaisemmin, ihmeissään ja hieman alakuloisena.
Sillä välin Svidri kulki jokseenkin täsmälleen puoliyön aikaan -kovin siltaa Peterburgskajan puolelle. Sade oli lakannut, mutta tuuli kiihtynyt. Hän alkoi väristä ja katseli hetken aikaa kiinnostuneesti ja kuin kysyvästi Pienen Nevan tummaa vettä. Mutta pian tuli liian kylmä seisoskella siinä veden partaalla, joten hän kääntyi ja lähti kulkemaan pitkin -n valtakatua. Hän asteli tuota loputtoman pitkää katua kauan aikaa kompastellen tavan takaa kadun puupäällystykseen. Jossain siellä kadun loppupäässä hän oli ohi ajaessaan nähnyt ison puurakennuksen, hotellin jonka nimi, mikäli hän muisti, oli Adrianopol tai jotain sinne päin. Hän ei ollut erehtynyt: hotelli oli tässä autiossa hiljaisuudessa niin silmiinpistävä, ettei sitä voinut olla huomaamatta pimeässäkään. Se oli pitkä, vanhuuttaan tummunut puurakennus, jossa näinkin myöhään vielä näkyi valoa ja hieman liikettä. Hän meni sisään ja kysyi käytävässä tapaamaltaan huonosti pukeutuneelta mieheltä, voisiko saada huoneen. Ryysymekko loi tulijaan pikaisen silmäyksen, ravisti itseään ja vei sitten tämän heti etäiseen huoneeseen. Se oli ahdas ja ummehtunut ja sijaitsi käytävän päässä portaiden alla. Mutta muuta huonetta ei ollut vapaana, kaikissa oli asujia. Resupekka katsoi vierasta kysyvästi.
- Onko teillä teetä? Svidri kysäisi.
- Voi sitä saada.
- Mitä muuta teillä on?
- Vasikanpaistia,viinaa, kylmiä leikkeitä.
- Tuo vasikanpaistia ja teetä.
- Eikä mitään muuta ole tarvis? palvelija kysyi ihmeissään.
- Ei.
Ryysymekko meni pois pettyneenä.

VII

Seuraavana päivänä mutta vasta iltasella kellon käydessä seitsemättä Kosti lähestyi äitinsä ja sisarensa asuntoa - siinä Bakalejevin talossa, johon Razumihin oli heidät majoittanut. Portaisiin noustiin suoraan kadulta. Lähellä asuntoa Kosti hiljensi askeleitaan ja näytti olevan kahden vaiheilla, mennäkö sisään vai eikö? Takaisin hän ei kuitenkaan halunnut mennä, sillä hän oli päätöksensä tehnyt. "Sitä paitsi on ihan yhdentekevää", hän ajatteli. "Eiväthän he vielä tiedä mitään ja ovat jo tottuneet pitämään minua eriskummaisena olentona..." Hänen vaatteensa olivat surkeassa kunnossa, likaiset - repeilleet ja rypistyneet, koska hän oli viettänyt koko yön ulkona sateessa. Väsymys, ruumiillinen uupumus ja lähes vuorokauden kestänyt kamppailu itsensä kanssa olivat muuttaneet hänen kasvonsa miltei muodottomiksi. Hän oli ollut koko yön yksin, luoja ties missä. Mutta nyt hän oli tehnyt päätöksensä.
Hän koputti. Oven avasi äiti, Anna ei ollut kotona, eikä palvelustyttökään ollut näkösällä. Pulherija Aleksandrovna aluksi ihan mykistyi iloisesta hämmästyksestä, sitten hän tarttui poikansa käteen ja veti tämän huoneeseen.
- No siinähän sinä olet! äiti virkkoi takellellen ilosta. - Älä ole minulle vihainen, Kosti, vaikka otan sinut vastaan näin tyhmästi, tippa linssissä, enhän minä itke vaan nauran. Luuletko sinä että minä itken? Ei, minähän olen iloinen, minulla on vaan tuommoinen tyhmä tapa, että kyyneleet ovat aina päällimmäisenä. Isäsi kuolemasta lähtien on ollut näin, kaikki itkettää minua. Istuhan, kultaseni, olet väsynyt, minä huomaan sen. Oletpa sinä ryvettynyt.
- Olin eilen ulkona sateessa, äiti... Kosti aloitti.
- Mitä sinä nyt! äiti huudahti keskeyttäen hänet. - Luulitko sinä, että minä alan heti kuulustella sinua, akkojen tavalla, niin kuin ennenvanhaan, mutta ole huoletta. Minä ymmärrän, ymmärrän kaiken, olen tutustunut täkäläisiin olohin ja huomaan itsekin, että näin on parempi. Olen päätellyt näin: miten minä voisin ymmärtää pienillä kananaivoillani sinun aatteitasi ja vaatia sinua niistä tilille? Sinullahan saattaa olla luoja ties millaisia asioita ja suunnitelmia mielessäsi, tai sellaisia itämässä ja kasvamassa, eihän ole minun asiani tuuppia sinua kylkeen ja kysellä: mitä nyt ajattelet? Katso... Hyvä luoja! Minä tässä vaan jaarittelen kuin mieletön... Kuulehan, Kosti, minä luen jo kolmatta kertaa sinun artikkeliasi, Dmitri Prokofits toi sen minulle. Silmäni ihan aukenivat, kun sitä luin. "Millainen hupsu minä olen!" ajattelin. "Tuollaisissa asioissa hän siis askartelee, ja siinä on arvoituksen selitys. Kaikki oppineet ovat sellaisia. Hänellä on kenties uusia asioita mielessään harkittavana, ja minä vaan kiusaan ja häiritsen häntä." Minä luen kirjoitustasi, poika kulta, mutta en ymmärrä siitä hölkäsen pöläystä. Se on niin kuin olla pitääkin. Enhän minä paljon mitään ymmärrä!
- Näyttäkää se minulle, äiti.
Kosti otti lehden ja silmäili kirjoitustaan. Niin huonosti kuin se sopikin hänen nykyiseen tilanteeseensa, hän tunsi kuitenkin merkillistä, katkeran hivelevää mielihyvää, jota tuntee kirjailija ensi kerran nähdessään tuotteensa painettuna, kun lisäksi hän oli vain kahdenkymmenenkolmen ikäinen. Mutta sitä kesti vain tuokion. Luettuaan muutaman rivin hän synkistyi ja ankara tuskai kouristi hänen sydäntään. Viimeksi kuluneiden kuukausien henkinen taistelu palautui hänen mieleensä kaikkine vaiheineen ja hän paiskasi vihon pöydälle inhoten ja harmissaan.
- Niin tyhmä kuin olenkin, Kosti, sen verran pystyn sentään arvostelemaan, että sinähän olet pian ensimmäisten joukossa, jopa ihan ensimmäinen oppineessa maailmassamme. Ja ihmiset ovat tohtineet pitää sinua sekapäisenä! Ha-ha-ha! Sinä et tiedä - mutta niin he ovat luulleet! Voi noita kurjia hiirulaisia, eivät ne ymmärrä mitä järki on! Ja Annakin kun oli vähällä uskoa sitä! Isävainaja lähetti kaksi kertaa aikakauskirjoihin - ensi kerralla runoja (minulla on vieläkin vihko tallella, näytän sinulle joskus) ja toisella kerralla kokonaisen novellin (olin itse pyytänyt saada kirjoittaa sen puhtaaksi). Ja kuinka sitten pyysimme kumpainenkin että lähetyksemme julkaistaisiin - mutta ei niitä julkaistu! Niillä ei loppujen lopuksi mitään merkitystä. Tematiikkaa ei ollut kudottu taiteen yleiseen kontekstiin. Ei kerttottu mistä ne olivat tulleet, miksi ne oli tehty, mitä niistä seuraisi ja mikä oli niiden suhde silloiseen nyky-yhteiskuntaan. Ihmisiä olisi kiinnostanut kaikki, mihin he olisivat voineet jollain tavalla identifioitua, jotain joka olisi resoinoinut heissä. Kosti, viikko sitten minä olin kovin huolissani sinun vaatteistasi, asunnostasi, olostasi, elannostasi ja siitä ettet syö tarpeeksi, huomaan taas ajatelleeni tyhmästi, sillä jos sinä vain tahdot, voi älylläsi ja kyvyilläsi hankkia kerrassaan kaikki. Mutta nyt sinä siis et tahdo, vaan askartelet paljon tärkeämmissä asioissa...
- Eikö Anna ole kotona, äiti?
- Ei, Kosti. Hän on hyvin usein poissa, jättää minut yksin. Dmitri Prokofits poikkeaa minun luonani usein, istuu ja juttelee tuokion, olen hänelle kovin kiitollinen. Hän rakastaa ja kunnioittaa sinua, poika kulta. Sisarestasi en voi sanoa, että hän olisi suorastaan halveksinut minua. En minä häntä syytä. Hänellä on luoteensa niin kuin minullakin. Hänellä on joitain salaisuuksia, minä taas en salaa teiltä mitään. Tietysti olen varma siitä, että Anna on viisas tyttö ja sitä paitsi rakastaa minua ja sinua... mutta en tosiaankaan tiedä mihin tämä kaikki lopulta johtaa. Nyt sinä, Kosti, teit minut onnelliseksi kun tulit luokseni, mutta Anna on taas ainaisilla kävelyretkillään. Kun hän palaa, minä sanon: veljesi oli täällä sinun poissa ollessasi, missä sinä olet aikaasi kuluttanut? Mutta älä sinä, Kosti, liiaksi hemmottele minua: jos milloin voit tulla niin tule, ellet voi, minä odottelen, minkäs sille voi. Tiedänhän minä, että sinä rakastat minua ja se riittää minulle. Katsos, minä luen sinun kirjoituksiasi, kuulen ihmisten puhuvan sinusta ja kuka ties joskus käväiset itsekin luonani, mikä sen mukavampaa? Tulithan sinä nytkin äitiäsi ilahduttamaan, minä huomaan...
Samassa äiti purskahti itkuun.
- Joko minä nyt taas! Älä välitä minusta, hupsusta! Voi hyvänen aika, minä vaan istun tässä, hän huudahti ja nousi nopeasti. - Minullahan on kahvia enkä tarjoa sitä sinulle! Vanhat mammat ajattelevat aina itseään. Tuossa paikassa!
- Antakaa olla, äiti, minä lähden aivan kohta. En minä sitä varten tullut. Kuunnelkaa minua.
Äiti meni arasti hänen luokseen.
- Minä en tiedä, miten on laitasi Kosti, virkkoi hän viimein.
- Olen kaiken aikaa arvellut, että me ikävystytämme sinua, mutta nyt huomaan kaikesta, että sinulla on edessäsi suuri murhe, ja että olet sen vuoksi huolissasi. Olen aavistanut sen jo pitkään, Kosti. Suo anteeksi, että otin sen puheeksi, olen ajatellut sitä herkeämättä enkä saa unta öisin. Koko viime yön sisaresikin makasi houreissa ja puhui yhtenään sinusta. Erotin muutamia sanoja, mutta en käsittänyt mitään. Koko aamupäivän hän käveli kuin kuolemaan tuomittu, odotti jotain ja nyt se on toteutunut! Kosti, Kosti, mihin sinä aiot? Matkustatko jonnekin?
Äidin mieltä kaihersi kysymys, mihin tämä polku johtaa.
- Matkustan.
- Sitä minä ajattelinkin! Mutta silloinhan minä voin matkustaa sinun kanssasi, jos minusta vain on jotain hyötyä. Ja Anna myös, hän rakastaa sinua, rakastaa hellästi. Myös Anja voi matkustaa kanssamme, jos on tarpeen, minä otan hänet vaikka tyttärekseni. Dmitri Prokofits kyllä auttelee meidät matkaan... mutta... minä sinä... matkustat?
- Hyvästi, äiti!
- Mitä? Joko tänään? äiti parkaisi kuin olisi ollut menettämäisillään poikansa iäksi.
- Minun täytyy, ei ole aikaa, se on ihan välttämätöntä...
- Enkö saa lähteä kanssasi?
- Ette, mutta käykää polvillenne ja rukoilkaa Jumalaa minun puolestani. Ehkä teidän rukouksenne tulee kuulluksi.
- Annahan, että teen ristinmerkin ja siunaan sinut... Kas niin, Hyvä Jumala mitä me nyt teemme!
Niin, Kosti oli kovin iloinen siitä, ettei ketään muuta ollut läsnä, että hän sai olla kahden äidin kanssa. Tuntui kuin hänen sydämestään olisi hävinnyt koko tuon kauhean ajan turtumus. Hän polvistui äitinsä eteen ja suuteli tämän jalkoja, he syleillivät toisiaan itkien. Äiti ei enää kysellyt ja ihmetellyt. Hän oli jo kauan sitten käsittänyt, että pojalle tapahtui jotain kauheata ja että nyt oli edessä hirveä hetki.
- Kosti, rakkaani, esikoiseni, hän sanoi nyyhkyttäen, - nykyiset pitkät itkut johtuvat siitä, että äidinsydämeni on aavistanut sinun onnettomuutesi. Kun näin sinut ensi kerran, muistathan, silloin iltasella kohta tänne tultuamme, minä arvastin heti kaiken sinun katseestasi ja se kouristi sydäntäni. Ja tänään avatessani sinulle oven ja nähdessäni sinut ajattelin: nyt on kohtalosi hetki tullut! Kosti, Kosti, ethän lähde heti?
- En.
- Sinä tulet vielä tänne?
- Tulen.
- Kosti, älä suutu, enhän minä uskalla paljon kysyä. Minä tiedän etten saa kysellä, mutta sanohan minulle pari sanaa: matkustatko kauaksikin?
- Hyvin kauas.
- Mitä sinulla on siellä? Virka, aloitatko sinä siellä urasi?
- Mitä Jumala suo... Rukoilkaa te vain minun puolestani...
Kosti meni ovelle, mutta äiti pidätti häntä ja katsoi epätoivoisena hänen silmiinsä. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääristämät.
- Riittää, äiti kulta! Kosti sanoi katuen syvästi, että oli saanut päähänsä tulla tänne.
- Ethän lähde iäksi? Ethän lähde iäksi? Tulethan vielä huomenna?
- Tulen, tulen! Hyvästi!
Hän syöksyi ulos vihdoinkin.
Ilta oli raikas, lämmin ja kirkas. Ilma oli seestynyt jo aamusta. Kosti kiiruhti asuntoonsa. Hän halusi saada kaikki valmiiksi ennen auringonlaskua. Sitä ennen hän ei tahtonut tavata ketään. Noustessaan huoneeseensa hän huomasi samovaarin ääressä puuhailevan Nastasjan tutkivan, pitkän katseen. "Eihän vain ketään ole ole luonani" hän ajatteli. Hänen mieleensä muistui Porfiri ja hän tunsi ankaraa vastenmielisyyttä. Mutta tultuaan huoneeseensa hän oven avattuaan näki Annan, joka istui yksinään syviin ajatuksiin vajonneena ja näytti odottaneen häntä jo pitkään. Kosti jäi kynnykselle seisomaan. Anna säikähti, nousi hitaasti sohvalta ja pysähtyi hänen eteensä. Hänen tuijottava katseensa ilmaisi ankaraa pelkoa ja lohdutonta murhetta. Kosti näki pelkästä katseesta, että Anna tiesi kaiken.
- Tulenko sisään vai lähdenkö pois? Kosti kysyi epäröiden.
- Olen istunut koko päivän Anjan luona, me odotimme sinua. Luulimme, että varmasti tulet sinne.
Kosti astui huoneeseen ja istuutui uupuneena tuolille.
- Minä olen hieman heikko, Anna, ja väsynyt, mutta kuitenkin tahtoisin tällä hetkellä edes hallita itseäni.
Hän katsoi sisartaan epäröiden.
- Missä sinä olet ollut koko yön? Anna kysyi.
- En oikein muista. Katsos, sisko, halusin päästä lopulliseen ratkaisuun ja kävelin pitkät ajat Nevan vartta, sen muistan. Tahdoin siellä saattaa asian loppuun, mutta... en pystynyt päättämään... hän kuiskasi katsoen samalla epäilevästi Annaa.
- Luojan kiitos! Tuota me juuri pelkäsimme, minä ja Anja! Sinä siis vielä uskot elämään? Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!
Kosti hymyili katkerasti.
- En minä uskonut, mutta kävin äsken äidin luona, me syleilimme toisiamme ja itkimme yhdessä. En nytkään usko, mutta pyysin häntä rukoilemaan puolestani. Jumala tiesi, kuinka tämän kaiken laita on; minä en sitä ensinkään ymmärrä.
- Oletko ollut äidin luona? Oletko sanonut sen hänelle? Anna huusi kauhistuneena. - Menitkö todella sanomaan sen äidille?
- En ole sanonut sitä... sanomalla, mutta hän on arvannut paljon. Hän on kuullut yöllä sinun puhuvan unissasi. Olen varma, että hän tietää jo puolet. Ehkä tein väärin, kun kävin hänen luonaan. En tiedä itsekään miksi menin. Minä olen halpamainen ihminen, Anna.
- Halpamainen ihminen! Ja kuitenkin olet valmis kärsimään. Sinähän menet kärsimään?
- Lähden. Nyt heti. Häpeää välttääkseni aioin jo hukuttautua, Anna, mutta kaidepuuhun nojatessani ajattelin näin: jos tähän asti olen pitänyt itseäni rohkeana, niin miksi nyt säikkyisin häpeää? virkkoi hän astuen nopeasti lähemmäksi: - Se on ylpeyttä, Anna.
- Niin on, Kosti.
Kostin sammuneissa silmissä välähti tuli, hän näytti iloitsevan siitä, että kykeni vielä olemaan ylpeä.
He olivat vaiti parisen minuuttia. Kosti istui pää kumarassa tuijottaen lattiaan. Anna seisoi pöydän toisessa päässä katsellen häntä tuskaisesti. Äkkiä Kosti nousi:
- On jo myöhä, minun on aika lähteä! Menen heti antamaan itseni ilmi. Mutta en tiedä miksi teen sen.
- Annan poskille herahtivat kyyneleet.
- Sinä itket, sisko. Voitko ojentaa kätesi minulle?
- Oletko epäillyt sitä?
Hän syleili veljeään kiihkeästi.
- Etkö sinä jo sillä, että menet kärsimään, hyvitä puolet rikoksestasi? Anna huudahti, painoi tätä rintaansa vasten ja suuteli.
- Rikoksestani? Mistä rikoksesta? Kosti huusi äkillisen raivonpuuskan vallassa. - Seko että tapoin inhottavan, vanhan ämmän, josta ei ollut hyötyä kenellekään, jonka surmaamisesta oikeastaan pitäisi saada anteeksi neljäkymmentä syntiä - sekö on rikos? Sitä en ajattelekaan enkä sitä aio hyvittää. Miksi minulle huudetaan joka taholta: "rikos, rikos!" Nyt oikein huomaankink, miten tyhmää arkailuni on ollut, kun olen päättänyt ottaa kantaakseni tuon turhan häpeän! Sen olen päättänyt tehdä yksinomaan siitä syytä, että olen mitätön, kyvytön mies.
- Veli, veli, mitä sinä puhut! Sinähän olet vuodattanut verta! Anna huudahti epätoivosena.
- Jota kaikki vuodattavat! Kosti puuttui miltei raivostuneena puheeseen. - Jota tullaan vuodattamaan ja jota maailmassa on aina vuotanut kuin vettä putouksesta, jota vuodatetaan kuin samppanjaa ja jonka vuodattamisesta tulee kruunatuksi Kapitoliumilla ja mainituksi ihmiskunnan hyväntekijänä! Avaa silmäsi ja katso tarkemmin! Minä halusin ihmisille hyvää ja olisin tehnyt satoja, tuhansia hyviä töitä korvatakseni tämän tyhmyyden joka ei ole edes tyhmyyttä, vaan pelkkää taitamattomuutta, sillä itse ajatus ei ollut ensinkään niin tyhmä kuin nyt näyttää, kun se epäonnistui... (kaikki mikä epäonnistuu, näyttää tyhmältä!)... Minä aioin tyhmyyden avulla päästä riippumattomaan asemaan, astua ensimmäisen askeleen, hankkia itselleni välineitä ja korvata siten kaiken verrattomasti paremmalla tuloksella... Mutta minä, minä en kestänyt edes ensimmäistä askelta, koska olen tällainen kelvoton! Siinä koko juttu! En voi katsoa asiaa teidän kannaltanne, jos se olisi onnistunut, minut seppelöitäisiin, mutta nyt minut pannaan rautoihin.
- Mutta asiahan on ihan toisin, ihan toisin! Mitä sinä oikein puhut, veikko!
- Vai niin! Muoto nyt ei ehkä ollut oikea, se ei ollut esteettisessä suhteessa moitteeton! Mutta minä en ymmärrä, miksi on soveliaampaa surmata ihmisiä pommeilla ja säännöllisellä piirityksellä. Estetiikan pelko on ensimmäinen voimattomuuden merkki!... Milloinkaan en ole tajunnut sitä selkeämmin kuin nyt ja minun on mahdotonta käsittää, että olisin tehnyt rikoksen! Milloinkaan, milloinkaan en ole ollut voimakkaampi ja vakuuttuneempi kuin nyt!...
Hänen kalpeat, riutuneet kasvonsa lehahtivat punaisiksi. Mutta viimeisiä sanoja lausuessaan hän arvaamatta kohtasi Annan katseen ja näki siinä niin suurta, itseensä kohdistuvaa sääliä ja tuskaa, että tahtomattaan perääntyi. Hän tunsi tehneensä kaksi naisrukkaa onnettomaksi. Hän oli joka taupauksessa syynä...
- Anna, rakas, jos minä olen syyllinen, niin anna minulle anteeksi (vaikka enhän minä voi saada anteeksi, jos kerran olen syyllinen). Jää hyvästi! Emme rupea kiistelemään! Minun on aika lähteä, aikani on jo hyvinkin täpärällä. Älä lähde minun jälkeeni, pyydän sinua, minun täytyy vielä poiketa jonnekin... Mene nyt heti äidin luo. Rukoilen sinua! Tämä on viimeinen, suurin pyyntöni. Älä lähde hänen luotaan koko aikana, minä jätin hänet sellaisen levottomuuden valtaan, jota hän tuskin kestää, hän joko kuolee tai menettää järkensä. Pysy sinä hänen luonaan! Razumihin on teidän tukenanne, olen puhunut hänelle... Älä minua itke: yritän olla kaiken ikäni miehekäs ja kunniallinen, vaikka olenkin murhaaja. Kenties kuulet nimeni vielä joskus. En tuota teille häpeää, sen saat nähdä, näytän että vielä... Mutta nyt näkemiin asti, hän kiiruhti lopettamaan, koska huomasi Annan silmissä jälleen kummallisen ilmeen viimeisiä sanoja ja lupauksia lausuessaan. - Miksi sinä itket? Älä itke, emmehän me iäksi eroa!... Kas niin, odotahan, olin unohtaa!...
Hän meni pöydän luo, otti paksun pölyttyneen kirjan, avasi sen ja otti sen lehtien välistä pienen norsunluuhun maalatun muotokuvan. Se esitti hänen emäntänsä tytärtä, hänen entistä morsiantaan, joka oli kuollut kuumeeseen, tuota omituista tyttöä, joka oli halunnut mennä luostariin. Hän katsoi minuutin verran noita ilmeikkäitä, kivulloisia kasvoja, suuteli sitten kuvaa ja ojensi sen Annalle.
- Hänen kanssaan minä puhelin paljon tästäkin asiasta, hän sanoi miettiväisenä, - hänen sydämelleen minä uskoin paljon siitä, mikä sitten muuttui rumaksi todellisuudeksi. Älä huolehdi, hän kääntyi sanomaan Annalle, - hän ei yhtynyt minun mielipiteisiini enempää kuin sinäkään, ja olen iloinen ettei hän enää ole elossa. Nyt on tärkeintä, että alkaa uusi vaihe, että olen tullut ratkaisevaan taitekohtaan, hän huudahti palaten taas suruunsa, - mutta olenko minä valmis siihen? Onko se oma tahtoni? Sanovat että se on tarpeellinen koettelemus! Miksi, miksin noita mielettömiä koettelemuksia? Mitä hyötyä niistä on? Tajuanko minä kaksikymmentä vuotta kestäneen pakkotyön jälkeen, kärsimysten ja tylsyyden masentamana, voimattomaan vanhuuteen ennenaikaisesti sortuneena, tajuanko silloin nämä asiat paremmin, ja mitä varten silloin elän? Voi, minä tiesin että olen kelvoton raukka, kun seisoin tänään päivän valjetessa Nevan rannalla!
He lähtivät kumpikin ulos. Annan mieli oli raskas, mutta hän rakasti veljeään! Hän meni menojaan, mutta kuljettuaan viitisenkymmentä askelta hän käännähti vielä kerran katsomaan. Kosti oli vielä näkyvissä. Kadunkulmaan ehdittyään hänkin kääntyi, heidän katseensa kohtasivat viimeisen kerran. Huomattuaan Annan katseen hän heilautti kättään kärsimättömästi, jopa harmistuneena, kehottaen näin sisartaan menemään. Itse hän kääntyi samassa kulman taakse.
"Minä olen ilkeä, huomaan sen", hän ajatteli itsekseen hetkeä myöhemmin häveten vihaista kädenheilautustaan. - "Mutta miksi he niin rakastavat minua, vaikka en ole sen arvoinen? Voi, jospa olisin yksin eikä kukaan rakastaisi minua, niin itse en rakastaisi ketään! Ei olisi tätä kaikkea! Olenpa utelias tietämään, nöyrtyykö mieleni näinä tulevina viitenätoista, kahtenakymmenenä vuotena siinä määrin, että vetistelen ihmisten edessä ja nimitän itseäni roistoksi. Niin, juuri niin, juuri niin! Siksi he nyt lähettävät minut Siperiaan, juuri sitä he tahtovat!... Tuossa heitä vistaa katua edestakaisin ja jokainen on jo luonnostaan konna ja rosvo, kukaties pahempikin - tylsämielinen! Mutta yrittäisipä oikeus jättää minut karkottamatta, niin pyhä närkästys saisi heidät vimmoihinsa! Kuinka minä heitä kaikkia vihaankaan!"
Hän vaipui miettimään, mikä kehityskulku voisi johtaa siihen, että hän vastaan väittämättä nöyrtyisi noiden ihmisten edessä, nöyrtyisi vakaumuksesta. "Mikä ettei", hän arveli, "miksipä ei niinkin?" Tietysti niin pitääkin käydä. Eikö parikymmenvuotinen alituinen puristus kykene tekemään loppua ihmisestä? Tippa kovertaa kiven. Mutta miksi elän vielä, miksi menen sinne, vaikka tiedän että kaikki käy niin kuin kirjoitettu on!"
Edellisen illaan jälkeen hän oli tehnyt tuon kysymyksen itselleen sata kertaa, mutta meni sittenkin.

VIII

Kun Kosti tuli Anjan luo, alkoi jo hämärtää. Anja oli odottanut häntä mieli levottomana koko päivän Annan seurassa. Anna oli tullut hänen luokseen jo aamulla muistettuaan Svidrin sanoneen edellisenä päivänä, että Anja tietää kaiken. Emme huoli kertoa yksityiskohtaisesti näiden nuorten naisten juttelua, heidän kyyneleitään ja kiintymistä toisiinsa. Annalla oli lähtiessään ainakin se lohdullinen tieto, ettei hänen veljensä ollut jäänyt yksin: Anjan luo tämä oli mennyt ensiksi ripittäytymään, Anjasta hän oli etsinyt ihmistä tarvitessaan ihmistä. Anna katseli Anjaa merkillisen kunnioittavasti saattaen tällä käyttäytymisellään tämän kerrassaan hämilleen. Anja oli purskahtamaisillaan jo itkuun, sillä omasta mielestään hän ei ollut kelvollinen edes vilkaisemaan Annaa. Sinä hetkenä jolloin Anna, heidän ensi kerran tavatessaan Kostin luona, oli niin huomaavasti ja kunnioittavasti sanonut hänelle hyvästi, sinä hetkenä Annan kaunis kuva oli painunut ikiajoiksi hänen mielensä syvyyksiin, se oli yksi ihanimmista ja saavuttamattomimmista näyistä hänen elämässään.
Anna oli viimein väsynyt odottamaan ja oli lähtenyt Kostin asuntoon, koska otaksui tämän saapuvan sinne ensin. Kun Anja oli jäänyt yksin, häntä alkoi heti vaivata ajatus, että Kosti todellakin tekee itsemurhan. Samaa pelkäsi Annakin. Mutta koko päivän he olivat kuitenkin kilvan todistelleet toisilleen, että he olivat tehneet kaikkensa, ettei niin kävisi, ja olivat tunteneet itsensä levollisemmiksi toistensa seurassa. Mutta kohta erottuaan kumpaisenkin mieleen tuli tuo ainoa ajatus. Anja muisti Svidrin sanoneen edellisenä iltana, että Kostilla oli edessään vain kaksi mahdollisuutta: Siperia tai... Sitä paitsi hän tunsi Kostin turhamaisuuden, hänen kopeutensa ja uskon puutteensa. "Voivatko vain arkuus ja kuolemanpelko saada hänet jäämään henkiin?" hän mietti epätoivoisena.
Aurinko alkoi mennä mailleen. Anja seisoi surullisena ikkunan ääressä ja katseli ulos päätään kääntämättä - mutta ikkunasta ei näkynyt muuta kuin naapuritalon maalaamaton ikkunaton seinä. Kun hän oli jo varmasti vakuuttunut siitä, että Kosti oli kuollut, tämä astui huoneeseen.
Ilon huuto purkautui Anjan rinnasta. Mutta katsottuaan tarkemmin Kostin kasvoja hän kalpeni.
- Katsos, Anja, Kosti sanoi hymyillen, - nyt tulen noutamaan ristiäni.
Anja katsoi häntä hämmästyneenä. Tuommoinen puhetapa tuntui hänestä oudolta, kylmät väreet karsivat hänen ruumistaan.
- Katsos, Anja, minä olen päätellyt, että näin on minulle edullisintakin. Asianlaita on näet niin... Mutta olkoon, veisi liian pitkään kertoa kaikki eikä tässä liene syytäkään.
- No, missä on ristini?
Anja ei sanonut mitään, otti laatikosta kaksi ristiä, sypressipuisen ja kuparisen, risti itsensä, risti Kostin ja ripusti sypressiristin tämän kaulaan.
- Tämä siis merkitsee, että minä otan ristin ja kannan sitä, he-he! Niin kuin minulla tähän saakka ei olisi ollut paljonkaan kärsimistä!... Mutta minähän jaarittelen tässä turhia, unohdin asiani, olenpa minä hajamielinen!... Katsos, Anja, tulin oikeastaan vain ilmoittamaan sinulle ennalta, että tiedät... Siinä kaikki... Vain sen takia minä tulin. (Hm! Olin ajatellut sanoa enemmänkin.) Sinähän tahdoit, että menisin tunnustamaan, no, nyt lähden vankilaan istumaan ja toivomuksesi toteutuu. Mutta miksi sinä itket? Sinäkin? Herkeä jo, riittää, voi miten raskasta tämä on!
Hänen tunteensa ei kuitenkaan ollut turtunut, hänen sydäntään kouristi, kun hän katsoi Anjaa. "Mitä tuokin on?" hän ajatteli itsekseen. "Mikä minä olen hänelle? Miksi hän itkee? Miksi huolehtii minusta samoin kuin äiti ja Anna? Hänestä tulee huoltajani!"
- Risti itsesi ja rukoile edes kerran! Anja pyysi aralla, vapisevalla äänellä.
- Mielelläni, niin paljon kuin vain haluat, Anja! Ja vilpittömästä sydämestä, Anja, vilpittömästä sydämestä...
Hän oli aikonut sanoa jotain aivan muuta.
Hän risti itsensä moneen kertaan. Anja otti huivin ja heitti sen päähänsä. Nyt Kosti alkoi itsekin tuntea olevansa hajamielinen ja kiihtynyt ja pelästyi kovin. Sekin vaikutti häneen kovin, että Anja hankkiutui lähtemään hänen kanssaan.
- Mitä sinä? Minne sinä aiot lähteä? Jää tänne, jää tänne! Minä menen yksin! hän huusi ja meni harmissaan ovelle. - Ei tässä mitään saattojoukkoja tarvita! Kosti mutisi.
Anja jäi seisomaan keskelle lattiaa. Kosti ei ollut sanonut hänelle edes hyvästi, eikä enää häntä muistanutkaan; kuitenkin hänen sielussaan riehui kiduttava, kapinoiva epäily:
"Teenkö todella oikein?" Kosti mietti laskeutuessaan portaita. "Enkö voi vielä pysähty, korjata kaikkea..."
Mutta hän meni sittenkin. Samassa hän tunsi että oli turhaa kysellä enempää. Kadulle mennessään hän muisti ettei ollut hyvästellyt Anjaa ensinkään, että oli jättänyt tämän seisomaan keskelle lattiaa huivi päässä, uskaltamatta liikahtaakaan kun hän oli ärjäissyt. Samassa välähti hänen mielessään kirkkaana toinen ajatus, joka näytti vain odottaneen tätä hetkeä saattaakseen hänet kokonaan pois suunniltaan.
"Mitä varten minä nyt menin hänen luokseen? Oliko ristin saaminen tärkeää? Tahdoin takertua johonkin, viivytellä, nähdä vielä ihmisen! Ja minä uskalsin toivoa itsestäni niin paljon, haaveilla tulevaisuudesta, minä kurja, mitätön, minä heittiö, heittiö!"
Hän kulki kanavan vartta, matkaa ei enää ollut pitkälti jäljellä. Mutta tultuaan sillan luo hän pysähtyi, kääntyi sillalle ja suuntasi kulkunsa Heinätorille.
Hän katseli ahnaasti oikealle ja vasemmalle, silmäili tarkkaan kaikkea, mutta ei kyennyt keskittämään huomiotaan mihinkään, kaikki tuntui luisuvan pois. "Viikon kuluttua, kuukauden kuluttua minut viedään vankivaunuissa jonnekin tätä siltaa pitkin, miten minä silloin katselen tätä kanavaa? Pitäisi painaa mieleen!" vilahti hänen mielessään. Mitä silloin tunnen, mitä ajattelen?... Hyvä luoja miten halpamaista tämän täytyy ollakaan, näiden nykyisten... huolieni! No, onhan se tietysti kiinnostavaa... tavallaan (Ha-ha-ha! Mitä kaikkea sitä ajatteleekaan!)... minähän muutun ihan lapseksi ja lörpöttelen itsekseni. Mutta miksi soimaisin itseäni? Onpa tässä tungosta! Tuokin paksu tuossa - varmaan saksalainen - joka tyrkkäsi minua, eipä tiennyt ketä tyrkkäsi. Eukko lapsineen anelee almua - merkillistä, että hän pitää minua onnellisempana kuin itseään! Sopisipa antaa hänelle jotain - huvin vuoksi. Kas vain, taskuuni on jäänyt viisi kopeekkaa. Siitä saat, muorirukka!"
Hän tuli Heinätorille. Hänestä oli vastenmielistä, hyvin vastenmielistä tungeksia väkijoukossa, mutta siitä huolimatta hän meni sinne, missä tungos näytti taajimmalta. Hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut olla yksin, mutta tunsi samalla ettei sietäisi hetkeäkään yksinoloa. Väkijoukossa peuhasi joku päihtynyt, hän yritti tanssia, mutta kellahti aina kyljelleen. Hetken kuluttua Kosti lähti pois, tietämättä missä oikeastaan oli, mutta ehdittyään keskelle toria häilähti hänen mielessään jotain, jokin tunne valtasi hänet - koko hänen ruumiinsa ja mielensä.
Hän oli muistanut Anjan sanat: "Mene tienristeykseen, kumarra kaikkea kansaa ja sano ääneen kaikille: ´minä olen murhaaja´", tuo muisto vapisutti koko hänen olemustaan. Äskeisen ajan ja erityisesti viime tuntien epätoivoinen tuska ja levottomuus oli masentanut häntä siinä määrin että hän antautui suorastaan himokkaasti tuon uuden, täydellisen tunteen valtaan. Se oli tullut äkkiä kuin kuumekohtaus, oli leimahtanut hänen sielussaan kuin kipinästä ja sytyttänyt hänet kuin tulenlieska. Hän heltyi kokonaan ja kyyneleet tulvahtivat silmistä. Hän lankesi siihen paikkaan...
Polvistui keskelle toria, kumarsi maahan asti ja suuteli likaista maankamaraa iloiten ja onnellisena. Sitten hän nousi pyyhki suunsa ja kumarsi toistamiseen.
- Sekös nyt vitsoo itseään? eräs nuori poika huomautti hänen vieressään.
Kuului naurua.
Kostilla oli paha maku suussa.
- Katsokaa veikkoset, se lähtee Jerusalemiin ja hyvästelee lapsensa ja kotimaansa, kumartaa koko maailmalle, suutelee pääkaupunkamme pyhää Pietaria ja sen maaperää, lisäsi muuan päihtynyt porvari.
- Vielä ihan nuori nulikka! kolmas arveli.
- Herrasväkeä! jouku huomautti vakavalla äänellä.
- Ei niistä nykyisin ota selkoa kukaan, mikä on herrasväkeä, mikä ei.
Nuo huudahdukset ja puheet pidättivät Kostia niin, että sanat "minä olen murhaaja", jotka hän oli jo sanomaisillaan, sammuivat hänen huulilleen. Hän kärsi tyynesti kaikki huudot ja lähti taakseen katsomatta erästä poikkikatua suoraan poliisilaitokselle. Matkan varrella häilähti hänen näkyviinsä tuttu hahmo. Hän ei sitä ihmetellyt, sillä hän oli aavistanut, että niin kävisi. Kumartaessaan Heinätorilla toiseen kertaan maahan asti hän oli pyyhkiessään suutaan huomannut Anjan, joka seisoi noin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä. Sitten Anja oli piiloutunut erään torilla olevan kojun taakse. Hän oli nähtävästi seurannut koko kärsimysten tien! Nyt Kosti tunsi ja käsitti, että Anja oli lähtenyt häntä saattamaan poliisiasemalle kuin äiti saattaessaan lastaan kouluun ensimmäisenä koulupäivänä. Kostin sydäntä viilsi... mutta samassa hän olikin jo tullut kohtalokkaalle paikalle...
Hän meni pihalle jokseenkin reippaasti ja rohkeasti. Hänen oli noustava kolmanteen kerrokseen. "Aluksi nousen portaat", hän ajatteli. Ylipäänsä hänestä tuntui, että kohtalokas hetki on vielä kaukana, että aikaa on vielä paljon ja että vielä ehtii harkita asioita moneenkin kertaan.
Hänen jalkansa turtuivat, polvet notkahtelivat, mutta kuljettivat sentään eteenpäin. Hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään, suoriakseen ulkoasuaan, mennäkseen sisään ihmisenä. "Mutta miksi? Mitä varten?" hän kysäisi itseltään, kun oli tajunnut omat puuhansa. "Jos kerran malja on tyhjennettävä, niin eikö kaikki ole yhdentekevää? Mitä kurjemmassa asussa, sitä parempi." Samassa hänen mieleensä välähti Ilja Petrovits Poroxin- Ruudin - hahmo. "Mennäkö todella hänen luokseen? Jospa menisin jonkun toisen luo? Nikodim Fomitsin luo? Niin, tai jos kääntyisin takaisin ja menisin itse piiripäällikön asuntoon? Asia tulisi käsitellyksi yksityisesti... Ei, ei! Ruudin luo, Ruudin luo! Jos malja on tyhjennettävä, niin kaikki yhdellä kerralla..."
Vilusta väristen ja tuskin tietoisena itsestään hän aukaisi toimiston oven. Tällä kertaa siellä oli vain vähän väkeä: eräsä talonmies ja maalaisisäntä. Vahtimestari ei vilkaissutkaan ristikkonsa takaa. Kosti meni seuraavaan huoneeseen. "Ehkä vielä voisi jättää sen sanomatta", vilahti hänen mielessään. Toisessa huoneessa oli siviilipukuinen kirjuri parhaillaan ryhtymässä työhön kirjoituspöytänsä ääressä. Nurkassa istui vielä toinen kirjuri. Zamjotovia ei siellä ollut. Nikodim Fomits ei tietysti hänkään ollut toimistossa.
- Eikö täällä ole ketään? Kosti kysyi kääntyen ensimmäisen kirjurin puoleen.
- Ketä haluatte tavata?
- A-ha-aa! Ei ole harmaata aavistustakaan. K-kunnioitukseni! huudahti samassa tuttu ääni.
Kosti alkoi vapista. Hänen edessään seisoi Ilja Petrovits, joka vastikään oli tullut ulos kolmannesta huoneesta. "Tämä on itse kohtalo", Kosti ajatteli, "miksi hänen piti olla täällä?"
- Meillekö teillä on asiaa? Ilja Petrovits huudahti. (Hän näkyi olevan mitä parhaimmalla tuulella.) - Jos tulette virka-asioissa, on liian varhaista. Minä olen täällä aivan sattumalta... Mutta jos suinkin voin.... Muuten minun täytyy tunnustaa... mikä... mikä? Anteeksi...
- Kosti.
- Tietysti - Kosti! Luulitteko todella, että olen unohtanut nimenne! Älkää sellaista minusta ajatelko... Kosti Ro... Ro... Romuluinen, eikö niin?
- Kosti Romppanen.
- Niin, aivan niin! Kosti Romppanen, Kosti Romppanen! Sitähän minäkin. Olenkin jo kysellyt teitä. Suoraan sanoen, minua on monta kertaa vilpittömästi surettanut, että me silloin teitä... Minulle on myöhemmin selitetty koko juttu ja olen kuullut, että te olette nuori kirjailija, jopa oppinut... ja että te niin sanoaksemme aloittelette urallanne... Kenelläpä kirjailijalla ei olisi ollut eriskummaisuuksia uransa alkutaipaleella, herra nähköön! Minä ja vaimoni, me harrastamme kirjallisuutta, vaimoni kerrassaan intohimoisesti!... Kirjallisuutta ja taidetta! Kunhan vain on hyvää sukua, kaiken muun voi saavuttaa kyvyillään, tiedoillaan, älyllään, neroudellaan! Esimerkiksi hattu - mitä se merkitsee? Hattu on blini jonka voi ostaa Zimmermannilta, mutta se mitä on hatun alla, sitäpä ei käy ostaminen!... Suoraan sanoen: aioin jo lähteä luoksenne pyytämään anteeksi, mutta ajattelin, että jospa... Mutta minähän unohdin kysyä, onko teillä tosiaankin jotain virallista asiaa? Olen kuullut, että sukulaisia on saapunut luoksenne?
- Niin, äiti ja sisar.
- Minulla on ollut kunnia ja ilo tutustua sisareenne - hän on sivistynyt ja ihastuttava olento. Totta puhuen, olen pahoillani, että silloin niin tulistuimme. Kummallinen tapaus! Ja että mulkkasin teitä niin merkitsevästi silloin, kun olitte pyörtynyt - mutta kaikkihan on selvinnyt mitä loistavimmin! Yltiöpäisyyttä ja liikaa kiivautta! Ymmärrän varsin hyvin teidän närkästyksenne. Aiotteko kenties muuttaa toiseen huoneistoon sukulaistenne takia?
- E-en, minä vain... Tulin kysymään... Luulin, että tapaan Zamjotovin.
- Niin, niin! Tehän olette ystävystyneet, kuulin siitä. Niin, Zamjotov ei enää ole täällä - häntä ei voi tavata täällä. Olemme menettäneet hänet! Hän on ollut poissa eilisestä lähtien, hänet siirrettiin... ja lähtiessään hän riiteli meidän kaikkien kanssa... hyvin epäkohteliaastikin... Tuittupäinen poika, ei mitään muuta. Me toivoimme hänestä jotakin, mutta mihin tämä meidän kultainen nuorisomme kelpaa! Jos on kysymyksessä tutkinnon suorittaminen, sekin tahtoo jäädä vain puhumiseen ja lavertelemiseen. Toisin on laita esimerkiksi teidän tai ystävänne herra Razumihinin! Teidän uranne on tieteen piirissä, eivät epäonnistumiset teitä saata tolalta! Te voitte sanoa elämän koreudesta: nihil est, te olette askeetti, erakko!... Teillä on vain kirjanne, kynä korvan takana, oppineita tutkimuksia - niissä teidän henkenne liitelee! Osittain minä itsekin... Oletteko lukenut Livingstonen matkakertomusta?
- En.
- Minäpä olen.
- Kuulkaahan, puhukaa minulle aivan avoimesti, älkää yhtään kursailko, aivan kuin itsellenne! Minä erotan tarkoin nämä kaksi asiaa: viran ja... luulitte että sanon: ystävyyden, ei ettepä arvannut. En tarkoita ystävyyttä, vaan sitä tunnetta että on kansalainen ja ihminen, inhimillisyyden tunnetta ja rakkautta Korkeinta kohtaan. Minä voin olla julkinen henkilö ja hoitaa virkaani, mutta velvollisuuteni on samalla tuntea itseni ihmiseksi ja kansalaiseksi, vastuunalaiseksi. Mainitsitte äsken Zamjotovin. Zamjotov, hän osaa panna toimeen skandaalin ranskalaiseen malliin - sellainen on teidän Zamjotovinne! Minä sitä vastoin niin sanoakseni hehkun harrasta ystävyyttä ja jaloja tunteita, ja lisäksi minulla on hyvä maineeni, arvo ja virka! Olen naimisissa ja minulla on lapsia. Täytän velvollisuuteni kansalaisena ja ihmisenä, mutta mikä on hän, sallikaa kysyä! Minä kohtelen teitä korkeasti oppineena ja sivistyneenä miehenä. Nuo lapsimuijat, ne ovat kovasti lisääntyneet.
Kosti kohotti kysyvästi kulmiaan. Ilja Petrovits oli mitä ilmeisimmin äsken noussut ruoka- ja juomapöydästä ja hänen sanansa satelivat Kostin korvissa enimmäkseen pelkkänä merkityksettömänä hälynä. Osan hän kuitenkin oli ymmärtänyt. Hän katsoi kysyvästi Ilja Petrovitsiin tietämättä, mihin tässä vielä päädyttäisiin.
- Minä puhunnoista lyhyttukkaisista tyttölapsista, kielevä Ilja Petrovits jatkoi. - Minä olen alkanut nimittää heitä lapsimuijiksi ja pidän nimitystä varsin tyydyttävänä. He-he! He tunkevat itsensä luentosaleihin ja oppivat anatomiaa, esittelevät omia saavutuksiaan, mutta mitä arvelette: jos sairastun, kutsunko tyttösen itseäni parantamaan? He-he!
Ilja Petrovits nauroi tyytyväisenä omille sukkeluuksilleen.
- Ja vielä eräs seikka: miksi itsemurhat ovat lisääntyneet - ette saata kuvitellakaan. Nuoret tytöt ja poikaset, vanhukset... Tänä aamuna ilmoitettiin taas erään äsken kaupunkiin tulleen herrasmiehen tehneen itsemurhan. Nil Pavlovits, Nil Pavlovits, mikä sen herrasmiehen nimi oli, sen jonka ilmoitettiin ampuneen itsensä Peterburgskajassa?
- Svidrigailov, vastasi toisesta huoneesta käheä ja välinpitämätön ääni.
Kosti säpsähti.
- Svidrigailov! Onko Svidrigailov ampunut itsensä? hän huudahti.
- Mitä, tunnetteko Svidrigailovin?
- Tunnen... hän tuli kaupunkiin hiljan...
- Niin, oli tullut hiljan, oli menettänyt vaimonsa, viettänyt hurjastelevaa elämää ja yhtäkkiä sitten ottaa ja ampuu itsensä, ja vielä niin hävyttömällä tavalla, että sitä on mahdoton käsittää... jättää vain muistikirjan johon on riipustanut pari sanaa: että kuolee selväjärkisenä ja pyytää olemaan syyttämättä ketään kuolemastaan. Hänellä kerrotaan olleen rahaa. Mutta miten te hänet tunsitte?
- Minä olin... tuttu... Sisareni oli kotiopettajana hänen perheessään.
- Vai niin, vai niin... No sittenhän te voittekin antaa hänestä lähempiä tietoja. Ettekö epäilleet mitään semmoista?
- Minä tapasin hänet eilen... hän... joi viiniä... väitti surmanneensa kolminkertaisen sotalesken... mutta en minä arvannut mitään.
Kostista tuntui kuin hänen ylitseen olisi vyörynyt jokin raskas paino, joka uhkasi musertaa hänet alleen.
- Taaskin te kalpenette. Ilma on täällä niin ummehtunutta...
- Tulin vain kertomaan epäilystäni, että hän oli sen murhan takana. Mutta nyt minun täytyy lähteä, Kosti mutisi.
Ilja Petrovits ojensi kätensä.
- Minä aioin vain... Zamjotovin luo...
- Niinpä kyllä niinpä kyllä, oli oikein hauskaa.
- Minulle... samoin... Näkemiin! Kosti virkkoi hymyillen.
Hän meni hoippuen ulos. Päätä pyörrytti. Hän ei tiennyt oliko vielä jaloillaan vai eikö. Hän alkoi laskeutua portaita nojaten oikealla kädellä seinään. Hänestä tuntui, että joku talonmies, joka kirja kädessä nousi toimistoon, tyrkkäsi häntä portaissa, että jossakin alemmassa kerroksessa haukkui kiukkuisesti koira, jota joku eukko yritti sadatellen heittää kaulimella. Hän ehti alas ja astui pihalle. Siellä, lähellä uloskäytävää, seisoi kalpeana ja jännittyneenä Anja katsellen häntä omituisen arasti. Kosti pysähtyi hänen eteensä. Anjan kasvoilta kuvastui kipu, tuska ja epätoivo. Hän löi kätensä yhteen. Kostin huulet vääntyivät outoon, hämmentyneeseen hymyyn. Hän seisoi siinä kotvasen ja hymähti.

Kosti heräsi siihen, että ovelle koputettiin lujasti.
- Avaahan, oletko vielä elossa vaiko jo kuollut? Aina se vain makailee! Nastasja huusi takoen ovea nyrkillään. - Päivät pitkät venyttelee kuin piski: oikea halli! Ansiotyön hän on kerrassaan lopettanut, kun ei huvita. Avaatko vai? Kello käy jo yhtätoista.
- Jospa hän ei ole kotona, kuului miehen ääni.
"Talonmiehen ääni... Mitäs hän tahtoo?"
Kosti ponkaisi pystyyn ja istui sohvaan. Sydän hakkasi niin että teki kipeää.
- Kukas se säpin takana sitten istuisi? Nastasja vastasi. - Kas, kun on alkanut ovensakin sulkea! Kuka hänet muka sieltä varastaisi? Avaa, mies, herää jo!
"Mitähän he tahtovat? Miksi talonmies? Kaikki on tullut ilmi. Pitäisikö vastustaa vaiko aukaista? Hukka tässä perii..."
Kosti kohottautui, kumartui eteenpäin ja aukaisi haan.
Koko huone oli niin pieni, että oven saattoi aukaista nousematta vuoteesta.
Oikein arvattu: siinä seisoivat talonmies ja Nastasja.
Nastasja mulkkasi häntä merkillisen tutkivasti. Kosti puolestaan katseli talonmiestä uhmaavan näköisenä. Talonmies ojensi hänelle mitään sanomatta harmaan kahtia taitetun, pullolakalla sinetöidyn paperin.
- Kutsu, konttorista, hän virkkoi luovuttaessaan paperia.
- Mistä konttorista?
- Poliisin luo, nähkääs, pyydetään poliisikonttoriin. Tietäähän sen, mikä konttori se on.
- Poliisi?... Miksi?...
- Mistäpä minä sen tietäisin. Kun vaativat, niin ei muuta kuin mene!
Hän katsoi tarkkaavasti Kostia, vilkuili ympärilleen ja lähti pois.
- Taidatpa olla ihan kipeä? Nastasja kysyi hellittämättä katsettaan hänestä. Talonmieskin käänsi päätään. - Eilisestä asti on ollut kuumeessa, Nastasja lisäsi.
Kosti ei vastannut mitään, piti vain kirjettä avaamattomana kädessään.
- Älä huoli nousta, Nastasja jatkoi heltyen nähdessään Raskolnikovin laskevan jalkansa lattialle.- Kun olet sairas, niin älä mene, ei sillä niin kiirettä ole.
- Joisit edes teetä? Tahdotkos? Minä tuon, sitä jäi...
- En... lähden tästä tuota pikaa, Kosti mutisi ja nousi seisomaan.
- Tuskin pääset rappuja alas!
- Lähden kuitenkin...
- Miten tahdot...
Nastasja lähti talonmiehen jälkeen.
Kosti istahti sängylle ja aukaisi kirjeen ja alkoi lukea. Kirje oli poliisikamarista lähetetty tavallinen haaste saapua samana päivänä kello puoli kymmenen poliisitarkastajan virastoon.
"Herra Jumala, kunhan kaikki menisi ohi nopeasti!" Hän oli polvistumaisillaan rukoilemaan, mutta rupesi kohta nauramaan - ei rukoilemiselle, vaan itselleen. Hän alkoi kiireesti pukeutua. "Jos epäonnistun niin mitäpä tuosta!" hänen mieleensä juolahti - ja purskahti taas nauramaan.
Hänen mielessään vilahti ajatuksen siru, mutta koko ruumis vapisi. Pelosta. Hän mumisi jotain itsekseen. Päätä kivisti kuume, pyörrytti. "Se on viekkautta! Tahtovat houkutella minut ovelasti luokseen yllättyäkseen sitten kerrassaan", hän jatkoi portaisiin astuessaan. "Harmi, että olen melkein kuin houreessa... voi helposti tulla sanotuksi jotain tyhmää..."
Portaissa hän muisti, että oli jättänyt kaikki arvoesineet huonoon talteen, seinäpaperin repeämään. "Jos ne käyttävät hyväkseen poissaoloani ja toimittavat kotitarkastuksen", hän mietti ja pysähtyi. Mutta hänet oli vallannut niin suuri varmuus, tekisi mieli sanoa: niin kyynillinen varmuus omasta voittamattomuudestaan, että hän lähti jatkamaan matkaa kättä heilauttaen.
Ulkona oli sietämätön helle; ei ollut satanut pisaraakaan pariin päivään. Pölyä, tiilikiven ja kalkin tomua, puodeista ja kapakoista lainehtivaa löyhkää, joka askeleella humalaisia, suomalaisia kaupustelijoita ja epäkuntoisia ajurinrattaita. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että silmiin koski ja päätä ihan pyörryitti - kuten kuumeisen tavallisesti käy, jos lähtee äkkiä ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen.
Hän mietti lähestyessään poliisikamaria. Sinne oli noin neljännesvirstan matka. Poliisikamari oli äskettäin muutettu uuteen paikkaan, erään uuden talon neljänteen kerrokseen. Vanhassa huoneistossa hän oli käväissyt vain kerran, mutta siitä oli jo kulunut pitkä aika. Porttikäytävään ehdittyään hän huomasi oikealla portaat, joita asteli alas eräs mies pieni kirja kädessään. "Varmaankin talonmies", Kosti ajatteli. Hän alkoi nousta portaita.
"Menen sisään, kerron kaiken mitä tiedän..." hän ajatteli noustessaan neljänteen kerrokseen.
Portaissa liikkui kaiken aikaa talonmiehiä kirjat kainalossa, poliisipalvelijoita ja kaikenlaisia muita, molempiin sukupuoliin kuuluvia henkilöitä, joilla oli asiaa poliisikamariin. Sinne johtava oli oli selkosen selällään. Kosti meni sisään ja jäi seisomaan eteiseen, missä seisoi joukko odottavia. Sielläkin ilma oli tukahduttava ja sitä paitsi levisi äsken maalatuista huoneista vielä kostean öljymaalin etova lemu. Odotettuaan hetken hän päätti lähteä edemmäksi, seuraavaan huoneeseen. Kaikki huoneet olivat pieniä ja matalia. Sietämätön malttamattomuus ajoi häntä yhä kauemmaksi. Kukaan ei välittänyt hänestä. Toisessa huoneessa istui papereittensa ääressä joukko kirjureita, joiden vaatetus oli hieman parempi kuin hänen, mutta jotka siitä huolimatta näyttivät ulkoasultaan varsin omituisilta. Kosti kääntyi erään puoleen.
- Mitäs tahdot?
Kosti näytti saamansa ilmoituksen.
- Oletteko ylioppilas? kirjuri kysyi vilkaistuaan kirjelmää.
- Olen.
Kirjuri tarkasteli häntä, ei kuitenkaan uteliaasti. Mies oli kummallisen pörrötukkainen, hänen katseensa osoitti hidasta ajatuksenkulkua.
"Tuolta ei saa mitään tietää", ajatteli Kosti. "Sille on kaikki yhdentekevää."
- Menkää tuonne sihteerin puheille, kirjuri virkkoi viitaten sormellaan peräimmäiseen huoneeseen.
Kosti meni huoneeseen, joka oli neljäs järjestyksessä. Se oli täpötäynnä ihmisiä, hieman siistimmin pukeutuneita kuin toisissa huoneissa. Joukossa oli kaksi naista. Toinen heistä istui köyhänlainen surupuku yllään vastapäätä sihteeriä ja kirjoitti jotain tämän sanelun mukaan. Toinen, hyvin täyteläinen ja punakka, muhkea ja sangen upeasti pukeutunut, teevadin kokoinen solki rinnuksissaan, seisoi loitommalla ja näytti odottavan jotain. Kosti työnsi sihteerille paperinsa. Tämä vilkaisi sitä, sanoi: "Odottakaa", ja jatkoi saneluaan.
Kosti hengitti vapaammin. "Koskee varmaankin muuta asiaa." Vähitellen hänen mielensä sai lisää rohkeutta; hän yritti kaikin voimin pysyä maltillisena.
"Jokin tyhmyys, jokin pieni varomattomuus ja minä annan itse itse itseni ilmi. Hm... Vahinko, ettei täällä ole raitista ilmaa", hän lisäsi.
Hän pelkäsi, ettei kykenisi pitämään itseään aisoissa. Hänen levottomuutensa näet oli ilmeinen.
Surupukuinen sai vihdoin kirjoitettavansa valmiiksi ja nousi. Samassa huoneeseen astui melkoisen äänekkäästi, kopeasti, jokaista askelta erityisillä hartiain liikkeillä myötäillen nuori upseeri, heitti kokardin koristaman univormulakkinsa pöydälle ja istuutui nojatuoliin. Hän oli poliisitarkastajan apulainen. Hänen punertavat viiksensä törröttivät vaakasuorassa ja hänen kasvojensa harvinaisen mitättömät piirteet ilmaisivat vain eräänlaista julkeutta. Hän katsoi Kostia syrjäkarein ja jopa vihaisesti: miehen vaatetus oli hänestä liian kehno ja vaikka köyhyyden leima oli ilmeinen, ei ryhti näyttänyt olevan sopusoinnussa puvun kanssa. Kosti oli tuijottanut upseeria liian pitkään, niin että tämä kerrassaan närkästyi.
- Mitäs sinä tahdot? upseeri huusi luultavasti ihmeissään kun mokoma renttu ei ottanut tuhoutuakseen hänen salamoivasta katseestaan.
- Minut on kutsuttu tänne... sain haasteen... Kosti sai miten kuten vastatuksi.
- Haaste on tapahtunut murhajutussa, sihteeri ehätti sanomaan kohottaen katseensa asiapapereista. - Hän on ylioppilas ja hän ehkä tietää jotain taannoisista murhista.
Ilo sykähdytti Kostia. Mieli kävi äkkiä sanomattoman kevyeksi. Ankara taakka putosi pois.
- Mihin aikaan teitä on käsketty tulemaan, hyvä herra? luutnantti karjaisi syystä tai
toisesta yhä enemmän kiivastuen. - On käsketty kello yhdeksältä ja nyt on yli yhdentoista!
- Ilmoitus tuotiin minulle vasta neljännestunti sitten, Kosti vastasi äänekkäästi ja yliolkaisesti. Hänkin alkoi samasssa sydämistyä, tunsipa siitä jonkinlaista tyytydystäkin. - Sairaana ja kuumeisena ei aina ole niin helppo lähteä liikkeelle.
- Älkää huutako!
- Minä en huuda, vaan puhun aivan rauhallisesti, mutta te huudatte minulle. Olen ylioppilas, enkä salli, että minulle huudetaan.
Poliisiluutnantti kiivastui niin kovin, ettei ensi hetkenä saanut sanotuksi mitään, hänen suustaan vain pärskyi jotain. Hän ponkaisi paikaltaan.
- Vaiti! Te olette virastossa! Ei mitään r-r-röyhkeyttä, herraseni!
- Te olette samassa virastossa! Kosti huudahti. - ja paitsi että huudatte, poltatte vielä savukettakin, käyttäydytte sopimattomasti meitä kaikkia kohtaan.
Tuon sanottuaan kosti tunsi sanomatonta mielihyvää. Tämä ei ollutkaan mitään nyssäkkä elämää.
Sihteeri katseli heitä hymyillen. Kiivas luutnantti oli ilmeisesti ällistyksissään.
- Se ei kuulu teille! hän huusi lopulta luonnottoman kovaa. - Teidän asianne on kertoa mitä tiedätte edesmenneestä Svidrigailovista.
Kosti kuunteli, vastaili, kyseli itsekin, mutta kaikki kävi konemaisesti. Riemun tunne siitä, että oli pelastunut uhkaavasta vaarasta, täytti tällä hetkellä koko hänen olemuksensa. Kaikki erittely, kaikki tulevaisuuteen kohdistuva huoli, kaikki epäilykset ja kysymykset olivat tiessään. Se oli täydellisen, välittömän, eläimellisen ilon hetki. Mutta samalla hetkellä puhkesi huoneessa eräänlainen ukonilma salamoineen ja jyrinöineen. Luutantti joka Kostin loukkaavan käyttäytymisen vuoksi oli yhä kiihdyksissä ja silminnähtävästi tahtoi jälleen lujittaa järkkynyttä arvovaltaansa, syyti koko kiukkunsa onnettomaan "koreapukuiseen", joka oli katsellut häntä mitä typerämmästi hymyillen.
- Entäs sinä, senkin mokoma, upseeri kiljaisi äkkiä täyttä kurkkua (surupukuinen oli jo lähtenyt) - mikä meno oli teillä viime yönä? Säädytön irstaus kaikui kadulle asti! Taas tappelua ja juopottelua! Tahdotko päästä kuritushuoneeseen? Minähän olen sanonut sinulle, jo kymmenen kertaa olen sinua varoittanut, että yhdennellätoista et enää pääse rankaisematta! Ja sinä - uudelleen, yhä uudelleen! Sinä tuhannen riivattu!
Paperikin putosi kostin kädestä, kun hän katseli oudoksuen koreapukuista, jota näin kursailematta kohdeltiin. Kohta hän käsitti, mistä oli kyse, ja koko juttu alkoi oitis huvittaa häntä. Hän kuunteli suu mareissa, hänen teki mieli suorastaan purskahtaa nauruun, äänekkääseen nauruun... Kaikki hermot ihan värähtelivät.
- Ilja Petrovits, sihteeri aloitti tyynytellen, mutta jäi kumminkin odottelemaan otollista hetkeä, sillä tulistunutta luutnanttia ei voinut hillitä muuten kuin käsistä pidellen, sen sihteeri tiesi omasta kokemuksestaan.

- Oletteko jo kauan ollut sairaana? Ilja Petrovits huudahti papereitaan selaillen.
- Eilisestä lähtien... Kosti mutisi vastaukseksi.
- Olitteko eilen ulkona?
- Olin.
- Sairaana?
- Niin.
- Mihin aikaan?
- Seitsemän jälkeen illalla.
- Missä, jos saan kysyä?
- Kadulla.
- Suoraan ja selvästi vastattu.
Kosti vastaili terävästi, yksikantaan. Hän oli kalpea kuin palttina, mutta hänen tummien, tulehtuneiden silmiensä katse ei väistänyt Ilja Petrovitsin katsetta.
Sitten kukaan ei sanonut mitään. Se tuntui hyvin kummalliselta.
- No, hyvä on, Ilja Petrovits virkkoi viimein, - emme pidätä teitä kauemmin.
Kosti lähti ulos. Hän kuuli vielä, kuinka hänen lähdettyään alkoi kohta vilkas keskustelu, jossa ylinnä kaikui Nikodim Formitsin kysyvä ääni... Kadulle päästyään hän tointui täydellisesti.
"Kotitarkastus, kotitarkastus heti paikalla!" hän toisteli itsekseen kiirehtiessään asuntoonsa. - "Epäilevät, vietävät!" Äskeinen pelko valtasi hänet kiireestä kantapäähän.

VIII

"Entäpä jos kotitarkastus on jo toimitettu? Jos tapaankin heidät huoneestani?"
Mutta samassa hän tulikin huoneeseensa. Ei mitään eikä ketään; kukaan ei ollut huoneeseen kurkistanutkaan. Mutta hyvä luoja! Kuinka hän oli voinut jättää kaikki kapineet tuohon repeämään?
Hän kiiruhti nurkkaan, työnsi kätensä seinäpaperin taakse, alkoi vetää sieltä esineitä ja sulloa niitä taskuihinsa. Niitä oli kaikkiaan kahdeksan kappaletta: kaksi pientä koteloa, joissa oli korvarenkaita tai jotain sen tapaista - hän ei tullut tarkoin katsoneeksi - ja neljä pientä sahviaanikoteloa. Lisäksi kellonperät, jotka oli kääritty sanomalehtipaperiin. Sitten vielä jotain samoin sanomalehtipaperissa, näköjään joitakin kunniamerkkejä...
Hän pisti kaikki taskuihinsa, päällystakain taskuun ja eheänä säilyneeseen oikeaan housuntaskuun ja koetti saada kaiken sovitetuksi niin, ettei mitään ollut näkyvissä. Kukkaronkin hän otti muiden kapineiden mukana. Sitten hän lähti huoneestaan ja tällä kertaa jätti oven selkoselälleen.
Hän asteli joutuisasti ja varmasti ja vaikka tunsi olevansa aivan uuvuksissa, hän silti oli täysin tajuissaan. Hän pelkäsi takaa-ajoa, pelkäsi että jo puolen tai neljännestunnin kuluttua annettaisiin määräys pitää häntä silmällä; joka tapauksessa oli pian hävitettävä kaikki jäljet. Hänen oli tehtävä se niin kauan kuin oli vielä vähänkään voimia ja harkintakykyä jäljellä... Mihin hänen nyt oli mentävä?
Sen hän oli päättänyt jo kauan sitten. "Heitän kaikki kanavaan; silloin ovat jäljet ummessa ja asia on lopussa". Päätöksen hän oli tehnyt jo yöllä, kuumeessa maatessaan, niinä hetkinä joina hän (kuten muisti) oli pari kertaa aikonut nousta ja lähteä. "Nopeasti, nopeasti, heitän kaikki menemään!" Mutta heittäminen osoittautui varsin vaikeaksi.
Hän kuljeskeli Katariinan kanavan vartta puolisen tuntia, ehkä kauemminkin, tarkasteli ohi kulkiessaan kanavalle johtavia portaita. Aikeen toimeenpanoa ei kuitenkaan voinut edes ajatella: alasmenopaikoilla oli joko pesulaitureita ja niillä akkoja pesemässä vaatteita, tai veneitä rantaan sidottuina, ja kaikkialla ihan kuhisi ihmisiä. Rantakaduilta voi nähdä hänet joka puolelta: jos joku laskeutuu varta vasten alas, pysähtyy ja heittää jotain veteen, se tietysti herättää epäluuloja. Ja entäpä jos kotelot eivät painuisikaan pohjaan, vaan jäisivät pinnalle kellumaan? Niin tietysti kävisikin. Silloinhan ne näkisi jokainen. Ilmankin kaikki vastaantulijat mulkkasivat häntä uteliaina kuin heillä ei muuta tekemistä olisi ollutkaan. "Mistä se johtunee", mietti hän, "vai onko se pelkkää luuloa?"
Viimein hänen mieleensä johtui, että olisi ehkä parempi mennä jonnekin Nevan rannalle. Siellä oli vähemmän väkeä, ei herätä huomiota, se olisi joka tapauksessa mukavampaa, ja mikä tärkeintä: kauempana hänen asuntonsa tienoilta. Samalla hän ihmetteli, kuinka oli voinut vaeltaa kokonaista puoli tuntia pelon ja levottomuuden vallassa näillä vaarallisilla seuduilla sitä aikaisemmin havaitsematta! Kokonaista puoli tuntia oli kulunut hyödyttömään yritykseen vain siksi, että hän oli, että hän oli joskus unenhoureissa niin päättänyt tehdä! Hän oli tullut kovin hajamieliseksi ja muistamattomaksi ja tiesi sen. Nyt piti ehdottomasti kiiruhtaa!
Hän kulki V:n valtakatua Nevalle päin. Mutta matkalla hänen mieleensä juolahti taas uusi ajatus: "Miksi Nevalle? Ja miksi veteen? Eikö ole parempi mennä jonnekin hyvin kauas, vaikkapa saarille, kaivaa ne pensaan tai puun juurelle johonkin yksinäiseen paikkaan metsässä ja painaa paikka mieleensä?" Vaikka hän tunsikin, ettei kyennyt tällä hetkellä harkitsemaan selkeästi ja järkevästi kaikkea, tuo ajatus näytti hänestä varsin moitteettomalta.
Hänen ei kuitenkaan ollut sallittu joutua saarillekaan. Kävi aivan toisin. Astuessaan valtakadulta eräälle aukiolle hän huomasi vasemmalla sisäänkäynnin pihaan, jota ympäröivät seinät olivat kaikki ikkunattomia! Kohta porttipielestä oikealta lähti jatkumaan kauas pihalle nelikerroksisen naapuritalon ikkunaton, maalaamaton seinä. Vasemmalla, samoin seinän suunnassa oli puuaita, se jatkui parinkymmenen askeleen päähän pihalle, kääntyi sitten vasempaan. Se oli aidattu alue, jossa säilytettiin kaikenlaisia rakennustarpeita. Kauempana pihan perällä aidan takaa häämötti matalan, savuttuneen kivirakennuksen - nähtävästi jonkin työpajan - katto. Se lienee ollut jonkun vaunu- tai lukkosepän tai muun semmoisen verstas, sillä kaikkialla portilta lähtien oli mustanaan kivihiilen pölyä. "Tuonnepa ne voisi salaa heittää ja sitten lähteä tiehensä!" juolahti hänen mieleensä. Kun pihalla ei näkynyt ketään, hän pujahti portista sisään. Lähellä porttia hän huomasi aitaan kiinnitetyn kourun (jollaisia tehdään usein taloihin, joissa on paljo tehtaalaisia, käsityöläisiä, ajureita ym.), ja kourun yläpuolella aitaan oli kirjoitettu liidulla sellaisissa paikoissa yleinen sukkeluus: "Täs ei saa jäärä seisomaan." Sekin oli hyvä juttu, sillä ei voinut herättää mitään epäluuloa, vaikka hetkeksi sinne seisahtuikin. "Viskaan ne kaikki tänne johonkin yhteen läjään ja lähden tieheni", hän mietti itsekseen.
Vilkaistuaan vielä kerran ympärilleen hän pisti jo kätensä taskuun, kun huomasi ulkoseinällä, portin ja kourun välissä, noin kyynärän levyisessä sokkelossa ison, suunnilleen puolentoista puudan painoisen kiven, joka nojasi katua vastassa olevaan kivimuuriin. Muurin takana oli jalkakäytävä, sieltä kuului yhtenään ohikulkevien askelten kapsetta; mutta kukaan ei voinut huomata häntä portin takaa, ellei poikennut kadulta pihalle. Koska saattoi varsin helposti niin käydä, täytyi kiiruhtaa.
Hän kumartui tarrasi molemmin käsin kiven yläpäähän, keräsi kaikki voimansa ja kaatoi kiven. Sen alle oli muodostunut vähäinen syvennys; sinne hän mätti kaiken mitä hänen taskuissaan oli. Kukkaro joutui päällimmäiseksi, mutta syvennykseen jäi vielä tilaa. Sitten hän taas kävi kiinni kiveen ja kellisti sen yhdellä tempauksella muuria vasten, se sattuikin aivan samalle kohdalle, jäi ehkä hieman korkeammalle. Hän keräsi multaa ja polki sitä kiven kupeeseen, niin ettei voinut huomata mitään muutosta.
Sitten hän lähti pois ja kääntyi aukiolle. Hänet valtasi jälleen hetkeksi voimakas, miltei sietämätön riemun tunne, kuten taannoin poliisikonttorissa. "Jäljet on peitetty! Kenen päähän voisi pälkähtää mennä etsimään niitä tuon kiven alta? Se on ollut siinä kenties talon rakentamisesta asti ja on vielä toisen mokoman. Ja vaikka löytyisivätkin: kuka epäilisi juuri minua. Kaikki on tehty. Jälkiä ei ole." Hän naurahti. Myöhemmin hän muisti nauraneensa hermostunutta, matalaa, tuskin kuuluvaa, pitkää naurua, jota kesti koko sen ajan, mikä häneltä meni aukion yli kulkemiseen. Mutta ehdittyään K:n puistokadulle, hän äkkiä lakkasi nauramasta. Muita mietteitä johtui hänen mieleensä.
Hän käveli eteenpäin katsellen hajamielisesti ympärilleen. Kaikki hänen ajatuksensa kiersivät yhden ainoan pääkohdan ympärillä, ja hän tunsi itse, että se todella oli pääkohta ja että juuri nyt hän katsoi tuota pääkohtaa silmästä silmään - ensimmäisen kerran kuluneiden kahden kuukauden aikana.
- "Piru sen kaiken periköön!" hän ajatteli samassa joutuen suunnattoman raivon valtaan. - "Kun on kerran alkanut, niin on alkanut, vieköön piru sen sekä uuden elämän! Hyvä luoja miten mieletöntä tämä on!... Kuinka paljon olenkaan tähän mennessä jo valehdellut ja miten halpamaisesti olen menetellyt! Kuinka iljettävästi olen toiminut! Tyhmää tässä on vihoitella. Vähät minä heistä välitän. Eihän siitä ole kysymys, ei ensinkään!..."
Yhtäkkiä hän pysähtyi. Uusi, aivan odottamaton ja hyvin yksinkertainen kysymys sekoitti hänet kerrassaan ja kummastutti kiusallisesti:
"Jos kerran olet tehnyt tekosi tietoisesti etkä tyhmyyttäsi, jos sinulla kerran oli tietty selkeä päämäärä, miten on selitettävissä, ettet ole vilkaissutkaan kukkaroon etkä tiedä, mitä olet haltuusi saanut, minkä vuoksi olet ottanut kestääksesi kaikki nämä kärsimykset ja antautunut näin halpamaisiin, inhottaviin, alhaisiin tekoihin? Olithan jo aikeissa heittää kukkaronkin veteen, samoin kuin muutkin kapineet, joita et niitäkään ole vielä katsonut... Kuinkas sen laita oikein on?"
Niin se vain oli, niin oli. Hän tiesi sen muuten jo ennestään, ei kysymys suinkaan ollut hänelle uusi. Kun hän yöllä oli päättänyt heittää esineet veteen, päätös oli tapahtunut empimättä ja vastaväitteittä, kuin sen olisi pitänytkin olla niin eikä muu olisi mahdollistakaan... Niin, hän tiesi ja muisti tuon kaiken, oikeastaan hän oli päättänyt sen jo eilen, kirstun ääressä istuessaan ja koteloita esiin kaivaessaan... Niin, niinhän se oli!...
"Tämä johtuu siitä, että olen kovin sairas", hän päätteli lopulta synkästi, "olen kiusannut ja kiduttanut itseäni niin etten enää tiedä mitä teen. Eilen ja toissapäivänäkin ja koko ajan olen kiusannut itseäni... Kunhan paranen, niin en enää kiusaa itseäni... Kunhan paranen, niin... en enää kiusaa itseäni... Mutta jospa en paranekaan? Hyvä luoja miten kaikki tympäisee minua!..." Hän kulki eteenpäin pysähtymättä. Hänen teki kovin mieli jotenkin virkistää itseään, mutta hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt ja mihin ryhtynyt. Hänessä kasvoi yhä väkevämmäksi uusi, vastustamaton tunne: rajaton, miltei fyysinen inho, se kohdistui kaikkeen, mitä hänen tiellensä sattui ja mitä hänen ympärillään oli, ankara kiukun ja vihan sekainen inho. Kaikki vastaantulijatkin tuntuivat hänestä iljettäviltä, näiden kasvot, käynti, liikkeet. Jos joku olisi puhutellut häntä, hän olisi sylkäissyt silmille, ehkä puraissutkin...
Tultuaan Pikku Nevan rantakadulle Vasiljevski Ostrovilla, hän pysähtyi sillankorvaan. Tuossahan hän asuu, tuossa talossa", hän mietti. "Miten tämä on käsitettävä - enhän minä aikonut mennä tapaamaan Razumihinia!... Olisipa hauska tietää, olenko tullut tänne tietoisesti vai olenko vain kävellyt sattumalta joutunut tänne? Oli miten hyvänsä, miksi en voisi poiketa hänen luokseen?..."
Hän nousi viidenteen kerrokseen, Razumihinin asuntoon.
Razumihin oli kotona huoneessaan, tällä haavaa työssä, kirjoittamassa. Hän avasi itse oven. Neljään kuukauteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Razumihinilla oli yllään repaleinen aamunuttu ja tohvelit paljaissa jaloissa, tukka kampaamatta, parta ajelematta, kasvot pesemättä. Hän näytti hämmästyvän kovin.
- Mitäpä sinä? hän huudahti tarkastellen sisään astuvaa toveriaan kiireestä kantapäähän. Sitten hän vaikeni ja vihelsi kerran.
- Ovatko asiasi todella noin huonosti? Sinähän, veikkonen viet voiton tässä, hän lisäsi silmäillen Kostin ryysyjä. - Mutta istuhan, olet kai väsynyt.
Kostin lysähtäessä vahakankaalla päällystetylle makuusohvalle, joka oli vielä kehnompi kuin hänen omansa, Razumihin huomasi, että hänen vieraansa oli sairas.
- Sinähän olet ihan sairas, tiedätkö sen?
Hän alkoi tunnustella vieraansa valtimoa, mutta Kosti tempaisi kätensä pois.
- Anna olla, hän virkkoi. - Minä tulin... näetkös, minulla ei ole yhtään yksityistunteja... olisin mielelläni... en minä muuten mitään tunteja tarvitsekaan...
- Tiedätkö, sinähän hourit! Razumihin huomautti katsoen häntä tarkoin.
- En, enkä houri... Kosti nousi sohvalta. Tullessaan Razumihinin luo hän ei ollut ajatellut, että joutuisi katsomaan toveriaan suoraan silmiin. Nyt hän oivalsi heti ensi yrityksellä, ettei kyennyt katsomaan ketään suoraan silmiin, ei ketään koko maailmassa. Hänen sappensa kiehahti. Hän oli läkähtyä kiukkuun ajatellessaan, että oli ollenkaan astunut Razumihinin kynnyksen yli.
- Hyvästi! hän tokaisi odottamatta ja lähti ovelle.
- Odota, odota! Kumma mies!
- Anna olla!... Kosti vastasi temmaten taas kätensä pois.
- Hittoako sitten olet tullut? Oletko menettänyt järkesi, vai mitä? Tämähän on... melkein loukkaavaa. En päästä sinua noin vain.
- No, kuulehan: tulin sinun luoksesi, koska en tunne ketään toista kuin sinut, ketään joka voisi auttaa minua... alkamaan... siksi että sinä olet kaikkia muita parempi, tarkoitan älykkäämpi, ja osaat arvostella... Nyt huomaan kumminkin, etten tarvitse yhtään mitään, en kenenkään apua enkä kenenkään osanottoa... Minä voin itse... yksin... Ja sillä hyvä! Jättäkää minut rauhaan!
- Odota hetkinen, nokikolari! Sinähän olet ihan sekopäinen! Minun puolestani voit tehdä niin kuin tahdot. Katsos, ei minullakaan ole enää tunteja ja mitäs niistä. Sinä olet aina väittänyt minua tyhmäksi, mutta totta vie, veikkonen, on niitä tyhmempiäkin! Kohta kun olit tullut huoneeseen, mietin miten voisin käyttää sinua hyödykseni. No, tahdotko sinä kääntää toisen arkin tekeillä olevasta kirjastani? Jos tahdot, ota oitis teksti mukaasi, ota kynä ja paperia - se tulee ilmaiseksi - ja ota kolme ruplaa; koska minä olen saanut ennakon koko käännöksestä, ensimmäisestä ja toisesta arkista, sinun osallesi tulee tasan kolme ruplaa. Kun saat arkin valmiiksi, sinulle maksetaan toiset kolme ruplaa. Älä missään tapauksessa pidä tätä minään palveluksena minun puoleltani. Päinvastoin: ensinnäkin oikeinkirjoitukseni on heikkoa ja toiseksi saksan taitoni välistä kerrassaan schwach, joten enimmäkseen sepustelen omasta päästäni ja lohduttelen itseäni sillä, että jutut pikemminkin paranevat kuin huononevat tällä tavoin. Kukapa sen tietää, jos sittenkin huononevat... Otatko vai et?
Mitään sanomatta Kosti otti saksalaisen tekstin, kolme ruplaa ja lähti sanaakaan sanomatta.
Razumihin katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Mutta ehdittyään jo ensimmäiselle linjalle Kosti käännähti ympäri, nousi jälleen Razumihin luo, pani arkin ja ruplat pöydälle ja poistui taaskaan virkkaamatta mitään.
- Juoppohulluko sinä olet, vai mikä, kun siinä vistaat? Razumihin ärjäisi ja lopulta raivostui. - Mitä sinä oikein ilveilet? Saatat minutkin ihan suunniltani... Mitä hittoja sinä sitten tulitkaan?
- Minä en tarvitse... käännettäviä... Kosti mumisi laskeutuessaan jo portaita.
- Mitä helkkaria sinä sitten tarvitset? Razumihin huusi ylhäältä. Kosti asteli vaieten alaspäin.
- Hei, kuules! Missä sinä asut?
Vastausta ei kuulunut.
- No, piru sinut sitten periköön!
Kosti oli jo ulkona kadulla. Nikolain sillalla sattui hyvin harmittava tapaus, joka pakotti hänen tulemaan järkiinsä. Muuan ajomies sivalsi häntä piiskalla selkään, koska hän oli vähällä joutua hevosen jalkoihin, vaikka mies oli huutanut hänelle pari kolme kertaa. Piiskanisku raivostutti häntä niin, että hän syöksyi sillan kaidetta vasten (oli käsittämätöntä miksi hän oli kulkenut keskitiellä, joka oli ajoneuvoja varten) ja puri kiukuissaan hammasta. Ohikulkijat tietenkin nauroivat.
- Se oli parahiksi!
Siinä sillankaiteeseen nojatessaan ja järjettömän kiukun vallassa katsellessaan poistuvia ajoneuvoja hän äkkiä tunsi, että joku pisti rahaa hänen kouraansa. Hän vilkaisi sivulleen: siinä oli vanha, huivipäinen kauppiaan sotaleski. "Tässä on sinulle, miesparka, Kristuksen tähden."
Hän otti rahan, ja nainen meni sivuitse. Se oli kahdenkymmenen kopeekan raha. Vaatetuksen ja ulkoasun vuoksi hän oli hyvinkin voinut luulla häntä kerjäläiseksi, oikeaksi ropojen pyytelijäki, ja kahdenkymmenen kopeekan saamisesta hänen oli varmaankin kiittäminen piiskaniskua, joka oli herättänyt lesken säälin.
Hän pusersi rahaa kourassaan, kulki kymmenisen askelta eteenpäin ja kääntyi Nevalle, Talvipalatsiin päin. Taivas oli pilvetön ja vesi näytti melkein siniseltä, mikä on Nevasta kyseen ollen harvinaista. Piiskaniskun aiheuttama kipu oli laantunut ja Kosti oli unohtanut jo koko lyönnin; nyt hänen mieltään askarrutti muuan levoton ja hieman epäselvä ajatus.
Hänestä näytti kummalliselta jo yksistään se seikka, että hän oli pysähtynyt samalle paikalle kuin ennenkin, ikään kuin hän todellakin olisi luullut voivansa ajatella samalla tavalla kuin ennen ja kiinnostua samanlaisista mietteistä ja näkymistä, jotka olivat askarruttaneet... vielä hiljan... Se tuntui nyt naurettavalta ja samalla rintaa ahdisti polttava tuska. Jossakin alhaalla, rotkon pohjalla, niin syvällä jalkojen alla, että tuskin silmään häämötti, näkyi nyt koko aikaisempi elämä, kaikki hänen entiset mietteensä, entiset vaikutelmansa, koko maisema, hän itse ja kaikki, kaikki... Hänestä tuntui kuin hän olisi lentänyt jonnekin ylöspäin ja kuin kaikki himmenisi hänen silmissään. Liikauttaessaan tahtomattaan kättään hän samassa tunsi kolikon kourassaan. Hän avasti kätensä, katsoi rahaa tarkkaan ja heitti sen veteen. Sitten hän kääntyi kotiin päin. Hänestä tuntui kuin hän olisi sinä hetkenä saksilla leikannut itsensä irti kaikista ja kaikesta.
Hän tuli kotiinsa vasta iltasella: hän oli siis vaeltanut kokonaista kuusi tuntia. Hän ei lainkaan muistanut mitä tietä ja miten oli palannut. Riisuuduttuaan hän paneutui sohvalle, väristen kuin uuvuksiin ajettu hevonen veti viitan ylleen ja vaipui oitis horteeseen...
Hirveä huuto herätti hänet vasta iltahämärissä. Hyvä luoja, mitä huutoa se oli! Niin luonnottomia ääniä, sellaista ulvontaa, parkumista, hammastenkiristystä, sellaisia lyöntejä ja sadattelu hän ei ollut kuullut eikä nähnyt konsanaan. Sellaista petomaisuutta ja raivoa hän ei ollut voinut koskaan kuvitellakaan. Kauhistuneena hän nousi vuoteessaan istumaan, joka hetki pelosta menehtymäisillään. Mutta tappelu, huuto ja tora kävi yhä ankarammaksi. Silloin hän kuuli mitä suurimmaksi kummakseen emäntänsä äänen. Tämä ulvoi, kiljui ja parkui ladellen sanoja niin nopeasti, että oli mahdotonta saada niistä selkoa, ja rukoili jotakin, - tietysti, että herkeisivät pieksämästä häntä, sillä häntä piestiin portaissa armottomasti. Kosti alkoi äkkiä vapista kuin haavanlehti: hän oli tuntenut äänen; se oli Ilja Petrovitsin. Ilja Petrovits täällä pieksämässä emäntää! "Mutta miksi, mistä syystä, ja miten tämä on mahdollista?" Kosti toisteli miettien vakavasti, että oli menettänyt järkensä. Mutta ei, kuulihan hän liiankin selvästi!... "Jos niin on laita, silloinhan ne kohta tulevat tännekin, sillä... varmaan tämä tapahtuu eilisen vuoksi... eilisen asian vuoksi... hyvä Jumala!" Hän aikoi panna oven säppiin, mutta käsi ei kohonnut... ja mitäpä se hyödyttikään! Pelko jähmetti hänen mielensä, kidutti, vaivasi. Kestettyään kymmenisen minuuttia melu lopulta alkoi vähitellen laantua. Emäntä ähkyi ja puhkui, Ilja Petrovits uhkaili ja sätti... Mutta viimein hänkin tuntui rauhoittuvan; nyt hänen ääntään ei enää kuulunut. "Jokohan lähti! Hyvä luoja!" Nyt lähtee emäntäkin pois, yhä itkee ja voihkii... nyt paukahti hänen huoneensa ovi kiinni... "Hyvä Jumala, onko tämä mahdollista! Ja miksi än oli tullut tänne?"
Kosti kaatui voimattomana sohvalle, mutta ei voinut enää sulkea silmiään. Hän makasi näin puolisen tuntia, kovassa tuskassa, niin äärettömän ja sietämättömän pelon ahdistuksessa, jonka kaltaista hän ei vielä milloinkaan ollut kokenut. Yhtäkkiä hänen huoneeseensa lankesi kirkas valo: sisään astui Nastasja käsissään kynttilä ja keittolautanen. Hän katsoi pitkään Kostia. Huomattuaan ettei tämä nukkunut Nastasja pani kynttilän pöydälle ja järjesti sen viereen mitä oli tuonut mukanaan: leipää, suolaa, lautasen ja lusikan...
- Eilisestä asti ei ole varmaan mitään syönyt. Kuljeksii koko päivän, vaikka kuume puistelee.
- Nastasja... miksi emäntää piestiin?
Nastasja katsoi tutkivasti Kostia.
- Kuka sitä emäntää on pieksänyt?
- Vastikään, puoli tuntia sitten, Ilja Petrovits, poliisitarkastajan apulainen, portaissa... Miksi hän hakkasi emäntää niin kovasti ja... miksi kävi täällä?
Nastasja katsoi häntä vastaamatta mitään ja kurtistellen kulmiaan. Kostista tarkastelu tuntui pahalta, suorastaan kammottavalta.
- Nastasja, miksi et sano mitään? hän kysyi vihdoin aralla ja heikolla äänellä.
- Se johtuu verestä, Nastasja vastasi viimein hiljaa, kuin itsekseen.
- Verestä?... Mistä verestä?... Kosti mutisi. Hän valahti kalpeaksi ja kääntyi seinään päin.
Nastasja katsoi häntä yhä sanomatta mitään
- Ei emäntää ole kukaan piessyt, hän virkkoi sitten tiukasti ja päättävästi.
Raskolnikov katsoi häntä henkeään pidätellen.
- Minä kuulin itse... en minä nukkunut... minä istuin, hän sanoi entistä aremmin. - Minä kuuntelin kauan aikaa... Poliisitarkastajan apulainen kävi...
- Ei täällä ketään ole käynyt. Veri se vaan sinussa kiehuu. Kun se ei pääse ulos, niin alkaa maksaksi juoksettua, ja silloin alkaakin jo silmissä kummitella... Etkö ottaisi ja söisi?
Kosti ei vastannut. Nastasja seisoi yhä hänen vieressään, katseli häntä tutkivasti eikä lähtenyt pois.
- Anna minulle juotavaa... Nastasja kulta.
Nastasja meni alas ja palasi parin minuutin kuluttua kädessään valkoinen saviruukku, jossa oli kylmää vettä; mitä sitten tapahtui, sitä Kosti ei voinut myöhemmin muistaa. Hän muisti vain ottaneensa kulauksen kylmää vettä, jota valui pitkin hänen rintaansakin. Sitten hän oli menettänyt tajuntansa.

IX

Sairautensa aikana hän ei ollut kuitenkaan koko aikaa tajuttomana: hän oli kuumeinen, houri ja puolittain tajuton. Myöhemmin hän kyllä muisti monia seikkoja. Milloin hänestä tuntui kuin hänen ympärilleen olisi kerääntynyt paljon ihmisiä. Milloin taas hän oli yksin huoneessa. Nastasjan hän muisti usein seisoneen vuoteen vieressä. Hän oli huomannut toisenkin henkilön, joka tuntui hänestä kovin tutulta, mutta kuka tämä oli, siitä hän ei voinut mitenkään saada selkoa ja tuskitteli sen vuoksi. Toisinaan hänestä tuntui, että hän oli maannut kokonaisen kuukauden, toisinaan taas että samaa päivää kesti yhä. Mutta sen asian - sen asian hän oli kerrassaan unohtanut; sen sijaan hänen mieleensä johtui alinomaa ajatus, että hän oli unohtanut jotain mitä ei olisi saanut unohtaa - hän kiusasi, kidutti itseään muistelemalla sitä, vaikeroi, joutui raivon tai kauhean, sietämättömän pelon valtaan. Silloin hän ponkaisi ja aikoi lähteä pakoon, mutta aina joku pidätti hänet väkisin paikoillaan, ja hän vaipui taas voimattomuuden ja tajuttomuuden tilaan. Viimein hän tointui kokonaan.
Se tapahtui aamusella kello kymmenen. Selkeinä päivinä loi aurinko siihen aikaan aina pitkän valojuovan huoneen oikeaan seinään valaisten ovinurkkaa. Hänen vuoteensa vieressä seisoi Nastasja ja eräs mies, joka katseli häntä kovin uteliaana ja jota hän ei tuntenut. Mies oli nuori, parrakas, yllään pitkäliepeinen takki, ja hän muistutti lähinnä liikeapulaista. Puoliavoimesta ovesta kurkisti emäntä. Kosti kohottautui.
- Kuka tuo on, Nastasja? hän kysyi osoittaen nuorta miestä.
- Kas, on tullut tajuihinsa! Nastasja huudahti.
- On herännyt, apulainen toisti.
Huomattuaan, että Kosti on herännyt, ovesta kurkistellut emäntä painoi heti oven kiinni ja hävisi.
- Kuka te olette? Kosti kysyi kääntyen tällä kertaa apulaiseen päin. Mutta samassa ovi jälleen aukeni ja sisään astui Razumihin, pituutensa vuoksi hieman kumartuen.
- Tämähän on oikea kajuutta! hän huudahti päästyään huoneeseen. - Joka kerta kolhaisee otsansa ja tätäkin sanotaan asunnoksi! No veikkonen, oletko jo toipunut? Kuulin äsken Pasenkalta.
- Vastikään tuli tajuihinsa, Nastasja virkkoi.
- Vastikään herra tuli tajuihinsa, apulainen todisti hymyillen.
- Kukas te oikein olette? Razumihin kysäisi kääntyen vieraan puoleen. - Minun nimeni on Vrazumihin, ei Razumihin, kuten minua nimittävät, vaan Vrazumihin, ylioppilas, aatelismiehen poika ja tämä tässä on minun hyvä ystäväni. Entä kuka te olette?
- Minä palvelen Selopajevin konttorissa ja olen tullut tänne liikeasioissa.
- Olkaa hyvä, istukaa tälle tuolille! Razumihin itse istahti pöydän toiselle puolelle. - Hyvinpä teit, veikkonen, kun toivuit, hän jatkoi puhettaan kääntyen Kostiin päin. - Neljään päivään et ole syönyt etkä juonut juuri mitään. Lusikalla on tosin teetä suuhusi pistetty. Minä olen käyttänyt luonasi kaksi kertaa Zosimovia. Muistatko Zosimovin? Hän tutki sinut tarkkaan ja sanoi heti, ettei ollut mitään vaaraa - arveli pään tärähtäneen. Hermojuttu mikä lie, ja sitä paitsi hän arveli huonon ravinnon olleen syynä, liian vähän olutta ja piparjuurta, siitä koko sairaus. Mitään vaaraa ei ole, se menee ohi jälkeä jättämättä. Kelpo mies, tuo Zosimov! On päässyt oitis hyvään maineeseen. No, enpä tahdo pidättää teitä - hän kääntyi jälleen apulaisen puoleen - olkaa hyvä, selittäkää asianne. - Katsos, Rodja, tulevat jo toisen kerran tuosta konttorista. Edellisellä kerralla kävi toinen mies: minä juttelin hänen kanssaan. - Kuka se oli joka kävi täällä ennen teitä?
- Taisi olla toissa päivänä. Se oli Aleksei Semjonovits, liikkeemme palveluksessa hänkin.
- Hän oli paljon puheliaampi kuin te, vai mitä arvelette?
- Miksei; arvokkaampi ainakin.
- Hyvin vastattu; no esittäkää asianne.
- Seikka on nähkääs se, apulainen aloitti puhuen Kostille suoraan, - että kauppias Afanasi Ivanovits Vahrusin, josta lienette kuullut, on äitinne pyynnöstä lähettänyt konttoriimme maksumääräyksen. Siinä tapauksessa, että olette täysin tajuissanne, on minun jätettävä teille viisineljättä ruplaa, sen määräyksen mukaan, jonka Semjon Semjonovits on saanut Afanasi Ivanovitsilta äitinne pyynnöstä. Tunnetteko Afanasi Ivanovitsin?
- Muistan kyllä... Vahrusin... Kosti virkkoi mietteissään.
- Kuuletteko? Hän muistaa kauppias Vahrusinin! Razumihin huudahti. - Eikö hän siis ole täysin tajuissaan? Huomaan muuten, että tekin olette selväjärkinen mies. No niin! Järkevää puhetta on aina mukava kuunnella.
- Aivan oikein, Vahrusin, Afanasi Ivanovits. Äitinne, joka jo kerran ennenkin on lähettänyt samalla tavoin rahaa teille, on taas pyytänyt Semjon Semjonovitsia - joka ei ole siitä kieltäytynyt tälläkään kertaa - lähettämään teille omana velkanaan viisineljättä ruplaa, "parempaa odotettaessa".
- Nythän "parempaa odotettaessa" paras on jo tapahtunutkin eikä ole hullummin tehty äitinne puoleltakaan. No niin, mitäs nyt tuumaatte: onko hän täydessä järjessään, mitä?
- Mitäpä minä siitä. Kuittauksen tähden se olisi suotavaa.
- Kyllä hän sen raapustaa. Onko teillä kirja mukananne?
- Kirja on.
- Antakaahan tänne. No, Kosti, nousehan hiukan. Minä tuen sinua, huitaisee siihen nimmari. Ota kynä, veikkonen, raha tässä nyt maistuu hunajaakin makeammalta.
- En huoli, Kosti virkkoi työntäen kynän syrjään.
- Mitä, en muka huoli?
- En kirjoita nimmariani.
- Mitä hittoa, eihän se ilman kuittausta käy päinsä!
- En tarvitse rahaa, ja kysymyksessä on niin pieni summakin...
- Et tarvitse rahaa! No, nyt sinä, veikkonen, ainakin valehtelet, sen voin todistaa! - Älkää olko millänekään, hän vain... taas on vähän tokkurassa. Sellaista hänelle sattuu muuten valveillakin... Olettehan te järkevä mies; me ohjailemme, toisin sanoen kuljetamme hänen kättään, kyllä se siitä syntyy. Käykää toimeen...
- Voinhan minä tulla toisen kerran.
- Ei, ei, mitä suotta vaivaudutte. Olettehan te järkevä mies... No, Kosti, älä pidätä vierasta... näethän että hän odottaa.
Samassa hän valmistautui kuljettamaan Kostin kättä.
- Anna olla, kyllä minä itsekin... Kosti virkkoi, otti kirjan ja kirjoitti siihen nimensä ja nimenselvennyksen. Apulainen maksoi rahat ja meni pois.
- Hyvä! Etkö nyt söisi jotakin, veikkonen?
- Olkoon menneeksi, Kosti vastasi.
- Onko teillä keittoa?
- Eilistä on, Nastasja vastasi, hän oli seisonut huoneessa koko ajan.
- Peruna- ja riisikeittoa kaiketikin?
- Niin, peruna ja riisi.
- Osaan jo ulkoa. Tuo soppa ja lisäksi teetä.
- Tuon kyllä.
Kosti katseli kaikkea suuresti ihmetellen, tylsän, mielettömän pelon vallassa. Hän päätti olla vaiti ja odottaa mitä seuraavaksi tulee. "Näyttää siltä että en houraile enää", hän ajatteli, "tämä tapahtuu näköjään todellisuudessa..."
Parin minuutin kuluttua Nastasja palasi, toi keittoa ja ilmoitti teenkin olevan kohta valmista. Keiton mukana hän toi kaksi lusikkaa, kaksi lautasta ja koko pöytäkalusto: suola-astia, pippuripurkki, sinappiastia ja muuta sellaista mitä ei ollut aikoihin pöydällä nähty. Pöytäliinakin oli puhdas.
- Eipä haittaisi, Nastasja hyvä, vaikka Praskovja Pavlovna komentaisi tänne pari pulloa olutta. Me siemailisimme sitä.
- No, oletpa sinä nokkela! Nastasja mutisi ja lähti täyttämään pyyntöä.
Kosti katseli oudoksuen ja jännittyneesti mitä hänen ympärillään tapahtui. Razumihin istahti hänen viereensä sohvalle, tarttui kömpelömmin kuin karhu vasemmalla kädellä Kostin päähän, vaikka tämä olisi jo itsekin kyennyt kohottautumaan, ja kuljetti oikealla hänen suuhunsa liemilusikkaa, jota hän sitä ennen oli pariin kertaan puhallellut, ettei keitto polttaisi. Keitto oli kuitenkin vain haaleata. Kosti nieli ahnaasti lusikallisen, toisen ja kolmannenkin. Syötettyään sairaalle muutamia lusikallisia Razumihin äkkiä keskeytti selittäen, että jäljellä olevasta sopasta oli neuvoteltava Zosimovin kanssa.
Nastasja saapui tuoden kaksi pulloa olutta.
- Joisitko teetä?
- Joisin kyllä.
- Lennätähän tänne teetäkin, Nastasja, sillä teetä voimme varmaan antaa ilman professorin suostumustakin. Ja siinähän on jo oluttakin! - Hän istahti jälleen tuolille, veti keiton ja naudanlihan eteensä ja alkoi syödä niin halukkaasti kuin ei olisi kolmeen päivään saanut ruoan murenta.
- Katsos, Kosti, minä syön nyt täällä teidän luonanne joka päivä, hän mumisi niin hyvin kuin lihaa täpösen täysi suu salli, - ja tämän toimittaa Pasenka, sinun kelpo emäntäsi, joka pitää minua hyvänä kaikesta sydämestään. Minä en tietenkään vaadi mitään, mutta vastaankaan en pane. Siinäpä Nastasja jo tuokin teetä. Näppärä tyttö! Nastasja kulta, joisitko vähän olutta?
- Olkaa joutavia jaarittelematta!
- Entä teetä?
- Teetä, mikäpäs siinä.
- Kaada sitten. Odotas,minä kaadan sinulle, istu sinä pöytään.
Razumihin ryhtyi oitis toimeen, kaatoi teetä kuppiin, sitten toiseenkin, lopetti murkinoimisen ja siirtyi jälleen sohvalle. Samoin kuin äskenkin hän tarttui vasemmalla kädellä sairaan päähän, kohotti sitä hieman ja alkoi kuljettaa lusikalla teetä tämän suuhun, taaskin yhtenään ja varsin innokkaasti lusikkaa puhallellen kuin tuo puhaltaminen olisi ollut toipumisen tärkein edellytys. Kosti oli vaiti eikä vastustellut, vaikka tunsi olevansa niin voimissaan, että olisi voinut nousta sohvalle istumaan, pidellä lusikkaa ja kuppia, kenties kävelläkin. Mutta jokin kummallinen, lähes eläimellinen viekkaus sai hänet toistaiseksi salaamaan voimansa ja teeskentelemään, jopa ajoittain heittäytymään tiedottomaksikin, mutta samalla kuuntelemaan ja katselemaan mitä hänen ympärillään oikeastaan tapahtui. Hän ei kuitenkaan saanut vastenmielisyyttään hillityksi: nielaistuaan kymmenen lusikallista teetä hän äkkiä nykäisi päänsä vapaaksi ja painautui tyynylle. Nyt hänen päänsä alla oli oikeita tyynyjä - höyhentyynyjä puhtaine päällyksineen - senkin hän oli huomannut ja alkanut pohtia.
- Pasenkan täytyy tänään lähettää meille vadelmahilloja, jotta saamme valmistaa hänelle juomaa, Razumihin sanoi istuutuen jälleen paikalleen ja ryhtyen jatkamaan keiton ja oluen särpimistä.
- Mistä hän sinulle vadelmaa ottaa? Nastasja kysyi pidellen teevatia viiden harittavan sormen varassa ja siivilöiden suuhunsa teetä "sokeripalan läpi".
- Puodista kultaseni, hän sitä ostaa.

- Olenko minä puhunut houriessani? kysyi Kosti.
- Tietysti! Sinähän olit ihan tiedottomana.
- Mitä minä hourailin?
- On sekin kysymys! Mitä hourailin? Tietäähän sen, mitä sitä kuumehoureissa puhuu... Mutta nyt, veikkonen, emme enää hukkaa aikaa, vaan käymme asiaan.
Hän nousi ja sieppasi lakkinsa.
- Mitä minä olen puhunut?
- No, sinähän nyt penäät! Huolestuttaako sinua jokin salaisuus?
- Mutta sinä, Nastasja kulta, käyhän minun poissa ollessani katsomassa häntä, josko hän tarvitsee juomista tai jotain muuta... Pasenkalle taas menen itse oitis sanomaan, mitä hänen on tehtävä. Näkemiin!
- Pasenkaksi vaan nimittää! Voi sitä huliviliä! Nastasja tokaisi hänen jälkeensä; sitten hän aukaisi oven ja kuunteli, mutta ei jaksanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan juoksi alas. Hänen teki kovin mieli saada tietää, mitä Razumihin juttelee emännälle.
Tuskin Nastasja oli ehtinyt sulkea ovea, kun sairas heitti peiton yltään ja hyppäsi vuoteesta kuin hourupäinen. Polttavan, kouristuksenomaisen kärsimättömyyden vallassa hän oli odottanut, että kaikki lhtisivät, jotta hän voisi yksin jäätyään ryhtyä työhön. Mutta mihin työhön? Tuntui kuin hän olisi sen juuri tällä hetkellä unohtanut.
"... Mitä nyt on tehtävä? Nyt se taas unohtui kuin kiusalla, unohtui ihan yhtäkkiä, vastikään sen vielä muistin!..."
"...Mutta nyt muistankin mitä minun piti tehdä: paeta! Paeta niin pian kuin suinkin, paeta, välttämättä paeta! Mutta... minne? Tuossa on rahaakin pöydällä, luojan kiitos! Ja tuossa velkakirja... Otan rahat ja lähden tieheni; vuokraan toisen asunnon, niin eivät löydä minua!... Mutta entä osoitetoimisto? Löytävät sittenkin! Razumihin löytää minut varmasti. Parempi on paeta kerrassaan... kauas... Amerikkaan, ha heistä viis! Velkakirjan otan mukaani... se kelpaa varmaan sielläkin. Mitä vielä ottaisin? Luulevat minua sairaaksi. Eivät tiedä, että minä pystyn kävelemään, he-he-he! Kunhan vain pääsisi onnellisesti rapuista! Mutta jos niillä onkin siellä vartijoita, poliisimiehiä? Mitä tämä on? Teetä? Tuossa on oluttakin, puoli pulloa. Se on kylmää, hyvää!"
Hän sieppasi pullon, jossa oli vielä runsas lasillinen olutta, ja tyhjensi sen nauttien yhdessä siemauksessa, kuin sammuttaakseen tulta rinnassaan. Mutta ei kulunut minuuttiakaan, kun olut jo kihosi hänen päähänsä ja vieno, jopa miellyttävä väristys kulki selkäpiitä pitkin. Hän paneutui makuulle ja veti peiton päälleen. Hänen ilmankin jo sairaalloiset ja hajanaiset ajatuksensa alkoivat mennä yhä enemmän sekaisin, ja pian hänet valtasi kevyt ja miellyttävä uneliaisuus. Nautiskellen hän haki päälleen mukavan sijan tyynyltä, kääriytyi pehmoiseen lämpöiseen peittoon, joka hänellä nyt oli entisen repaleisen viitan sijasta, huokasi hiljaa ja vaipui syvään, sikeään ja terveelliseen uneen.
Hän heräsi kuullessaan jonkun tulevan huoneeseen, reväytti silmänsä auki ja näki Razumihinin, joka oli aukaissut oven selkoselälleen ja seisoi kynnyksellä epäröiden astuako sisään vai ei. Kosti kohottautui nopeasti istumaan ja katsoi häntä ikään kuin olisi yrittänyt palauttaa jotain mieleensä.
- Etkö enää nukukaan? No, minähän tässä taas olen! Nastasja, tuo tänne se nyytti! Razumihin huusi alakertaan. - Saat heti tilityksen...
- Paljonko kello on? Kosti kysyi katsellen levottomana ympärilleen.
- Oletpa nukkunut kelpo tavalla, veikkonen, kohta on ilta, kello on pian kuusi. Olet nukkunut seitsemän tuntia...
- Hyvä luoja! Mitä minä oikein...
- Mitäs siitä huolit? Terveydeksi se vain on! Minne sinulla oikein on kiire? Lemmittyä tapaamaan, vai? Nyt on aika kokonaan meidän vallassamme. Minä olen odottanut sinua jo kolme tuntia; kolme kertaa olen käynyt katsomassa, mutta sinä yhä vain makasit. Pariin kertaan kävin tapaamassa Zosimoviakin, mutta hän ei ollut kotona. Vähät siitä, kyllähän aikanaan tulee. Olen liikkunut omilla asioillanikin. Olen näetsen tänään muuttanut uuteen asuntoon setäni seurassa. Minulla nääs on nyt setäkin... Mutta nyt, hitto soikoon, toimeen!... Anna nyytti tänne, Nastasja. Pian saamme nähdä... Mutta kuinka sinä voit, veikkonen?
- Terve minä olen; en minä sairas ole... Kuulehan, Razumihin, oletko sinä ollut täällä jo kauankin?
- Minähän sanoin odottaneeni kolme tuntia.
- Ei, tarkoitan aiemmin?
- Mitä merkitsee: aiemmin?
- Kuinka kauan olet käynyt täällä?
- Johan minä sen sinulle taannoin kerroin, etkö enää muista?
Kosti alkoi miettiä. Äskeinen tapaus hämärsi kuin unennäkö. Hän ei kyennyt omin neuvoin selvittämään muistojaan ja katsoi kysyvästi Razumihinia.
- Hm! tämä virkkoi. Olet siis unohtanut. Minusta näyttikin silloin, etteivät asiat vielä olleet oikeassa järjestyksessä... Uni on auttanut... Sinä näytät tosiaankin paljon terveemmältä. Olet jo riuska poika. No, käydäänpä toimeen! Kohta kyllä muistat. Katsohan tänne, hyvä mies!
Hän alkoi aukaista nyyttiä, joka ilmeisesti oli hänelle hyvin tärkeä.
- Voit uskoa, veliseni, että tämä on ollut sydämelläni. Täytyyhän meidän tehdä sinusta jälleen ihminen. Käydään siis asiaan ja aletaan yläpäästä. Katso tätä lakkia! Razumihin virkkoi ottaen nyytistä kelvollisen, mutta varsin tavallisen ja halvan päähineen. - Koetapas, miten se sopii!
- Toiste, myöhemmin, Kosti sanoi yrmeästi ja torjuen.
- Älä, Kosti veikkonen, nyt vastustele, myöhemmin on liian myöhäistä. Enhän minä saa unta koko yönä, kun ostin sen ilman mittaa, umpimähkään. - Ihan parahiksi! hän huudahti sovitettuaan sitä. - Ihan kuin valettu! Päähine, veikkonen, on koko vaatetuksen tärkein kappale, tavallaan suositus. - No, Nastasja, katsohan näitä kahta pääkappaletta, tätä Palmerstonia (hän otti nurkasta Kostin kuhmuisen, pyöreän hatun, jota jostain syystä nimitti Palmerstoniksi) ja sitten tätä komeata juhlakalua! Arvaahan, Kosti, mitä olen maksanut siitä? Tai arvaa sinä, Nastenka? hän virkkoi huomatessaan ettei saa Kostilta vastausta.
- Kaksikymmentä kopeekkaa saatoit antaa, Nastasja vastasi.
- Kaksikymmentä kopeekkaa, oletko hupsu? Razumihin parkaisi loukkaantuneena. - Kahdellakymmenellä kopeekalla ei nykyään saisi edes hikistä lippistä - kahdeksankymmentä kopeekkaa se maksoi! Ja sekin siitä syystä, että se on käytetty. Sekin sillä ehdolla, että jos kulutat tämän lakin risaksi, saat ensi vuonna toisen ilmaiseksi, se on totinen tosi! No niin, käydään sitten käsiksi seuraavaan vaateparteen. Sanon jo ennakolta, että näistä housuista olen ylpeä! - Ja hän levitti Kostin eteen harmaat, ohuesta villakankaasta tehdyt kesähousut, ei pienintäkään reikää, ei pilkkua missään, sangen siedettävät, vaikka käytetyt, samanlaiset kuin liivitkin, yksiväriset, kuten muoti vaatii. Se seikka, että niitä on käytetty, on vain eduksi: näin ne ovat pehmoisemmat, taipuisammat... Katsos, Kosti, jos tahtoo menestyä maailmassa, tarvitsee vain seurata sesonkia: jos et tilaa tammikuussa parsaa, niin muutama rupla säästyy kukkaroosi. Näin on laita näidenkin ostosten. Nyt on kesäsesonki. Niinpä minä ostin kesävaatteita. Syksymmällä sesonki vaatii ihan itsestään lämpöisempää kangasta, joten siihen mennessä täytyy näistä luopua... sitä suuremmalla syyllä, kun ne silloin ovat jo itsestään hajonneet, tai sitten lisääntyneen varallisuuden vuoksi. Arvaapa, mitä ne ovat maksaneet! Kaksi ruplaa viisikolmatta kopeekkaa! Ja muista sitten, tässäkin sama ehto: jos kulutat nämä loppuun, saat ensi vuonna toiset ilmaiseksi! Muunlaisia kauppoja ei Fedjajevin myymälässä tehdäkään: kun kerran olet maksanut ja alkuun päässyt, niin se riittää eliniäksi. Ja sitten saappaat - mitä arvelet niistä? Niistä nyt näkee päältäpäin, että niitä on käytetty, mutta parin kuukauden verran ne kyllä kestävät, sillä ne ovat ulkomaista tekoa, ulkomaan tavaraa: Englannin lähetystön sihteeri on viime viikolla tuonut ne romutorille; hän on pitänyt niitä vain kuusi päivää, mutta oli kovasti rahan tarpeessa. Hinta: rupla viisikymmentä kopeekkaa. Hyvä kauppa, vai mitä arvelet?
- Mutta jos ne eivät sovi jalkaan! Nastasja huomautti.
- Etteivätkö sopisi! Mikäs tämä! Hän vetäisi takintaskustaan Kostin kovin vanhan, käpristyneen, kuivuneen lian tahriman rikkinäisen saappaan. - Minulla oli malli mukanani; tämän kummituksen mukaan antoivat oikean kokoiset. Asia on toimitettu mitä tunnollisimmin. Liinavaatteista olen sopinut emännän kanssa. Tässä on aluksi kolme paitaa; ne ovat tosin aivinaiset, mutta uudenaikasta kuosia... No siis: lakki kahdeksankymmentä kopeekkaa, muut vaatekappaleet kaksi ruplaa viisikolmatta, yhteensä kolme ruplaa viisi kopeekkaa; saappaat ruplan ja viisikymmentä - mutta ne ovatkin hyvät - yhteensä neljä ruplaa viisikymmentäviisi kopeekkaa ja liinavaatteet viisi ruplaa - ne myytiin summakaupalla - yhteensä täsmälleen yhdensän ruplaa ja viisikymmentäviisi kopeekkaa. Takaisin saat siis neljäkymmentäviisi kopeekkaa kuparikolikkoina; kas tässä, ole hyvä ja ota summa vastaan. Niinpä sinä, Kosti, olet nyt täydessä iskussa, minun nähdäkseni päällystakkisi kelpaa vielä varsin hyvin, onhan siinä oikein hienostunut leimakin: ei ole suotta Scharmerilta tilattu! Mitä tulee sukkiin ja muihin tarpeisiin, jätän asiat kokonaan sinun huoleksesi; rahaa meillä on vielä viisikolmatta ruplaa. Pasenkan ja huoneen vuokran takia älä ole ollenkaan huolissasi, sanoinhan jo, että luottosi on rajaton. Mutta nyt, veikkonen, vaihdamme paitaa, sillä onhan mahdollista, että tauti piilee enää vain paidassa...
- Jätä rauhaan! En tahdo! Kosti torjui, hän oli vastenmielisesti kuunnellut Razumihinin leikkisää kertomusta vaatteiden ostamisesta.
- Ei, veikkonen, ei käy päinsä; miksikäs minä sitten olisin kengänpohjiani kuluttanut, Razumihin huudahti pysyen taipumatta vaatimuksessaan. - Nastasjuska älä siinä ujostele, vaa käy auttamaan - kas noin!
Kostin vastustelusta huolimatta he pukivat hänen ylleen puhtaan paidan. Kosti kellahti takaisin pielukselle eikä pariin minuuttiin puhunut mitään.
"Jättäisivät viimein rauhaan!" hän ajatteli.
- Millä rahoilla nämä kaikki on ostettu? hän kysäisi viimein yhä seinää tuijottaen.
- Milläkö rahoilla! Jopa nyt jotakin! Omilla rahoillasi! Vastahan täällä kävi Vahrusinin apulainen; äitisi on ne lähettänyt, joko senkin olet unohtanut.
- Nyt muistan... Kosti virkkoi heräten vihdoin synkistä mietteistään. Razumihin kurtisti kulmiaan ja katsoi häntä levottomana.
Ovi aukeni ja huoneeseen astui pitkä, tanakka mies. Kostista hän näytti hieman tutulta.
- Zosimov! Vihdoinkin! Razumihin huudahti riemastuneena.

X

Zosimov oli arviolta seitsemänkolmatta vanha.
- Minä, veikkonen, olen käynyt kaksi kertaa tavoittamassa sinua... Katsos, hän on toipunut! Razumihin huudahti.
- Minä huomaan. No, miten täällä nyt voidaan? Zosimov kääntyi kysymään Kostilta, katsoi tätä tarkkaavasti ja istuutui hänen viereensä sohvalle, jalkopäähän, johon hän oitis retkahti niin mukavaan asentoon kuin suinkin mahdollista.
- Yhä vain murjottaa, Razumihin jatkoi. - Äsken kun vaihdoimme paidan, oli vähällä ruveta itkemään.
- Se on ymmärrettävää; olisihan paidan voinut vaihtaa tuonnempanakin, jos hän itse ei sitä tahtonut... Valtimo on oivallinen. Mutta päätä särkee vielä, vai kuinka?
- Terve minä olen, ihan terve! Kosti sanoi itsepäisesti ja ärtyisästi, kohottautui ja katseli vihaisesti ympärilleen, mutta painui taas pieluksille ja kääntyi seinään päin. Zosimov katsoi häntä tarkasti.
- Kaikki on hyvin... niin kuin olla pitääkin, hän sanoi veltosti. - Onko hän syönyt mitään?
Razumihin teki selkoa ja kysyi, mitä hänelle sopi antaa.
- Mitä hyvänsä... Keittoa, teetä... Sieniä ja kurkkua tietenkään ei, ja liha voi myös jäädä; niin... no, mitäpä tässä turhia jaarittelemaan!... - He katsoivat toisiaan, hän ja Razumihin. - Rohdot pois, kaikki pois; minä käyn huomenna taas katsomassa... Ehkä tänäänkin olisi voinut... no niin...
- Huomenna illansuussa, minä vien hänet kävelylle, Razumihin sanoi päättävästi, - Jusupovin puistoon, ja sitten pistäydymme Kristallipalatsiin.
- Huomenna minä en vielä sitä tekisi, mutta muutoin... Hieman... no, sittenpähän nähdään.
- Mikä harmi, minä järjestän tänään pienet juhlat muuttoni johdosta... tässä, parin askeleen päässä... oikeastaan hänenkin pitäisi olla mukana. Hän voisi vaikka loikoilla sohvalla, ja me asettuisimme istumaan sohvan ympärille. Tulethan sinä? Razumihin kääntyi Zosimoviin päin. - Älä unoha, että olet luvannut.
- Ehkä tulen, luultavasti myöhemmällä. Mitä sinulla siellä on?
- Eipä juuri mitään: teetä, viinaa, silliä. Piirakkaa on myös. Tulee vain omaa väkeä.
- Keitä sitten?
- Kaikki täkäläisiä vaan ja melkein kaikki uusia tuttavia, se myönnettäköön - paitsi vanha enoni, mutta uusihan hänkin oikeastaan on: hän tuli vasta eilen Pietariin - mitä lienee asioita järjestettävänä. Viime näkemästä onkin kulunut jo viitisen vuotta.
- Mikä hän on miehiään?
- Hän on elää kituuttanut koko ikänsä postimestarina jossakin maalla... nyt hänellä on pieni eläke, hän on viidenseitsemättä ikäinen, ei maksa vaivaa puhuakaan... Minä pidän hänestä kovin. Porfiri Semjovits on lupautunut, täkäläinen tutkintakomissaari, lakimies. Mutta hänethän sinä tunnetkin...
- Onko hänkin sinun sukulaisesi?
- Hyvin kaukainen. Mutta mitä sinä kulmiasi kurtistelet? Et kai sen vuoksi jää pois, että joskus olette riidelleet?
- Vähät minä hänestä...
- Parasta onkin. No niin, sitten vielä pari ylioppilasta, eräs opettaja, eräs virkamies, eräs soittoniekka, eräs upseeri, Zamjatov...
- Sanopa minulle, hyvä mies, mitä yhteistä voi olla sinulla tai hänellä - Zosimov nyökkäsi Kostiin päin - ja jollakin Zamjotovilla?
- Nirsottelija olet sinäkin! Periaatteet! Sinua käyttävät pelkät periaatteet, kuin vieterit ikään, omaa tahtoasi et uskalla noudattaa koskaan. Minä ajattelen: jos ihminen on kelpo mies, niin siinä on periaatetta kylliksi, muusta en välitä mitään. Zamjotov on erinomainen mies.
- Ja osaa pistää omaan taskuunsa.
- Entä jos pistääkin, viis minä siitä! Mitä se minua liikuttaa! Razumihin tokaisi ärtyen enemmän kuin hänen tapansa oli. - Olenko minä häntä siitä kiittänyt, että hän pistää omaan taskuunsa? Sanoin vain, että omalla tavallaan hän on kelpo mies! Jos rupeaa tarkastelemaan joka taholta, niin montako kunnon ihmistä jää jäljelle? Minä olen varma, ettei minusta niin ollen maksettaisi sisuksineni päivineni muuta kuin yksi paistettu sipuli, ja sekin vain siinä tapauksessa, että sinut saataisiin kaupantekijäisiksi!...
- Se on liian vähän; minä maksan yksin sinusta kaksi...
- Mutta minä sinusta vain yhden! Naljaile sinä vaan! Zamjatov on vielä nulikka, minä tutkiskelen häntä vielä, sellaista nuorukaista on kiskottava luokseen eikä sysättävä pois. Luotaan työntämällä ei paranna ketään, kaikkein vähiten poikanulikkaa. Sellaista on kohdeltava kaksin verroin varovasti. Te edistysmieliset pölkkypäät, te ette ymmärrä mitään! Ette kunnioita ihmistä, häpäisette itsennekin... Jos tahdot tietää, niin sanon sinulle, että on meitä yhdistämässä todella yhteinen asiakin.
- Tekisipä mieli tietää.
- Asia koskee yhä sitä maalaria, tavallista ammattilaista... Vielä me hänet vapautamme! Nyt hänellä ei enää olekaan mitään hätää, asia on päivän selvä! Lisäämme vain hieman löylyä.
- Mikä se sellainen maalari on?
- Mitä, enkö ole kertonutkaan? Niin, taisin kertoakin sinulle vain alun... vanhan sotalesken murhasta... siihen juttuun näet on nyt sotkettu maalari...
- Murhasta olen kuullut jo aikaisemmin kuin sinä, ja asia kiinnostaakin minua... tavallaan... tietystä syystä... Olen lukenut sanomalehdestäkin. Mutta nyt...
- Lizavetakin on murhattu! Nastasja tokaisi kääntyen Kostiin päin. Nastasja oli ollut huoneessa koko ajan, oven suussa kuuntelemassa.
- Lizaveta? Kosti mumisi tuskin kuuluvasti.
- Niin, Lizaveta, kaupustelija, etkö häntä tuntenut? Hän kävi toisinaan meilläkin. Sinun paitojasikin korjaili.
- Entäs maalari? Zosimov keskeytti ärtyneenä Nastasjan jaarittelun. Nastasja huokasi ja vaikeni.
- Hänetkin on pantu murhaajain kirjoihin! Razumihin sanoi innoissaan.
- Onko todistuksia olemassa?
- Mitä hiton todisteita! Hänet on tosin pidätetty nimenomaan todisteiden nojalla, mutta toteen näyttäminen on kelpaamaton, ja meidän on se osoitettava! Aivan sama juttu kuin hetki murhjan jälkeen, jolloin pidättivät epäiltyinä ne kaksi miestä, mitkä heidän nimensä olivatkaan... Kochin ja Pestrjakovin. Hyi! Kuinka typerästi näissä asioissa aina menetelläänkin; sivullistakin ihan iljettää! Pestrjakov tulee kenties tänään luokseni... Sinä, Kosti, olet varmaan kuullut jo tuosta jutusta? Se tapahtui ennen sairastumistasi, sen päivän edellisenä iltana, jolloin sinä pyörryt poliisikamarissa, kun siellä kerrottiin...
Zosimov katsoi uteliaana Kostia, mutta tämä liikahtanutkaan sängyllä.
- Kuulehan, Razumihin! Minä ihan ihmettelen sinua: mikä touhuville sinä oletkin! Zosimov huomautti.
- Olen mikä olen, mutta kyllä siitä vielä selvä otetaan! Razumihin hihkaisi iskien nyrkkiä pöytään. - Tiedätkö, mikä siinä eniten harmittaa? Ei se, että erehtyvät; erehtyminen on aina mahdollista, sen voi aina antaa anteeksi; erehtyminen johtaa totuuteen. Harmillista on se, että he erehtyvät ja ihastelevat omaa erehdystään. Porfiria minä kyllä arvostan, mutta... Mikä heidät ensi aluksi eksytti? Oli oli haassa, mutta kun he tulivat takaisin talonmies mukanaan, se oli auki: niin muodoin Koch ja Pestrjakov olivat tehneet murhan. Siinä heidän logiikkansa!
- Älähän kiivastu! Eihän heille ole tehty mitään; heidät on vain pidätetty, eikä... Minä olen muuten joskus tavannut tuon Kochin; hän on ostellut leskeltä lunastamattomia panttitavaroita. Eikö totta?
- Aivan oikein. Mikä lie veijari! Ostelee vekseleitäkin! Keinottelija! Piru hänet periköön! Mutta ymmärrätkös mistä minä kiukuttelen. Heidän ikivanha, kehnon kehno, ravistunut menetelmänsä minua kiukuttaa... Ja juuri tässä jutussa voi keksiä uuden menettelytavan. Yksinomaan psykologisten tosiasiain nojalla käy osoittaminen, kuinka voidaan päästä oikeille jäljille. 'Meillä on muka tosiasioita.' Mutta tosiasiat yksin eivät auta, ainakin toinen puoli asiaa on siinä, miten niitä osaa käyttää!
- Ja sinäkö osaat käyttää niitä?
- Eihän sitä voi vaitikaan olla, kun tuntee, tuntemalla tuntee, että voisi auttaa, jos... Tuhat tulimaista! Tunnetko sinä asian yksityiskohdittain?
- Odottelen tässä maalaria koskevia tietoja.
- Vai niin! No, kuulehan sitten koko juttu. Kolmantena päivänä murhan jälkeen, aamupuolella, poliisin vielä hiostaessa Kochia ja Pestrjakovia - vaikka he olivat näyttäneet toteen jokaisen askeleensa ja näin todistaneet selvästi viattomuutensa - tulee yhtäkkiä ilmi odottamaton tosiasia. Muuan entinen talonpoika, Duskin, joka pitää kapakkaa puheena olevaa taloa vastapäätä, tulee poliisikamariin mukanaan kotelo, jossa on kultaiset korvarenkaat, ja kertoo kokonaisen tarinan. 'Toissa
iltana kohta kahdeksan jälkeen' - huomaatko päivän ja hetken? - 'luokseni tuli yksi maalarinsälli, joka päiväsaikaan on käynyt luonani ennenkin, Nikolai nimeltään. Hän toi minulle tämän laatikon, jossa on kultaiset korvarenkaat, niissä on pieniä kiviäkin, ja tarjosi sitä minulle kahden ruplan pantiksi, ja kun kysyin mistä hän oli pöllinyt ne, hän selitti löytäneensä ne katukäytävältä. Enempää en kysellyt häneltä', Duskin kertoi, 'vaan annoin hänelle setelin kouraan - ruplan - koska ajattelin, että hän panttaa ne kuitenkin, jos ei minulle niin jollekin toiselle: joka tapauksessa - juo hän ne kumminkin, joten olkoot minun hallussani: ovathan hyvässä tallessa, jos taas sattuisi jotain ilmenemään tai huhuja liikkumaan, niin silloin luovutan ne heti.' - Hän tietenkin laskettelee perättömiä, valehtelee niin että korvat heiluu, sillä minä kyllä tunnen Duskinin: hän on itsekin koronkiskuri ja piilottelee varastettua tavaraa eikä suinkaan ole puhaltanut Nikolailta kolmenkymmenen ruplan arvoista korua vain siksi, että saisi sen "luovuttaa". Hän on ruvennut pelkäämään. No niin, kuulehan hitossa, mitä Duskin vielä kertoi: 'Tämän talonpojan, Nikolai Dementjevin, minä tunnen pienestä pitäen; hän on meidän kuvernementista ja piirikunnasta, Zaraiskin piiristä, rjazanilaisia ollaan. Vaikka Nikolai ei ole juoppo, hän silti ryyppää mielellään, ja minä tiesin että hän oli työssä tuossa talossa, nimittäin maalaamassa; Mitrein kanssa: Mitrei ja hän ovat samalta seudulta kotoisin. Kun sai sitten minulta setelin, oitis laittoi sen menemään, joi kaksi lasillista perätysten, pisti takaisin saadut rahat taskuunsa ja lähti pois. Mitreitä ei sillä kertaa hänen seurassaan näkynyt. Seuraavana päivänä kuulin, että Aljona Ivanovna ja tämän sisar Lizaveta Inanovna oli surmattu; tunsin molemmat ja silloin aloin epäillä, miten mahtaa olla korvarenkaiden laita, koska tiesin vainajan lainailleen rahaa panttia vastaan. Menin taloon ja aloin udellla niin varovasti kuin osasin ja kysyin ensiksi, oliko Nikolai siellä. Mitrei kertoi, että Nikolai oli ollut juopporetkillään ja palannut vasta päivänkoitteessa, ihan päissään, viipyi kotona kymmenisen minuuttia ja lähti tiehensä. Mitrei ei ollut nähnyt häntä sen koommin ja lopetteli yksin työtä. Ja tämä työpaikka oli toisessa kerroksessa, samassa portaassa kuin surmattujen naisten asunto. Sen kuultuani', Duskin kertoi, 'en sanonut kenellekään mitään, vaan yritin urkkia tietooni kaikki murhaa koskevat seikat ja palasin kotiin entisten epäluulojeni vallassa. Tänä aamuna kello kahdeksan aikaan, siis kolmantena päivänä murhan jälkeen, ymmärrättehän? - Nikolai tulee luokseni, ei ihan selvänä, mutta ei kovin päissäänkään; niin että hänen puhettaan ymmärsi. Istahti penkille eikä virkkanut mitään. Paitsi häntä huoneessa oli silloin vain yksi vieras mies ja penkillä makasi toinen, muuan tuttu, ja molemmat apupojat siinä vielä olivat. - Oletko nähnyt Mitreitä? minä kysäisen. - En, hän vastaa, - en ole nähnyt. - Etkö ole ollutkaan näillä main? - En, hän vastaa, - en kahteen päivään. - Missäs olet yösi viettänyt? - Hiekoilla, hän vastaa, - kolomnalaisten luona. - Mistäs sinä taannoin ne korvarenkaat pöllit? - Katukäytävältä löysin, hän vastaa eikä katso silmiin. - Entä oletko kuullut, kysyn minä, mitä samana iltana ja samalla tunnilla tapahtui samoissa portaissa? - En, hän vastaa, - mitään en ole kuullut, ja sitten hän kuunteli silmät pyöreinä ja valahti kalpeaksi kuin liitu. Kerron hänelle koko jutun ja näen hänen tarttuvan lakkiinsa ja aikovan lähteä. Tahdoin pidättää häntä. - Maltahan Nikolai, sanoin, - etkö tahdo ryyppyä? - Samassa iskin pojalle silmää, että tämä pitäisi oven kiinni ja astuin tiskin takaa pois. Mutta silloin hän hyökkäsi ulos ja lähti juoksemaan syrjäkadulle - tuskin ennätin näkemäänkään. Siinä samassa sain vahvistuksen epäilyksiini, sillä hänen tekosiaan se on, ihan varmaan..., samassa nuiji hengiltä vielä lesken sisarenkin."
- Niin kai!... Zosimov virkkoi.
- Odotahan! Kuuntele loppuun asti! Niiltä jalkojen sijoilta lähdettiin tietysti Nikolaita etsimään; Duskin pidätettiin ja hänen luonaan toimitettiin kotitarkastus. Mitrein kanssa tehtiin samoin, kolomnalaisiakin kuulusteltiin - vaan toissa päivänä Nikolai itse vietiin: hänet oli pidätetty -n tulliportin luona eräässä majatalossa. Hän oli tullut sinne, ottanut kaulastaan hopeisen ristinsä ja pyytänyt siitä lasin viinaa. Se annettiin. Parin minuutin kuluttua emäntä meni navettaan ja näki seinänraosta, että hän oli sitonut hirteen vyönsä, tehnyt siihen silmukan aikoi juuri pujottaa silmukan kaulaansa. Emäntä siitä huutamaan täyttä kurkkua ja sai väen kokoon. - Vai semmoinen sinä olet miehiäsi! sanottiin. - Viekää minut, hän pyysi, - jonnekin poliisin pakeille, niin minä tunnustan kaikki! No, hänet vietiin kaikella kunnialla poliisin luo, toisin sanoen tänne. Siinä sitten kyseltiin kuka, mikä, mistä, miten vanha - kahdenkolmatta - ja niin edespäin, ja niin edespäin. Kysymys: 'Kun olitte työssä, sinä ja Mitrei, näittekö ketään portaissa siihen ja siihen aikaan päivästä?' Vastaus: 'On hyvinkin saattanut kulkea väkeä ohi, mutta emme me huomanneet.' - 'Ettekö kuulleet mitään, melua tai muuta sellaista?' - 'Emme kuulleet mitään erikoista.' - 'Vaan tiesitkö sinä, Nikolai, jo samana päivänä, että se ja se leski sisarineen päivineen oli sillä ja sillä tunnilla murhattu ja ryöstetty?' - 'En tiennyt mitään, en niin mitään. Ensimmäisen kerran kuulin siitä kapakassa, kolmantena päivänä, Afanasi Pavlytsilta.' - 'Entä mistä sait korvarenkaat?' - 'Löysin katukäytävältä.' - 'Miksi et seuraavana päivänä tullut töihin?' - 'Jouduin juopporetkille' - 'Missä sinä retkeilit?' - 'Siellä ja siellä.' - 'Miksi lähdit Duskinia karkuun?' - 'Kun niin kovin pelästyin.' - 'Mitäs pelästyit?' - 'Tuomiota.' - 'Kuinka saatoit pelästyä sitä, jos tiesit olevasi syytön?'... Uskoitpa minua tai et, Zosimov, mutta tuo kysymys esitettiin, vieläpä sananmukaisesti niin kuin kuulit; minä tiedän sen varmasti, asia on kerrottu minulle luotettavalta taholta. Mitäs arvelet? Häh?
- Niin, ei hän se... mutta todisteita on sentään olemassa.
- Minä en nyt puhu todisteista, vaan itse kysymyksestä, siitä, miten he tehtävänsä käsittävät! No, olkoon, hiidessä!... Ne siis pusertelivat ja kovistelivat, kunnes hän vihdoin tunnusti: 'En löytänytkään katukäytävältä, vaan siitä asunnosta, jossa olimme maalaamassa. Mitrei ja minä.' - 'Miten se sitten tapahtui?' - 'Se tapahtui sillä lailla, että me maalasimme, Mitrei ja minä, koko päivän aina kello kahdeksaan asti ja hankkiuduimme lähtemään pois. Mutta silloin Mitrei otti pensselin ja vetäisi väriä naamaani, väriä veti naamaani, ja sitten juoksemaan ja minä perässä. Minä juoksin hänen jäljessään ja kiljuin minkä jaksoin. Ja kun käännyin rappusilta portille, törmäsin talonmieheen ja muutamaan herraan - miten paljon heitä lie ollut, herroja, sitä en jaksa muistaa - ja talonmies sätti minua, ja toinen talonmies samoin, ja talonmiehen eukko tuli ulos ja sätti hänkin, ja yksi herra tuli porttikäytävään, rouvashenkilö mukanaan, ja sätti hänkin, koska me Mitrein kanssa olimme tiellä: minä olin tarrannut Mitreitä tukasta, kellistänyt hänet ja aloin takoa nyrkeillä, ja Mitrei oli samaten, altapäin, tarrannut minua tukkaani ja alkoi hänkin rusikoida minua, eikä sitä tehty vihassa vaan kaikessa ystävyydessä, leikillä vain. Sitten Mitrei pääsi irti ja juoksi kadulle ja minä hänen peräänsä, mutta kun en saanut häntä kiinni, palasin asuntoon - täytyi näet panna paikat järjestykseen ennen kotiinlähtöä. Minä siinä kokoilin tavaroitani ja odottelin Mitreitä, eikö häntä alkaisi kuulua. Ja siellä oven luona porstuassa, väliseinän takana nurkan puolella tallasinkin sen kotelon päälle. Näin, että jotain oli kääritty paperiin. Otin paperin pois, näin hakaset, avasin ne, ja kotelossa oli korvarenkaat...'
- Oven takanako? Oven takanako se oli? Oven takana? Kosti huudahti äkkiä luoden Razumihiniin sekavan, säikähtyneen katseen ja kohottautuen verkalleen käteensä nojaten.
- Niin... entäs sitten? Mikä sinun on? - Razumihin nousi hänkin paikaltaan.
- Ei mikään!... Kosti vastasi tuskink kuuluvasti, painui jälleen pielukselle ja kääntyi seinään päin. Kotvan aikaa kaikki olivat vaiti.
- Oli varmaan nukahtanut, ja unenhorroksessa... Razumihin virkkoi viimein katsoen kysyvästi Zosimovia, mutta tämän pää teki kevyen kieltävän liikkeen.
- No, jatkahan, Zosimov sanoi. - Entä sitten?
- Mitäs sitten? Korvarenkaat nähtyään Nikolai ei enää ajatellutkaan asuntoa eikä Mitreitä, sieppasi lakkinsa, juoksi suoraan Duskinin luo, sai tältä, kuten tiedämme, ruplan, valehteli löytäneensä korvarenkaat kadulta ja painui oikopäätä juopottelemaan. Mutta murhasta hän vakuuttaa samaa kuin ennenki: 'En tiedä niin mitään, en kerrassaan mitään, vasta kolmantena päivänä kuulin siitä.' - 'Miksi sitten oli kadoksissa?' - 'Pelosta.' - 'Entä minkä vuoksi aioit hirttäytyä?' - 'Luulosta.' - 'Mitä sinä sitten luulit?' - 'Että joudun tuomittavaksi.' - Siinä koko juttu. Ja mitä arvelet heidän tämän nojalla päätelleen?
- Mitähän arvelisin? Onhan siinä jäljet, joskin epävarmat. Selvä tosiasia. Ei kai sinun maalariasi vapauttaakaan voi?
- Ne pitävät häntä nyt varmasti murhaajana. Eivät enää ollenkaan epäile.
- Joutavia, sinä kiihdyt liiaksi. Entäpä korvarenkaat? Täytyyhän sinun myöntää, että jos korvarenkaat sinä päivänä ja sillä hetkellä siirtyvät eukon kirstusta Nikolain haltuun - sinun täytyy myöntää, että kyseessä ei ole optinen harha, että jollakin konstilla ne ovat hänelle joutuneet. Sellainen seikka on tutkimuksissa varsin tärkeä.
- Että mitenkö ne hänelle ovat joutuneet? Razumihin huudahti. - Etkö sinä, lääkäri jonka tehtävänä on tutkia ennen kaikkea ihmisluontoa ja jolla on siihen tilaisuuttakin enemmän kuin kenelläkään muulla - etkö sinä näistä tosiseikoista näe, millainen mies tuo Nikolai on? Etkö huomaa heti paikalla, että kaikki, mitä hän on ilmoittanut kuulusteluissa, on totista totta? Korvarenkaat ovat joutuneet hänen haltuunsa juuri sillä tavoin kuin hän on sanonut. Hänen jalkansa sattui koteloon, ja hän otti sen käteensä!
- Totinen tosi? Ja kuitenkin hän itse tunnusti ensi kerralla valehdelleensa!
- Kuulehan minua, ja kuuntele tarkkaavasti: talonmies, Koch, Pestrjakov, toinen talonmies, ensimmäisen talonmiehen eukko, kauppiaanvaimo joka juuri silloin istui edellisen luona talonmiehen huoneessa ja hovineuvos Krjukov joka samalla hetkellä nousi vaunuista ja astui porttikäytävään rouvashenkilö käsipuolessa - kaikki nämä, siis kahdeksan tai yhdeksän silminnäkijää todistavat yhtäpitävästi, että Nikolai oli heittänyt Dmitrin maahan, makasi tämän päällä ja rusikoi häntä, ja että Dimitri puolestaan kiskoi toista tukasta ja peittosi minkä jaksoi. He makaavat siinä estäen ihmisiä pääsemästä ohi; heitä moititaan joka puolelta, ja he makaavat "kuin pienet lapset" (silminnäkijän käyttämä lauseparsi) päälletysten, hihkuvat, tappelevat ja hohottavat, hihkuvat kilpaa, vääristelevät naamojaan mitä hullunkurisimmin ja pinkovat perätysten - toinen toistaan tavoittaen - ulos kadulle, ihan kuin oravat puun ympäri. Kuulitko? Ja huomaa nyt tarkoin: yläkerrassa ruumiit makaavat vielä lämpöisinä, kuuletko, lämpöisinä, sillä sellaisina ne sieltä löydettiin. Jos he olisivat tappaneet - tai Nikolai yksinään - ja lisäksi murtaneet ja tyhjentäneet kirstun, tai vain ottaneet osaa ryöstöön, niin salli minun asettaa vastattavaksesi kysymys: onko sellainen sieluntila, hihkuminen, hohottaminen, lapsellinen telmiminen porttikäytävässä, yhdistettävissä murhiin, vereen, rikolliseen viekkauteen, varovaisuuteen, ryöstöön? He ovat vastikään tehneet murhan, korkeintaan viisi tai kymmenen minuuttia sitten - koska ruumiit ovat vielä lämpöiset - ja samassa he jo jättävät ruumiit siihen ja lähtevät avoimesta asunnosta tietäen varsin hyvin, että sinne on menossa ihmisiä, eivät ajattelekaan saalista, vaan kieriskelevät maassa kuin pienet lapset, nauravat ja vetävät yleisen huomion puoleensa. Ja todistamassa on kymmenen silminnäkijää!
- Kummallista tietenkin! Tietenkin mahdotonta, mutta...
- Ei, veikkonen, ei mitään muttaa, vaan jo se seikka, että korvarenkaat tuona päivänä ja tuolla hetkellä olivat Nikolain hallussa, on raskauttava asianhaara (jonka tämä oma ilmoitus kuitenkin on selittänyt, joten sen raskauttavuus on katsottava riidanalaiseksi), niin toisaalta on otettava huomioon puolustavat asianhaarat, sitä suuremmalla syyllä kun ne ovat eittämättömiä tosiasioita. Mutta mitä arvelet? Voiko koko meidän lainoppimme luonteen huomioon ottaen toivoa, että sellaista seikkaa joka perustuu yksinomaan tulkintavihjeisiin, jota pidetään tai kyetään pitämään eittämättömänä tosiasiana, mutta jota ei voi muutoin todistaa, ja joka kumoaa kaikki raskauttavat asianhaarat, millaisia ne sitten lienevätkin? Ei, ei pidetä, ei millään ehdolla, koska kotelo on löydetty häneltä ja koska hän on aikonut hirttäytyä, "mikä ei olisi mahdollista, ellei hän olisi tuntenut itseään syylliseksi!". Siin on pääkysymys ja siinä syy kiivastumiseeni. Käsitätkö nyt?
- Huomaan varsin selvästi, että sinä kiivastut. Odotahan, olen unohtanut kysyä: miten on todistettu, että korvarenkaskotelo todella on peräisin eukon kirstusta?
- Se on kyllä todistettu, Razumihin vastasi rypistäen otsaansa ja ikään kuin vastahakoisesti. - Koch tunsi korvarenkaan ja ilmoitti panttaajan, joka on epäämättömästi todistanut, että ne ovat hänen.
- Paha juttu. Ja vielä: onko kukaan nähnyt tuota Nikolaita sillä välin kun Koch ja Petrjakov olivat ensi kertaa yläkerrassa, ja eikö voida todistaa hänen olleen jossakin muualla?
- Siinäpä se onkin, ettei kukaan ole nähnyt häntä, Razumihin vastasi harmissaan. - Sehän se paha onkin; Koch ja Pestrjakov eivät nähneet maalareita noustessaan portaita; heidän todistuksellaan ei muuten olisikaan suurta merkitystä. 'Me näimme', he sanovat, 'että asunnon oli ovi auki ja että siellä ilmeisesti oltiin työssä, mutta emme kiinnittäneet ohi kulkiessamme mihinkään huomiota, emmekä muista oliko siellä työmiehiä vai ei.'
- Hm... Koko syyttömäksi todistaminen perustuu siis vain siihen, että he rusikoivat toisiaan ja hohottivat. Olkoonkin, että se on tärkeä todiste, mutta sittenkin... Sanohan nyt, kuinka sinä selität koko tapahtuman. Miten korvarenkaiden löytymisen, jos hän todella on löytänyt ne sieltä, mistä sanoo löytäneensä?
- Mitenkö selitän? Mitä selittämistä siinä on? Asiahan on täysin selvä! Ainakin on se tie, jota tutkimuksen on noudatettava, ihan selvä, ja juuri tuo kotelo on sen osoittanut. Murhaaja on pudottanut korvarenkaat. Hän oli eukon asunnossa, kun Koch ja Pestrjakov koputtivat, ja oli salvannut oven sisäpuolelta. Koch lähti tyhmyyksissään alas; silloin murhaaja tuli ulos ja juoksi hänkin alas, koska hänellä ei ollut muuta neuvoa. Portaissa hän piiloutui Kochin, Pestrjakovin ja talonmiehen tullessa tyhjään asuntoon juuri silloin, kun Dmitri ja Nikolai olivat juosseet sieltä pois, seisoi oven takana, kun talonmies ja nuo toiset nousivat portaita ylös, odotti kunnes askeleet hiljenivät ja lähti sitten aivan rauhallisesti alas, juuri silloin kun Dmitri ja Nikolai olivat juosseet kadulle, väki oli hajaantunut eikä porttikäytävässä enää ollut ketään. Kentis joku hänet näkikin, mutta ei kiinnittänyt mitään huomiota, onhan siinä aina väkeä liikkeellä. Kotelo on pudonnut hänen taskustaan hänen seisoessaan oven takana, ja häneltä sen putoaminen on jäänyt häneltä havaitsematta, koska ajatukset ovat liikkuneet muualla. Mutta tuo kotelo todistaa selväst hänen seisoneen siellä. Siinä koko juttu!
- Viekkaasti tehty, veikkonen, todella viekkaasti! Oikein ovelasti!
- Miksi niin? Miksi niin?
- Siksi että kaikki onnistui liiankin hyvin... sujui... kuin teatterissa ikään.
- Mitä vielä!... Razumihin alkoi, mutta samassa aukeni ovi ja huoneeseen astui uusi henkilö, jota kukaan huoneessa olijoista ei tuntenut.

XI

Tulija oli teennäisen hienosteleva keski-ikäinen herrasmies, jonka kasvoilla oli pidättyvä, omahyväinen ilme. Kostia viehätti ilmeinen vastakohtansa. Hän kun oli surrut ja suri menneitä ja muisti yhtä uutterasti kantaa huolta myös tulevasta. Tavallaan hän oli kaiken aikaa henkisesti varuillaan. Mitäpä sitä salaamaan: hän oli kadottanut kyvyn olla onnellinen, vaikka syytä siihen ehkä olisi ollutkin. Karrikoiden voisi sanoa, että jos onnen tunne joskus vahingossa hetkeksi pääsi valtaamaan mielen, hän tähyili jo pelästyneenä olkapäänsä yli: ei tämä voi kauan kestää! Jos hän nyt iloitsee ja tuntee auvoa onnea, se pian kostautuu. Aivan kuin muinaisessa kreikkalaisessa tragediassa.
Hän ei voinut vetää hetkeäkään elämästään takaisin. Tässä suhteessa hän oli hirveen pettynyt.
Ensi töikseen tulija pysähtyi ovelle, osoitti loukkaavan peittelemätöntä kummastusta ja katseli ympärilleen kuin haluten kysyä: "Mihin minä oikein olen joutunut?" Epäluuloisesti, jopa eräänlaista säikähdystä, miltei loukkaantumista teeskennellen hän katseli Kostin matalaa "läävää". Sama kummastus kuvastui hänen naamastaan, kun hän kohdisti katseensa Kostiin, joka makasi kehnossa likaisessa sohvassa pukeutumattomana ja tukka pörrössä ja katsoi puolestaan tiukasti häntä. Sitten tulija alkoi yhtä verkkaisesti silmäillä kehnosti pukeutunutta, sänkileukaista ja takkutukkaista Razumihinia, joka vuorostaan tuijotti takaisin julkean kysyvästi suoraan silmiin hievahtamatta paikaltaan. Tukalaa vaitioloa kesti minuutin verran ja sitten tapahtui, kuten odottaa sopi, pieni näyttämön muutos. Huomattuaan muutamista sangen silmiinpistävistä tosiseikoista, ettei ylenmääräisellä ryhdikkyydellä voittaisi tässä "läävässä" mitään, vieras kävi hieman leppoisammaksi ja kysyi Zosimovilta kohteliaasti, joskin ankarasti ja jokaista tavua painottaen:
- Asuuko täällä Kosti Tietäväinen, herra ylioppilas tai entinen ylioppilas?
Zosimov liikahti vitkalleen ja olisi kenties vastannutkin, ellei Razumihin jonka puoleen kysyjä ei ollut ensinkään kääntynyt, olisi ehättänyt vastaamaan:
- Tuossa hän makaa sohvalla! Mitä haluatte?
Tuo tuttavallinen "mitä haluatte?" lannisti oitis korskean herran; tämä oli jo vähällä kääntyä Razumihin puoleen, mutta ehti sentään hillitä itsensä ja jäi odottamaan Zosimovin vastausta.
- Kosti on tuossa! Zosimov mutisi, nyökäytti päätään sairaaseen päin ja haukotteli avaten suunsa puoliksi ja pitäen sitä siinä asennossa tavallista kauemmin. Sitten hän pisti kätensä verkalleen liivintaskuun, veti esiin suuren, kuperan, umpikuorisen kultakellon, avasi sen, katsoi, veti muutaman kerran ja alkoi yhtä verkalleen ja laiskasti panna sitä takaisin taskuun.
Kosti itse oli maannut koko ajan selällään puhumatta mitään, ja oli katsonut tulijaa hellittämättä, mitään ajattelematta. Hänen kasvonsa olivat tavattoman kalpeat ja ilmaisivat tavatonta kärsimystä, kuin hän olisi vastikään kestänyt vaikean leikkauksen tai päässyt kidutuksesta. Mutta tuli alkoi vähitellen kiinnostaa häntä yhä enemmän, sitten hänet valtasi neuvottomuus, sitten epäluuloisuus, jopa pelkokin. Zosimovin osoittaessa häntä ja sanoessa "Kosti on tuossa", hän kohottautui äkkiä kuin hypähtäen, istuutui vuoteelle ja sanoi melkein uhittelevalla, mutta katkonaisella ja hiljaisella äänellä:
- Tässähän minä olen! Mitä haluatte?
Vieras katsoi häntä tarkkaavasti ja virkkoi painokkaasti:
- Pjotr Petrovits Luzin. Uskallan toivoa ettei nimeni ole teille enää täysin tuntematon.
Kosti joka oli odottanut jotain aivan muuta, katsoi häntä tylsästi ja miettivästi eikä vastannut mitään, kuin olisi tosiaankin kuullut Pjotr Petrovitsin nimen ensi kerran.
- Mitä? Ettekö todellakaan ole saanut vielä mitään tietoja? Pjotr Petrovits kysyi hieman hämmästyneenä.
Vastauksen asemesta Kosti vajosi verkalleen pielukselle, pani kätensä pään alle ja alkoi tuijottaa kattoa. Luzinin kasvoilta kuvastui mieliharmi. Zosimov ja Razumihin akoivat tarkastella häntä entistä uteliaammin, ja hän joutui lopulta nähtävästi täysin ymmälle.
- Minä otaksuin ja edellytin, hän mutisi, - että kirje joka lähetettiin teille jo pari viikkoa sitten...
- Kuulkaa, mitä te siellä ovensuussa seisotte? Razumihin keskeytti hänet. - Jos teillä on jotain sanottavaa, niin istukaa; eihän siellä ovensuussa ole tilaa teille molemmille. Väistyhän hieman, Nastasjuska, ja päästä hänet ohi! Tulkaa tänne, tässä on teille tuoli! Pujotelkaa tästä!
Hän työnsi oman tuolinsa, pöydän luota niin, että pöydän ja hänen polviensa väliin syntyi vapaata tilaa, ja odotti hieman kärsimättömänä, että vieras "pujottelisi" siitä rakosesta. Hetki oli niin valittu, että oli mahdotonta kieltäytyä ja niin vieras työntyi kapeasta solasta, kiirehtien ja kompastellen. Päästyään tuolin luo hän istuutui ja katseli epäluuloisesti Razumihinia.
- Ei teidän tarvitse olla ollenkaan hämillänne, Razumihin tokaisi.
- Kosti on jo viidettä päivää sairaana ja kolmena päivänä hän on houraillutkin, mutta nyt hän on tointumassa ja on syönytkin halukkaasti. Tuossa istuu tohtori, joka on vastikään hänet tutkinut, ja minä olen Kostin kavereita, entinen ylioppilas kuten hänkin, ja nyt hoitelen häntä. Älkää antako häiritä itseänne, vaan jatkakaa vain peittelemättä puhumistanne.
- Kiitoksia. Mutta enkö rasita sairasta läsnäolollani ja puheellani? Pjotr Perovits kysyi tohtorilta.
- E-ette ollenkaan, Zosimov murahti, - voi se olla hänelle eduksikin. - Zosimov haukotteli jälleen.
- Voi, hän on tointunut jo ajat sitten, aamusta alkaen! Razumihin jatkoi, hänen tuttavallisuutensa oli niin teeskentelemätöntä, vilpitöntä, että Pjotr Petrovits alkoi rohkaista mieltään, osaksi siitäkin syystä että tuo julkea hulttio oli esittäytynyt ylioppilaana.
- Teidän äitinne... Luzin aloitti.
- Hm! Razumihin rykäisi.
Luzin katsahti häneen kysyvästi.
- Eipä mitään, jatkakaa vain...
Luzin kohautti olkapäitään.
... Teidän äitinne alkoi, minun vielä ollessani omaistenne luona, kirjoittaa teille kirjettä. Tänne tultuani olen tahallani viivytellyt joitakin päiviä ollakseni täysin varma, että olette saanut tietää kaikki. Mutta nyt ihmeekseni huomaankin...
- Minä tiedän, tiedän kyllä! Kosti keskeytti hänet tavattoman ärtyisän ja harmistuneen näköisenä. - Te se siis olette? Sulhanen? Kyllä tiedän... ihan riittävästi!...
Pjotr Petrovits oli ilmeisen loukkaantunut, mutta ei sanonut mitään. Hän halusi harkita mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi. Vaitioloa kesti minuutin verran.
Sillä välin Kosti, joka vastatessaan oli kääntynyt häneen päin, ryhtyi jälleen katsomaan häntä tarkkaavasti ja tavallaan harvinaisen uteliaastikin, ikään kuin ei olisi äsken ehtinyt tarkastella riittävästi, tai kuin jokin uusi seikka olisi herättänyt hänen huomiotansa. Tätä varten hän jopa kohottautui pielukseltaan. Pjotr Petrovitsin ulkonaisessa hahmossa tosiaankin oli jotain epätavallista, jotain joka puolusti "sulhasen" nimitystä, joka oli annettu hänelle äsken niin kursailematta. Ensinnäkin oli mitä ilmeisintä, jopa liiankin silmiinpistävää, että Pjotr Petrovits oli ehättänyt käyttämään pääkaupungissa viettämänsä pari päivää hankkiakseen itselleen vaatteita ja koristuksia odottaessaan morsianta, mikä sinänsä oli varsin luvallista ja viatonta. Sekin että hän oli itse tietoinen, ehkä liiankin omahyväisen tietoinen parempaan suuntaan tapahtuneesta muutoksesta, voitiin antaa anteeksi ottamalla huomioon hänen asemansa sulhasmiehenä. Kaikki hänen asusteensa olivat vastikään räätäliltä tulleet ja kaikki oli niin kuin olla pitikin, lukuun ottamatta sitä, että kaikki oli liian uutta ja ilmaisi liian selvästi tiettyä tarkoitusta. Siitä oli todistuksena keikarimainen, uuden uutukainen pyöreäpohjainen hattukin: Pjotr Petrovits käsitteli sitä hieman liian kunnioittavasti ja piteli sitä liian varovasti käsissään. Hienot syreeninväriset käsineetkin todistivat samaa, jo sikälikin ettei niitä ollut vedetty käsiin, vaan pideltiin noin vain, komeuden vuoksi. Pjotr Petrovitsin puvussa olivat vallitsevina heleät ja nuorekkaat värit. Hänellä oli yllään korea vaaleanruskea kesätakki, vaaleat keveät housut, samanlaiset liivit, vasta ostettu hieno paita, kevyt punajuovainen solmio ja mikä parasta: tuo kaikki sopi Pjotr Petrovitsille sangen hyvin. Hänen verevät kasvonsa olivat jopa kauniit eivätkä näyttäneet suinkaan neljänkymmenenviiden vuoden ikäisiltä. Tumma poskiparta varjosti niitä miellyttävästi molemmin puolin poskien noustessa näin näkyviin kuin kaksi kyljystä, tuuheten somaksi tiheiköksi sileäksi ajellun, kiiltävän leuan alla. Sekään, että hieman harmaantuneen tukan oli parturi kammannut ja kähertänyt, ei tehnyt häntä mitenkään naurettavan tai tyhmän näköiseksi, kuten käherretyt hiukset yleensä, koska ne auttamattomasti muistuttavat vihille menevää saksalaista. Jos noissa verraten kauniissa ja kypsissä kasvoissa oli jotain epämiellyttävää ja luotaantyöntävää, se johtui muista syistä. Tarkasteltuaan herra Luzinia kursailematta Kosti hymähti myrkyllisesti, painui takaisin pielukselle ja alkoi jälleen tuijottaa kattoon.
Mutta herra Luzin hillitsi närkästyksensä ja näytti päättävän toistaiseksi jättää kaikki omituisuudet huomaamatta.
- Sääli, kovin sääli, että tapaan teidät tuommoisessa kunnossa, hän aloitti uudelleen yrittäen saada vaitiolon loppumaan. - Jos olisin tiennyt teidän olevan sairaana, olisin tullut aikaisemmin. Vaan asiat, nähkääs!... Minulla on sitä paitsi senaatissa sangen tärkeä asia ajateltavana, puhumattakaan niistä puuhista, jotka te arvaatte ilmankin. Äitiänne ja sisartanne odotan joka hetki saapuvaksi.
Kosti liikahti ja näytti tahtovan sanoa jotakin; hänen ilmeensä osoitti että hän oli levoton. Pjotr Petrovits keskeytti puheensa ja odotti, mutta kun mitään ei kuulunut, hän jatkoi:
- ...Joka hetki. Olen hankkinut heille asunnon... toistaiseksi...
- Mistä?
- Ei kaukana täältä, Bakalejevin talosta...
- Se on Voznesenskin varrella, Razumihin keskeytti, - siellä on kauppias Jusin järjestänyt kaksi kerrosta vuokrahuoneiksi, matkustajille ja muille; olen käynyt siellä.
- Niin siellä on vuokrahuoneita...
- Siellä on hirvittävän siivotonta: likaa ja löyhkää, ja paikka on muutenkin epäilyttävä: on sattunut ikäviä juttuja. Ja voi hornan henki millaista sakkia siellä asuu!... Olin itsekin siellä erään häväistysasian tähden. Mutta halpaa siellä on.
- Minun on tietenkin ollut mahdoton tietää tuota kaikkea, kun itsekin olen vastatullut, Pjotr Petrovits vastasi nyreästi. - Molemmat huoneet ovat varsin siistit, ja kun sitä paitsi on kysymyksessä vain lyhyt aika... Olen löytänyt suuuremman, kunnollisen huoneiston, johon muutamme tuonnempana, hän jatkoi kääntyen Kostin puoleen. - Sitä viimeistellään parhaillaan. Sillä aikaa minä majailen itsekin vuokrahuoneessa, parin askeleen päässä täältä, erään rouva Lippewechselin luona, nuoren ystäväni Andrei Semjonyts Lebezjatnikovin luona. Hän se minut Bakajelevin taloon neuvoi...
- Lebezjatnikov? Kosti virkkoi hitaasti kuin muistellen.
- Niin, Andrei Semjonyts Lebetzjatnikov. Hän palvelee ministeriössä. Satutteko tuntemaan?
- Kyllä... en... Kosti vastasi.
- Pyydän anteeksi, minä vain ajattelin, kun kysyitte. Olin ennen hänen holhoojansa... hyvin miellyttävä nuorimies... ja lupaava... Seurustelen mielelläni nuorten kanssa, heiltä kuulee aina mitä uutta on sattunut.
Pjotr Petrovits katseli toiveikkaana läsnäolevia.
- Missä suhteessa? Razumihin kysäisi.
- Kaikkein tärkeimmässä, niin sanoakseni itse ydinkysymyksissä, Pjotr Petrovits vastasi. Hän näytti iloitsevan siitä, että joku kysyi jotain. - Katsokaahan, minä en ole ollut Pietarissa kymmeneen vuoteen. Kaikki nämä nykyiset uutuudet, uudistukset ja aatteet, ne ovat tulleet meidänkin korviimme siellä maaseudulla, mutta jos haluaa nähdä selvemmin ja nähdä kaiken täytyy olla Pietarissa. Ja minä olen nimenomaan sitä mieltä, että eniten näkee ja kuulee, jos seurustelee nuoren polven kanssa. Ja tunnustan, että olen ihastunut...
- Mistä sitten?
-Kysymys on laaja. Saatan erehtyäkin, mutta minusta tuntuu, että löydän selkeämmän näkökannan, niin sanoakseni enemmän kritiikkiä, enemmän toimeliaisuutta... asiantuntemusta...
- Se on totta, sihautti Zosimov hampaiden välistä.
- Kaikkea muuta, mutta ei asiantuntemusta, puuttuio Razumihin puuttui puheeseen. - Asiantuntemus on ponnistellen hankittava, se ei lankea lahjana taivaasta. Mutta me olemme jo melkein kaksisataa vuotta vain vieraantuneet kaikista asioista... Aatteita kyllä on, jatkoi Razumihin Pjotr Petrovitsin puoleen kääntyen, - halua hyvään samoin, joskin se on laadultaan lapsellista, kunniallisuuttakin löytyy, vaikka konnien määrä on tavattomasti lisääntynyt, mutta asiantuntemusta ei sittenkään ole! Asiantuntemus tallaa raskaat saappaat jalassa.
- Olen puolestani toista mieltä, vastasi Pjotr Petrovits ilmeisesti hyvillään. - On tietysti liioittelua ja epäsäännöllisyyttä, mutta täytyyhän olla suvaitsevainen: liioittelu vain osoittaa, että on palavaa intoa toimia vaikeassa ulkoisessa tilanteessa olevan asian hyväksi. Jos on saatu aikaan vain vähän, niin vähän on ollut toistaiseksi tilaisuuttakin. Varoista nyt puhumattakaan. Minun mielipiteeni mukaan, jos sallitte, on jo jotain tehtykin: on levitetty uusia, hyödyllisiä aatteita, on levitetty eräitä uusia hyödyllisiä teoksia korvaamaan entisiä haaveellisia ja romanttisia; kirjallisuus alkaa saada kypsyneemmän muodon, useita vahingollisia ennakkoluuloja on hävitetty ja tehty naurunalaisiksi... Sanalla sanoen: me olemme leikanneet itsemme irti menneisyydestä aivan peruuttamattomasti, ja se on mielestäni jo jotain...
- Sekös on päntännyt päähänsä! Ja sulkeutuu suosioomme, Kosti tokaisi.
- Mitä hän haluaa sanoa? Pjotr Petrovits kysyi, sillä hän ei ollut kuullut tarkoin. Mutta vastausta ei tullut.
- Olette aivan oikeassa, Zosimov kiirehti myöntämään.
- Eikö totta? Pjotr Petrovits jatkoi vilkaisten ystävällisesti Zosimoviin. - Myönnättehän - hän jatkoi kääntyen Razumihinin puoleen, mutta nyt jo voitonriemun ja paremmuudentunteen vivahdus äänessään ja lisäämäisillään: "nuori mies" - että edistystä ainakin tieteen ja talousopin aloilla...
- Korulauseita!
- Eivät ne ole korulauseita! Voi kuitenkin otaksua, ettei tarvita suurtakaan neroutta voidakseen oivaltaa, että...
- Suokaa anteeksi, minäkään en ole järin nerokas; Razumihin keskeytti hänet jyrkästi, - joten lopetamme tämän jutustelun tähän. Minulla oli määrätty tarkoitus, kun aloin puhua, mutta koko tämä jaarittelu ja jankuttaminen, kaikki nuo lakkaamattomat liialliset pelitavasta jankuttamiset nakataan romukoppaan ja äijät keskitytään itse asiaan, ja tuo iänikuinen on kolmen viimeisen vuoden kuluessa alkanut minusta tuntua niin iljettävältä, että totta vie punastun kun kuulen niitä, puhumattakaan siitä että voisin itse käyttää niitä. Te olette rientänyt osoittamaan tietojanne, mikä on anteeksiannettavaa, enkä minä moiti teitä siitä. Halusin vain tietää, mikä te olette miehiänne, sillä nähkääs, viime aikoina on hyvän asian ympärille kertynyt niin paljon kaikenlaisia keinottelijoita, jotka ovat oman etunsa vuoksi tärvelleet kaiken, mihin ovat kajonneet, siinä määrin että koko asia on mennyt piloille. No niin, riittäköön jo siitä!
- Hyvä herra, herra Luzin yritti tavattoman arvokkaasti, - haluatteko te noin kursailematta sanoa, että minäkin...
- Herran nimessä... enhän toki!... No, riittäköön! Razumihin katkaisi lyhyeen ja kääntyi samassa Zosimoviin päin jatkaakseen taannoista juttelua.
Pjotr Petrovits osoittautui kyllin järkeväksi uskoakseen heti Razumihin vakuuttelut. Hän päätti kuitenkin lähteä parin minuutin kuluttua.
- Minä toivon, hän sanoi Kostille, - että alkanut tuttavuutemme lujittuu tiedossanne olevien suhteiden varassa, kun ehditte parantua... Toivon teille hyvää terveyttä... Kosti ei edes kääntänyt päätään. Pjotr Petrovits yritti nousta lähteäkseen.
- Aivan varmasti murhan on tehnyt joku panttaaja! Zosimov virkkoi vakuuttavasti.
- Epäilemättä! Razumihin myönsi. - Porfiri ei tosin ilmaise ajatuksiaan, mutta panttaajia hän varmasti kuulustelee...
- Kuulusteleeko hän panttaajia? Kosti kysyi kovalla äänellä.
- Kuulustelee. Entä sitten?
- Ei mitään.
- Miten hän saa ne käsiinsä? Zosimov kysyi.
- Koch on maininnut joitakin, eräiden nimet on kirjoitettu panttien käärepapereihin, muutamat ovat tulleet omasta aloitteestaan, kun ovat kuulleet...
- Vaan viekas ja tottunut konnan on täytynyt olla! Miten rohkeasti ja päättävästi hän onkaan menetellyt!
- Sitäpä hänessä ei nimenomaan ollutkaan! Razumihin keskeytti. - Tuo luulo se juuri johtaa teidät kaikki pois jäljiltä. Minä sanon, että hän on kömpelö ja kokematon ja luultavasti ensi kertaa niillä retkillä. Oletetaan, että murhaaja on ollut harkitseva ja viekas konna, niin asia tuntuu epätodennäköiseltä. Jos sen sijaan otaksumme hänen olleen kokematon, joudumme siihen, että pelkkä sattuma on voinut päästää hänet pälkähästä, ja mitä kaikkea tekeekään sattuma! Hyvänen aika, eihän tämä ole edes aavistanut ennakolta mitään esteitä! Ja miten hän toimi? Otti kymmenen tai parinkymmenen ruplan arvoisia esineitä, sulloi ne taskuihinsa, kaiveli eukon kirstun vanhoja riepuja, - ja piirongin ylälaatikosta löydettiin puolitoista tuhatta puhdasta rahaa, arvopapereista puhumattakaan. Eihän hän osannut edes ryöstää, vain surmata. Se on ollut hänen ensimmäinen askeleensa ja kenties myös viimeinen sillä tiellä, voit uskoa minua, ensimmäinen askel; hän on hämmentynyt. Eikä hän ole päässyt pakoon viekkaan harkinnan, vaan selvän sattuman ansiosta.
- Puhutte varmaan hiljan tapahtuneesta sotalesken murhasta, Pjotr Petrovits sekaantui keskusteluun kääntyen Zosimovin puoleen, Pjotr Petrovits, seisoi jo hattu ja hansikkaat kädessä, mutta halusi vielä ennen lähtöään sirotella muutamia viisaita sanoja. Hän halusi näköjään jättää jälkeensä edullisen vaikutelman, ja turhamaisuus vei voiton viisaudesta.
- Aivan oikein. Oletteko kuullut siitä?
- Kuinkapa muuten, kun tässä ihan lähellä...
- Tunnetteko yksityiskohdat?
- Sitä en voi sanoa. Mutta minua kiinnostaa siinä eräs toinen seikka, niin sanoakseni kysymys kokonaisuudessaan. Minusta on merkillistä, että rikokset lisääntyvät ylemmissäkin kansankerroksissa... Ja jos tämän koronkiskojaeukonkin on murhannut joku ylempien kansanluokkien jäsen - eiväthän moukat panttaa kultaesineitä - niin miten on selitettävissä yhteiskuntamme sivistyneen osan moraalinen rappeutuminen?
- Taloudellisissa oloissamme on tapahtunut paljon muutoksia, Zosimov virkkoi.
- Kuinka se on selitettävissä? Razumihin puuttui puheeseen. - Sen voi selittää nimenomaan liiaksi juurtuneen toimettomuuden nojalla.
- Mitä siis tarkoitatte?
- Mitä vastasikaan tuo moskovalainen lehtori, kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli väärentänyt obligaatioita? 'Kaikki rikastuvat, mikä milläkin tavalla; niinpä minäkin tahdoin rikastua.' Tarkkaan en muista hänen sanojaan, mutta ajatuksena oli: rikastua toisten kustannuksella mitä pikimmin, työtä tekemättä! Me olemme tottuneet elämään valmiilla, ajamaan toisten kannaksilla, syömään valmiiksi pureskeltua. Kun sitten tulee ankara hetki, niin jokainen näyttää oikean karvansa...
- Mutta missä on siveellisyys? Ja niin sanoakseni periaatteet...
- Mitä te siitä huolehditte? Kosti sekaantui odottamatta keskusteluun. - Sehän johtuu teidän omasta teoriastanne!
- Kuinka niin, omasta teoriastani?
- Jos teette päätelmiä taannoin esittämänne nojalla, johdutte siihen tulokseen, että ihmisiä saa tappaa...
- Mitä herran nimessä! huudahti Luzin.
- Ei, niin se ei ole! Zosimov virkahti.
Kosti makasi kalpeana, ylähuuli värähteli, hän hengitti raskaasti.
- Kaikella on rajansa, Luzin jatkoi kopeasti. - Taloustieteellinen aate ei toki ole yllytystä murhaan, ja jos otaksumme...
- Onko totta, Kosti keskeytti hänet äkkiä vihasta vapisevalla äänellä, jossa kuulsi eräänlainen loukkaamisen ilo, - onko totta, että te olette sanonut morsiamellenne... heti sen jälkeen kun olitte saanut häneltä myöntävän vastauksen, että iloitsitte erityisesti siitä... että hän on köyhä, koska on edullisempaa ottaa rutiköyhä vaimo, jotta voi myöhemmin pitää tämän kurissa... ja muistuttaa hänelle, että olette hänen hyväntekijänsä?
- Hyvä herra! Luzin huudahti kiukkuisesti, tulipunaisena ja suunniltaan. - Hyvä herra... kuinka voitte tuolla tavoin vääristellä sanojani? Suokaa anteeksi, mutta minun on sanottava teille, että korviinne saapuneet tai oikeammin korviinne saatetut huhut ovat täysin perättömiä. Mutta minä... minä aavistan kuka... sanalla sanoen... tuo nuoli... sanalla sanoen, teidän äitinne... Hän näytti minusta yleensäkin monien erinomaisten ominaisuuksiensa ohella hieman intomieliseltä ja romanttiselta... En kuitenkaan osannut edes aavistaa että hän käsittäisi asian niin haaveellisen vääristellyssä muodossa... Ja vihdoin... vihdoin...
- Tiedättekö mitä? Kosti huudahti, kohottautui pielukseltaan ja tuijotti häntä läpitunkevin säihkyvin katsein. - Tiedättekö mitä?
- Mitä sitten? Luzin ei sanonut enempää, vaan jäi odottamaan. Hän näytti loukkaantuneelta ja uhkaavalta. Vaitioloa kesti muutamia sekunteja.
- Sitä, että jos vielä kerran... uskallatte sanoa sanankin... äidistäni... niin minä heitän teidät nurinniskoin rappuja alas!
- Mikä sinua vainaa? Razumihin tokaisi.
- Vai niin se olikin! - Luzin kalpeni ja puri huultaan. - Kuulkaahan, herraseni, hän jatkoi sanoen sanan kerrallaan ja hilliten itseään minkä voi, mutta kykeni silti vain vaivoin hengittämään, - minä huomasin jo heti tullessani teidän vihamielisyytenne, mutta viivyttelin tahallani, jotta saisin tietää enemmän. Paljon voisin antaa anteeksi sairaalle sukulaiselle, mutta tuota... teille... en koskaan...
- Minä en ole sairas! Kosti huudahti.
- Sitä pahempi.
- Menkää helvettiin!
Luzin oli lähdössä käskemättäkin, lausettaan lopettamatta. Jälleen hänen täytyi hivuttautua pöydän ja tuolin välitse. Tällä kertaa Razumihin nousi seisomaan päästäkseen ohi. Kehenkään katsomatta, nyökkäämättä edes Zosimoville joka oli jo pitkään viittonut häntä jättämään sairaan rauhaan, Luzin lähti ulos, ja kumartuen ovesta kulkiessaan hän varovaisuuden vuoksi nosti hatun olkapäänsä tasalle. Selän köyryyskin näytti jotenkin ilmaisevan, kuinka ankaran loukatuksi hän tunsi itsensä.
- Voiko sitä nyt tuolla lailla? Miten se on mahdollista? Razumihin virkkoi ihan ymmällä ja päätään pyöritellen.
- Jättäkää minut rauhaan, te kaikki! Kosti huusi raivostuneena. - Jätättekö minut rauhaan vihoviimeinkin, te kiusanhenget! Minä en teitä pelkää! En pelkää nyt ketään, en niin ketään! Menkää tiehenne täältä! Tahdon olla yksin, yksin, yksin!
- Mennään! Zosimov virkkoi viitaten Razumihinille.
- Mutta herran nimessä, emmehän me voi jättää häntä, kun hän on tuossa tilassa!
- Mennään! Zosimov toisti painokkaasti ja lähti ulos.
Razumihin mietti hetken ja juoksi hänen jälkeensä.
- Pahemminkin olisi saattanut käydä, ellemme olisi totelleet häntä, Zosimov sanoi ehdittyään portaisiin. - Häntä ei saa ärsyttää... - Mikä häntä vaivaa?
- Ei hän tarvitsisi kuin jonkin sopivan sysäyksen, se olisi tärkeää. Taannoin hän oli jo voimissaan... Tiedätkö, hänellä on jotain mielessään! Jotain piintynyttä, painostavaa... Pelkään kovin, että niin on laita, ja varmasti onkin!
- Ehkä se on tuo herra Pjotr Petrovits! Keskustelusta kävi ilmi, että mies aikoo naida Kostin sisaren ja että Kosti on saanut asiaa koskevan kirjeen vähän ennen sairastumistaan...
- Niin, hittoko hänet sinne nyt heitti! Hän on kukaties pilannut koko asian. Mutta oletko huomannut, että hän ei välitä mistään ja vaikenee kaikesta muusta paitsi yhdestä, ja se on tuo murhajuttu.
- Niin on laita, Razumihin myönsi. - Olensen selvästi huomannut. Se kiinnostaa ja pelottaa häntä. Säikyttivät hänet juuri sairastumispäivänä, poliisikamarissa.
- Kerro minulle siitä tarkemmin iltasella, minäkin sanon sitten sinulle jotain. Hän on minusta poikkeuksellisen kiinnostava. Käyn katsomassa häntä taas puolen tunnin kuluttua... tulehdustakaan ei enää ainakaan voi olla...
- Kiitos sinulle! Minä odottelen sen ajan Pasenkan luona ja annan Nastasjan pitää häntä silmällä...
Molempien mentyä Kosti katseli kärsimättömästi ja levottomana Nastasjaa. Mutta tämä viivytteli yhä.
- Etkö huoli teetä? hän kysyi.
- Myöhemmin! Tahdon nukkua! Mene...
Hän käännähti seinään päin. Nastasja lähti.

XII

Tuskin Nastasja oli mennyt kun Kosti nousi, pani oven säppiin, avasi vaatenyytin jonka Razumihin oli tuonut ja jälleen solminut kiinni, ja alkoi pukeutua. Kummallista: hän näytti äkkiä rauhoittuneen; sekä taannoinen puolittain järjetön hourailu että mielenahdistus olivat poissa. Tämä oli ensimmäinen eräänlainen levollisuuden hetki. Hän tiesi mitä teki ja teki mitä tiesi. Hänen liikkeensä olivat konemaisen täsmälliset ja selvät: niissä näkyi varma tarkoitus, tuntui kuin hän ei olisi voinut muuten toimia. Hän käsitti olevansa vielä heikko, mutta ankara henkinen ponnistus, joka oli johtanut suoranaiseen lepotilaan, liikkumattomaan mielikuvaan, loi häneen voimaa ja itseluottamusta; hän toivo joka tapauksessa pysyvänsä pystyssä kadulla. Pukeuduttuaan uusiin vaatteisiin hän vilkaisi pöydällä oleviin rahoihin, mietti hetkisen ja pisti ne taskuunsa. Rahaa oli viisikolmatta ruplaa. Hän otti vielä ne kolikotkin, jotka olivat tulleet takaisin Razumihinin ottamasta kymmenestä ruplasta, jotka tämä oli käyttänyt vaatteiden ostoon. Sitten hän avasti hiljaa säpin, lähti huoneesta, laskeutui portaita ja kurkisti keittiöön, jonka ovi oli auki. Nastasja seisoi selin häneen ja puhalteli kumarassa emännän samovaarin hiiliä hehkumaan. Hän ei kuullut mitään. Ja kuka voikaan ajatella, että hän lähtisi huoneestaan? Minuutin kuluttua hän oli jo kadulla.
Kello oli siinä kahdeksan tienoilla, aurinko oli jo laskemassa. Vallitsi samanlainen tukahduttava kuumuus kuin taannoinkin, mutta Kosti hengitti ahnaasti tätä löyhkäävää, pölyistä, saasteista suuurkaupungin ilmaa. Aluksi hänen päätään hieman pyörrytti, mutta hänen tulehtuneissa silmissään ja laihtuneissa, kalpeankellertävissä kasvoissaan välähti äkkiä eräänlainen hurja tarmo kasvoillaan jäykän itseluottamuksen ja päättäväisyyden ilme.

- Onko teillä sanomalehtiä? Kosti kysyi astuttuaan varsin tilavaan ja verrattain siistiin ravintolaan, jossa oli useita, nyt jokseenkin tyhjiä huoneita. Siellä oli pari kolme vierasta teetä juomassa ja eräässä peremmällä sijaitsevassa huoneessa istui nelihenkinen seurue, joka joi samppanjaa. Kosti oli näkevinään heidän joukosaan Zamjatovin, mutta ei voinut välimatkan ja huonon kaukonäkönsä vuoksi varmasti tuntea tätä.
"Olkoon", hän ajatteli.
- Otatteko jotakin? tarjoilija kysyi.
- Teetä. Ja voisitko tuoda minulle sanomalehtiä, vanhoja, vaikka viiden päivän lehdet riittää; saat juomarahaa.
- Hyvä on. Tässä on tämänpäiväiset. Haluatteko teen kanssa jotain?
- Ei kiitos.
Vanhat sanomalehdet ja tee tuotiin. Kosti istuutui ja alkoi hakea... No, tuossa ovat vihdoin paikalliset uutiset... Tuossa."
Vihdoin hän löysi mitä etsi ja alkoi lukea. Rivit hyppivät hänen silmissään, mutta siitä huolimatta hän luki koko uutisen ja alkoi ahnaasti etsiä myöhempiä tietoja seuraavien päivien lehdistä. Kädet vapisivat hänen käännellessään lehtiä kärsimättömästi. Äkkiä joku istuutui hänen viereensä, samaan pöytään. Hän vilkaisi tulijaan - se Zamjatov, tuo samainen Zamjatov ja samassa asussa. Sormuksineen, kellonvitjoineen, mustat käherretyt hiukset voideltuina, jakauksella niskaan asti, yllään keikarimaiset liivit, nukkavieru nuttu ja hieman harmaantunut paita... Hän oli hyvällä tuulella, ainakin hymyili iloisesti ja hyväntahtoisesti. Tummat kasvot kuumoittivat hiukan samppanjasta.
- Mitä? Teko täällä? hän aloitti hämmästyneenä ja sellaisella äänellä kuin olisi ollut vanha tuttu. - Razumihin kertoi minulle eilen, että olette yhä tajuttomana. Sepä kummallista, minäkin näet käväisin teidän luonanne...
Kosti oli arvannut, että hän tulee juttusille. Hän pani sanomalehden syrjään ja kääntyi Zamjatovin puoleen. Hänen huulillaan häivähti ivallinen hymy, joka ilmaisi eräänlaista uutta ärtyisää kärsimättömyyttä.
- Minä tiedän, että olette käynyt, hän vastasi, - kuulin siitä. Sukkaanikin kuuluitte etsineen...
- Teillä herra Zamjatov ei ole hätäpäiviä. Kuka teitä äsken samppanjalla virvoitteli?
- Me vain tässä... ryyppäilimme... Kukapa sitä tarjoamaan!
Kosti naurahti.
- No, mikäpäs siinä, kunnon nuori mies, mikäpäs siinä! Kosti lisäsi taputtaen Zamjotovia olalle. - Enhän minä sitä vakavissani, vaan "kaikessa rakkaudessa, ihan leikillä" kuten maalarinsällinne sanoi Mitreitä rusikoidessaan, siinä eukon jutussa, tiedättehän?
- Mistä te sen tiedätte?
- Minä tiedän kenties enemmän kuin te.
- Olettepa te omituinen!... Olette vielä varmaankin aika sairas. Turhan päiten lähditte ulos.
- Näytänkö minä teistä omituiselta?
- Näytätte. Mutta luetteko sanomalehtiä?
- Kuten kuvasta näkyy.
- Tulipaloista kirjoitetaan paljon.
- En minä tulipaloista, hän katseli Zamjotovia salaperäisen näköisenä, ivallinen hymy ilmaantui jälleen hänen huulilleen. - Ei, en minä tulipaloista, hän toisti iskien silmää Zamjotoville. - Mutta myöntäkää pois, kelpo nuorukainen, että teitä haluttaa tavattomasti saada tietää mitä äsken luin?
- Ei ensinkään, muuten vain tulin kysyneeksi. Eikö saisi kysyä. Mitä te yhä...
- Kuulkaa, tehän olette sivistynyt mies, kirjallisuuteen perehtynyt, eikö totta?
- Minä erosin lukion kuudennelta luokalta, Zamjotov vastasi hieman itsetietoisesti.
- Kuudennelta! Voi minun varpustani! Jakaukset päässä, sormukset sormissa! - Varakas mies! Soma poika!
Kosti purskahti samassa hermostuneesti nauramaan, suoraan vasten Zamjotovin kasvoja. Zamjotov vetäytyi taaksepäin, ei niinkään loukkaantuneena kuin ihmeissään.
- Olettepa te omituinen! Zamjotov toisti totisena. - Minusta näyttää, että te hourailette yhä.
- Hourailen? Erehdytte, varpuseni!... Olenko siis omituinen? Olenko teistä kiinnostava. Häh? Kiinnostava?
- Epäilemättä.
- Sanonko, mitä olen lukenut, mitä haeskellut? Näettekö, kuinka monta numeroa olen käskenyt tuoda? Onhan se epäilyttävää, eikö totta?
- No, sanokaahan.
- Korvat auki!
- Miksi korvat auki?
- Sittenpähän sanon. Mutta nyt, hyvä ystävä, selitän teille... ei, paremminkin: tunnustan... Ei, sekään ei ole oikein... Esitän lausuntoni, jonka te otatte vastaan - se sopii! Minä siis esitän lausuntoni, josta ilmenee, että olen lukenut, syventynyt, etsinyt... tutkinut... Kosti siristi silmiään ja oli hetken vaiti. - Minä olen tutkinut vanhan sotalesken murhaa koskevia uutisia ja olen juuri sitä varten tullutkin tänne, hän lausui vihdoin miltei kuiskaten ja samalla vei kasvonsa aivan likelle Zamjotovin kasvoja. Tämä katsoi häntä suoraan silmiin, liikahtamatta ja viemättä kasvojaan kauemmaksi. Kaikkein kummallisinta Zamjotovista myöhemmin oli se, että heidän vaitiolonsa oli kestänyt kokonaisen minuutin ajan.
- Mitä siitä sitten, jos luittekin? hän huudahti yhtäkkiä neuvottomana ja kärsimättömänä. - Mitä se minuun kuuluu? Mitä siitä sitten?
- Se on se sama eukko, Kosti jatkoi yhä kuiskuttaen ja hievahtamattakaan Zamjotovin huudahduksesta, - sama eukko, josta puhuttiin poliisikamarissa silloin, kun minä pyörryin. No, ymmärrättekö nyt?
- Mitä tarkoitatte? mitä minun pitäisi ymmärtää? Zamjotov virkkoi melkein hätääntyneenä.
Kostin liikkumattomat, totiset kasvot muuttuivat silmänräpäyksessä ja hän alkoi hohottaa taas yhtä hermostuneesti kuin äskenkin, kuin ei olisi ollenkaan voinut hillitä itseään. Ja samassa hänen mieleensä muistui tavattoman selkeästi tuo hiljattain eletty hetki, jolloin hän seisoi ovena takana, haka hyppelehti, oven toisella puolen olevat sättivät ja tempoivat ja hänen teki äkkiä mieli huutaa heille, haukkua heitä, näyttää heille keskisormea, ärsyttää heitä ja nauraa, nauraa, nauraa täyttä kurkkua!
- Joko te olette hullu, tai... Zamjotov virkkoi ja katkaisi samassa lauseensa ikään kuin jokin mieleen juolahtava ajatus olisi äkkiä yllättänyt hänet.
- Tai? Mitä merkitsee tuo "tai"? No, sanokaahan!
- Ei mitään! Zamjotov vastasi vihoissaan. - Turhanpäiväistä kaikki!
Molemmat olivat vaiti. Äkillisen, kouristuksenomaisen naurunpurkauksen jälkeen Kosti muuttui taas mietteliääksi ja surulliseksi. Hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja painoi pään käsiinsä. Hän näytti kokonaan unohtaneen Zamjotovin. Vaitioloa jatkui verrattain pitkään.
- Miksi ette juo teetänne? Sehän jäähtyy! Zamjatov sanoi.
- Häh? Mitä? Teetä?... Olkoon menneeksi... Kosti siemaisi lasista pisti suuhunsa palasen leipää, katsoi hetken Zamjotovia ja näytti samassa muistavan kaikki ja ikään kuin ravistautuvan hereille. Hänen kasvoilleen palasi entinen ivallinen ilme. Hän jatkoi teen juontia.
- Nykyisin noita konnantöitä sattuu tuhkatiheään, Zamjotov sanoi. Luin äskettäin Moskovski vedomostista, että Moskovassa on saatu kiinni kokonainen joukkio vääränrahantekijöitä. Kokonainen nurkkakunta. Tekivät vääriä seteleitä!
- Sehän on jo vanha juttu! Minä luin siitä jo kuukausi sitten, Kosti vastasi rauhallisesti. - He siis ovat teidän mielestänne konnia? hän lisäsi hymyillen.
- Kuinka muutoin?
- Hekö? He ovat lapsia, kokemattomia nulikoita eivätkä konnia! Ja olkoonpa että he olisivat yrityksessään onnistuneet, olkoon että jokainen olisi vaihtanut itselleen miljoonan, niin entä sitten? Millaiseksi koko heidän elämänsä olisi muodostunut? Jokainen olisi ollut toisista riippuvainen koko loppu ikänsä! Parempi olisi hirttää itsensä! Mutta he eivät osanneet edes vaihtaa: eräs heistä ryhtyi vaihtamaan jossakin konttorissa, sai viisituhatta ja oitis kädet vapisemaan. Neljätuhatta sai lasketuksi, mutta viidennen otti laskematta, hyvässä uskossa, että saisi rahat vain mitä pikimmin taskuunsa ja pääsisi tiehensä. Se herätti tietysti epäluuloja. Ja koko juttu oli pilalla yhden hölmön vuoksi. Onko sellainen ollenkaan mahdollista?
- Että kädet vapisevat? Zamjotov kysäisi. - Miksipä ei, onhan se hyvinkin mahdollista. Olen aivan varma, että se on mahdollista. Toisinaan ei pysty hillitsemään itseään.
- Sen vertaa?
- Ja teko kykenisitte? Minä vaan en kykenisi! Antautua sadan ruplan palkkiosta sellaiseen hirveään tekoon! Lähteä nyt väärä seteli mukanaan, ja vielä minne. Pankkikonttoriin, jossa ne asiat tunnetaan kuin viisi sormea - ei, minä olisin mennyt pyörälle päästäni. Entä te?
Kostin olisi taas tehnyt mieli näyttää keskisormeaan. Vilunväreet karsivat hänen selkäpiitään tuon tuostakin.
- Minä en olisi tehnyt sillä tavoin, hän aloitti. Olisin vaihtaessani käyttäytynyt näin: ensimmäisen tuhannen olisin laskenut nelisen kertaa joka kulmalta, tarkastanut jokaista seteliä ja sitten olisin ottanut käsille toisen tuhannen; sitä olisin alkanut laskea, laskenut puoleenväliin, ottanut jonkin viidenkymmenen ruplan setelin, katsonut sitä valoa vasten, kääntänyt ja taas nostanut valoa vasten nähdäkseni oliko se ehkä väärä. "Olen vähän huolissani", olisin huomauttanut, "koska muuan sukulaiseni hukkasi sillä lailla viisikolmatta ruplaa", ja sitten olisi kertonut jonkin jutun. Kun sitten olisin alkanut laskea kolmatta tuhatta, olisin sanonut: "Suokaa anteeksi, taisin laskea väärin toisessa tuhannessa seitsemännen sadan, alkoi tässä epäilyttää", jättäisin kolmannen ja ryhtyisin laskemaan toista uudelleen - sillä lailla kaikki viisi. Lopetettuani olisin ottanut viidennestä ja toisesta tuhannesta kummastakin setelin, olisin pitänyt niitä valoa vasten, taas epäillyt ja pyytänyt: "enkö voisi saada näiden sijaan uutta", ja niin olisin kiusannut konttoristin aivan näännyksiin, kunnes hän olisi epätoivoissaan yrittänyt päästä minusta eroon! Ja loppujen lopuksi olisin lähtenyt ja aukaissut oven - mutta vieläkin olisin kääntynyt, pyytänyt anteeksi ja kysynyt jotain... Niin minä olisin tehnyt!
- Huh, huh, miten hirveitä asioita te puhutte! Zamjotov virkko nauraen. - Tämä on nyt pelkkää juttua, mutta itse teossa tekin varmaan kompastuisitte. Sanonpa vaan, ettei minun mielestäni piintynein veijarikaan - teistä ja minusta puhumattakaan - voisi olla varma itsestään sellaisessa tapauksessa. Mutta eihän tarvitse mennä kauas esimerkkiä hakemaan: onhan meillä tuon lesken murha omassa kaupunginosassamme. Murhaajan on täytynyt olla melkoinen velikulta! Keskellä kirkasta päivää uskalsi ryhtyä tekoonsa; pelkän ihmeen kautta pelastui - mutta vapisivatpa hänen kätensä: tiputti korvikset, ei saanut hillityksi itseään, sen näkee koko tekosesta...
Kosti oli kuin loukkaantunut.
- Näkeekö sen? Vaan menkääpä ja ottakaa hänet kiinni! hän huudahti vahingoniloisesti härnäten Zamjotovia.
- Kyllä hänet vielä kiinni saadaan.
- Kuka? Tekö? Teko saatte kiinni? Hääritte itsenne uuvuksiin! Teistä on pääasia: tuhlaako mies rahaa vai ei? Jos joku on ollut rahatonna ja äkkiä alkaa tuhlailla rahoja, niin silloin ei ole enää epäilystäkään - hän se on! Pieni lapsikin voi puijata teitä, jos vain tahtoo!
- Siinäpä se, että kaikki tekevät niin, vastasi Zamjotov. - Tekee viekkaan murhan, panee henkensä vaaralle alttiiksi ja lähtee oitis kapakkaan, missä joutuu kiikkiin. Kaikki eivät ole niin ovelia kuin te. Te ette tietenkään menisi kapakkaan.
Kosti kurtisti kulmiaan ja tuijotti terävästi Zamjotovia.
- Taisitte päästä makuun ja haluatte saada tietää, kuinka minä olisin tuossa tapauksessa menetellyt? hän kysäisi tyytymättömänä.
- Tahtoisinpa kyllä, toinen vastasi varmasti ja vakavasti.
- Mielellänne?
- Mielelläni.
- No, hyvä. Minä olisin tehnyt näin, Kosti aloitti lähentäen jälleen kasvonsa Zamjotovin kasvoihin, jälleen tuijottaen häneen tiukasti ja puhuen kuiskaamalla, niin että puhuteltu tällä kertaa ihan säpsähti. - Minä olisin tehnyt näin: olisin ottanut rahat ja esineet ja sieltä lähettyäni olisin mennyt suoraa päätä johonkin autioon paikkaan, missä olisi vain aita eikä juuri ollenkaan ihmisiä - jonnekin kasvitarhaan tai sen sellaiseen. Pihalta, tai mistä tahansa muualta olisin jo etukäteen etsinyt kiven, noin puudan tai puolentoista painoisen, jostakin nurkkauksesta, aitovierestä, kiven joka olisi ollut siinä kenties talon rakentamisesta saakka. Olisin nostanut tuota kiveä - kiven alla on varmasti kuoppa - ja siihen kuoppaan olisi pannut kaikki esineet ja rahat. Sitten olisin vierittänyt kiven takaisin entiseen asentoonsa, polkenut sen lujasti maahan ja mennyt sitten menojani. Vuoteen tai kahteen, kolmeenkaan en olisi kiveä koskettanutkaan. Etsikää sitten! Huh hei, sen tuuli vei!
- Te olette hullu, Zamjotov sanoi, hänkin tahtomattaan melkein kuiskaten ja väistyi kauemmas Kostista.
Kostin silmät alkoivat säkenöidä, hän valahti kalpeaksi, ylähuuli värähteli ja vapisi. Hän kumartui niin lähelle Zamjatovia kuin suinkin voi ja liikutti huuliaan sanaakaan sanomatta. Sitä kesti puolise minuuttia. Hän tiesi mitä teki, mutta ei pystynyt hillitsemään itseään. Kuten silloin haka ovessa hyppeli hänen huulillaan sana: se oli joka hetki ryöstäytyä, tarvitsi vain sallia sen lähteä, tarvitsi vain lausua se!
- Entäpä jos minä murhasinkin eukon ja Lizavetan? hän tokaisi äkkiä - ja oivalsi heti mitä oli sanonut.
Zamjotov katsoi häntä kummasti ja kalpeni valkoiseksi kuin palttina. Hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn.
- Onko se mahdollista? hän sanoi tuskin kuuluvasti.
Kosti katsoi häneen purevasti.
- Tunnustakaa, että uskoitte! hän sanoi vihdoin kylmän ivallisesti. - Eikö totta?
- En ollenkaan! Nyt vähemmän kuin koskaan! Zamjotov virkkoi hätäisesti.
- Joutuipahan kiinni, vihdoin! Joutuipahan varpunen ansaan. Aikaisemmin siis uskoitte, koska nyt uskotte "vähemmän kuin koskaan"?
- En ollenkaan! Zamjotov huudahti ilmeisen hämillään. - Siksikö te minua pelottelitte, että saisitte johdetuksi minut tuohon?
- Ette siis usko? Miksi luutnantti Ruuti kuulusteli minua, kun olin selvinnyt pyörtymyksestäni? Hei, sinä siellä? hän huusi tarjoilijalle, nousi ja tarttui lakkiinsa. - Mitä olen velkaa?
- Kolmekymmentä kopeekkaa, tarjoilija vastasi rientäen hänen luokseen.
- Tuossa on sinulle kaksikymmentä kopeekkaa juomarahaa. Katsokaahan, miten paljon minulla on rahaa! hän sanoi Zamjotoville ja ojensi tämän eteen vapisevin käsin setelitukkoa.- Siinä on punaista ja sinistä - viisikolmatta ruplaa. Mistä lienevät peräisin? Ja mistä on saatu tämä uusi puku? Tiedättehän, ettei minulla ollut kopeekkaakaan! Varmaan olette tiedustellut emännältäni... No, se siitä! Näkemiin... miellyttäviin näkemiin!...
Hän lähti ulos vapisten kokonaan jostain hysteerisestä kiihtymyksestä, johon yhtyi miltei sietämätön nautinnon tunne - mutta synkkänä ja hirveän väsyneenä. Hänen kasvonsa olivat ihan vääristyneet, kuin jonkin ankaran kohtauksen jäljiltä. Hänen väsymyksensä lisääntyi yhä. Hänen voimansa olivat vironneet yhtäkkiä, ensimmäisestä virikkeestä, ensimmäisestä kiihottavasta vaikutelmasta, ja herpaantuivat nyt yhtä nopeasti sitä mukaa kuin ärsyke heikkeni.
Yksin jäätyään Zamjotov istui vielä pitkään paikallaan, ja mietti. Kosti oli odottamatta mullistanut hänen ajatuksensa erään tietyn kohdan suhteen ja vahvistanut lopullisesti hänen mielipiteensä.
- "Kosti on hölmö!" hän päätteli.
Tuskin Kosti oli ehtinyt aukaista ravintolan oven, kun hän jo törmäsi sisään astuvaan Razumihiniin. Vaikka välimatkaa oli vain askeleen verran, kumpikaan ei ollut huomannut toista, joten he olivat vähällä kolauttaa päänsä yhteen. Hetken he mittelivät toisiaan katseillaan. Razumihin oli aluksi hämmästynyt, mutta äkkiä hänen silmissään välähti suuttumus, ilmeinen ankara viha.
- Täälläkö sinä oletkin! hän huusi täyttä kurkkua. - Karkaa pois vuoteestaan! Ja minä olen etsinyt vaikka mistä, sohvan altakin! Vintilläkin kolusimme! Sinun tähtesi olin vähällä piestä Nastajankin... Ja sinä olet täällä! Kosti, mitä tämä merkitsee? Tunnusta totuus! Tunnusta! Kuuletko?
- Se merkitsee, että minä olen kyllästynyt teihin kerta kaikkiaan ja tahdon olla yksin, Kosti vastasi rauhallisesti.
- Yksin? Kun et pysty vielä edes kävelemään, kun naamasi on valkea kuin palttina ja hengästytkin vielä! Tomppeli!... Mitä sinulla täällä Kristallipalatsissa on tekemistä? Tunnusta heti paikalla!
- Jätä minut rauhaan! Kosti virkkoi aikoen lähteä menemään. Mutta se sai Razumihinin ihan suunniltaan. Hän tarrasi Kostia lujasti käsivarresta.
- Jätä minut rauhaan? Kehtaat vielä sanoa "jätä minut rauhaan" sen jälkeen, mitä olet tehnyt. Tiedätkös mitä nyt teen sinulle? Sieppaan sinut syliini, käärin rullalle, panen kainalooni9 ja kannan kotiin, lukkojen taakse!
- Kuulehan, Razumihin, Kosti aloitti hiljaa ja rauhallisen näköisenä, - etkö tosiaan huomaa, etten siedä sinun hyväntekeväisyyttäsi. Ja mitä iloa siitä on, että tuhlaat ystävällisyyttäsi ihmiselle, joka... ei välitä siitä, vaan tuntee sen lopulta suureksi rasitukseksi? Miksi tulitkaan luokseni sairauteni alussa? Kenties minä olisin kuollut hyvinkin mielelläni! Ja enkö ole sanonut sinulle tänään kyllin selvästi, että sinä kiusaat minua, että olet käynyt minulle sietämättömäksi? Todella omituinen hyvi: kiduttaa toisia! Vakuutan sinulle, että tämä vain ehkäisee paranemistani, koska se ärsyttää minua lakkaamatta. Zosimov lähti taannoin pois juuri siitä syystä, ettei ärsyttäisi minua. Jätä sinäkin minut rauhaan, luojan tähden! Ja mitä oikeutta sinulla on pidätellä minua väkisin? Etkö huomaa, että puhun täysin järkevästi? Sano itse, miten sinua on rukoiltava, jotta vihdoin herkeät ahdistelemasta ja harjoittamasta hyväntekeväisyyttäsi? Pitäkää minua kiittämättömänä, pitäkää minua halpamaisena, mutta jättäkää minut rauhaan, luojan tähden jättäkää minut rauhaan!
Hän oli aloittanut rauhallisesti, ennalta iloiten kaikesta siitä myrkystä, minkä aikoi vuodattaa, mutta päätyi henkeä salpaavaan raivoon, kuten silloin Luzinin kanssa.
Razumihin seisoi hetkisen mietteissään ja päästi sitten hänen kätensä.
- Mene hiiteen! hän virkkoi hiljaa ja melkein ajatuksiinsa vaipuneena. - Seis! hän huusi äkkiä, kun Kosti aikoi lähteä. - Kuule minä sanon! Minä ilmoitan sinulle, että te kaikki, jokaikinen, olette pelkkiä lavertelijoita ja kerskureita! Teissä ei ole jälkeäkään itsenäisestä elämästä! Minä en usko teihin kehenkään! Joka asiassa teille on tärkeintä - olla missään nimessä käyttäytymättä ihmisiksi! - Seis, seis, hän huusi yhä enemmän raivostuen, kun huomasi Kostin aikovan lähteä. - Kuuntele loppuun asti! Minun luokseni tulee tänään väkeä tupaantuliaisiin, vieraat ovat kenties jo tulleetkin, jätin enon sinne ottamaan heitä vastaan! Jos et olisi noin hölmö, typerä hölmö, oikea emähölmö, käännös vieraasta kielestä... kuulehan, Kosti, minä tunnustan, että sinä olet ymmärtäväinen nuorukainen, mutta olet hölmö! - niin, ellet olisi hölmö, lähtisit tänään minun luokseni iltaa istumaan etkä suotta saappaitasi kuluttaisi. Uloa olet jo lähtenyt, sille ei enää mitään mahda! Toisin sinulle oikein pehmeän nojatuolin, isäntäväellä on sellainen... Kupponen teetä, hauskaa seuraa... Ja sohvallekin voit vetää pitkäksesi - olisithan ainakin meidän keskellämme... Zosim ovkin tulee. Tulethan sinäkin?
- En.
- Valehtelet! Ruzimihin huudahti kärsimättömästi. - Mistäs sen tiedät? Et kykene vastaamaan itsestäsi! Etkä sinä ymmärrä mitään koko asiasta... Minä olen riitaantunut tuhansia kertoja ihmisten kanssa ja olen juossut takaisin heidän luokseen... Sitä alkaa hävetä - ja kohta menee asianomaisen luo! Paina siis mieleesi: Potsinkovin talo, numero 47, virkamies Babuskinin asunto, kolmas kerros...
-Minä en tule, Razumihin!
Kosti kääntyi menemään.
- Lyön vetoa, että tulet! Razumihin huusi hänen jälkeensä. - Ellet, niin olet... niin en halua tuntea sinua enää! Seis, hei! Onko Zamjotov tuolla sisällä?
- On.
- Oletko nähnyt hänet?
- Olen.
- Ja puhuit hänen kanssaan?
- Puhuin.
- Mistä juttelitte? No, mene hiiteen ja ole sanomatta. Potsinkovin talo, 47, Babuskinin asunto, paina mielees!
- Kosti kulki Sadovajalle asti ja kääntyi kulman taakse. Razumihin katseli mietteissään hänen jälkeensä. Sitten hän heilautti kättään, alkoi nousta portaita, mutta pysähtyi keskiaskelmalle.
"Perhana vieköön!" hän ajatteli melkein ääneen. "Hänhän puhuu järkevästi, mutta aivan kuin... Mutta olen minäkin hölmö! Niin kuin nyt mielipuolet eivät osaisi puhua järkevästi! Mutta minusta näytti kuin Zosimov pelkäisi jotain sellaista!". Hän kosketti sormella otsaansa. - "Entäpä jos hän... eihän häntä voi laskea menemään yksin? Hukuttaa vielä itsensä... Teinpäs taas tyhmästi. Se ei käy päinsä!" Hän juoksi takaisin tavoittaakseen Kostin, mutta tämä oli jo mennyt menojaan. Razumihin sylkäisi ja palasi nopein askelin Kristallipalatsiin kysyäkseen asioita Zamjotovilta.
Kosti asteli suoraa päätä -n sillalle, nojasi molemmat kyynärpäänsä kaiteeseen ja alkoi tuijottaa kaukaisuuteen. Razumihinista erottuaan hän oli heikentynyt niin kovin, että vain vaivoin pääsi näin pitkälle. Hänen teki mieli käydä istumaan tai paneutua pitkäkseen johonkin kadulle. Hän katseli ajatuksettomasti iltaruskon viimeistä punerrusta kumartuneena sillan kaikeen yli. Hänen silmissään alkoi pyöriä punaisia renkaita, talot alkoivat liikkua, ohikulkijat, rannat, ajoneuvot - kaikki lähti kieppumaan ja tanssimaan. Yhtäkkiä hän säpsähti: hänet pelasti uudesta pyörtymiskohtauksesta pelottava, kauhea näky. Hän tunsi jonkun seisahtuvan viereensä, oikealle, vilkaistuaan hän näki kookkaan huivipäisen naishenkilön, jolla oli pitkänomaiset kellertävät ja kuihtuneet kasvot ja punertavat, sisään painuneet silmät. Nainen katsoi suoraan häneen, mutta ilmeisesti ei nähnyt mitään eikä erottanut ketään. Samassa hän nojasi oikean käsivartensa sillan kaiteeseen, nosti oikean jalkansa heilauttamalla kaiteen yli, sitten vasemman, ja hyppäsi kanavaan. Likainen vesi räiskähti ja nielaisi uhrinsa hetkeksi; mutta pian hukuttautuva nousi pinnalle ja alkoi ajautua virran mukana. Pää ja jalat olivat vedessä, selkä vedenpinnan yläpuolella, hame oli pullistunut veden pinnalle kuin tyyny.
- Nainen hyppäsi kanavaan! huusivat kymmenet äänet: ihmisiä kerääntyi, molemmat rannat olivat katsojia kirjavanaan, sillalla Kostin ympärillä tungeksi väkeä painaen ja tuuppien häntä selkään.
- Hyvä isä sentään, sehän on meidän Afrosinjuska! kuului jostakin etäältä valittava naisen ääni. - Hyvä isä, pelastakaa! Herranen aika, vetäkää hänet ylös!
- Vene! Vene! väkijoukosta huudettiin.
Rannalla oli vuotava ruuhi, jonka omistaja oli sen paikasta taistellut vuosia. Mutta venettä ei enää tarvittu: poliisi oli juossut alas kanavan portaita, heittänyt pois viittansa ja saappaansa ja hypännyt veteen. Tehtävä ei ollut vaikea, virta vei hukkuvaa parin askeleen päässä rannasta, poliisi sieppasi oikealla kädellään kiinni tämän vaatteista ja vasemmalla hänen onnistui tarttua toverinsa ojentamaan riukuun. Kohta veteen heittäytynyt oli jälleen kuivalla maalla. Hänet laskettiin portaiden graniittitasanteelle. Hän tointui pian, nousi istumaan, alkoi aivastella ja pärskiä, väänsi tahdottomasti vettä hameestaan, eikä puhunut mitään.
- Sikahumalassa, hyvät ihmiset, ihan sikahumalassa, samainen naisen ääni ulvoi, nyt aivan Afrosinjuskan vieressä. - Tuonaan yritti hirttäytyä, mutta saimme ajoissa pois silmukasta. Äsken lähdin vaan puotiin käymään ja jätin tytön vartioimaan häntä ja samassa jo sattui onnettomuus! Hän on porvaristyttö, hyvä isä sentään, asuu meillä, toinen talo kulmasta, tuolla noin...
Väkijoukko hajaantui, poliisit häärivät vielä veteen hypänneen ympärillä, joku huusi jotain poliisikamarista... Kosti oli katsellut tuota kaikkea kummallisen välinpitämättömänä ja osallistumatta mitenkään. Se suorastaan inhotti häntä. Hän käännähti selin sillankaiteeseen ja katseli ympärilleen.
"Mikäpäs siinä! Olkoon menneeksi!" hän virkkoi päättävästi ja lähti sillalta sinne päin missä poliisikamari oli. Hänen sydämensä oli autio ja tyhjä. Hän ei tahtonut edes ajatella. Rauhattomuuskin oli tiessään eikä jälkeäkään äskeisestä tarmosta, jonka varassa hän oli lähtenyt asunnostaan, "aikeesta lopettaa kaikki". Sijaan oli tullut täydellinen välinpitämättömyys.
"Mitä sanon heille?"
"Eniten hävettää kun kaikki näyttää nyt niin tyhmältä. Mutta vähät siitäkin. Millaisia tyhmyyksiä sitä ihmisen mieleen johtuukaan..."
Päästäkseen poliisikamariin oli kuljettava suoraan eteenpäin ja käännyttävä toisessa kadunristeyksessä vasempaan, sitten oli enää pari askelta. Ensimmäiseen risteykseen ehdittyään hän kuitenkin pysähtyi, tuumi hetken aikaa, kääntyi sitten poikkikadulle ja kulki kiertoteitse, ehkäpä vain sen takia, että saisi viivytetyksi asiaa vielä edes hetken. Hän asteli katse maahan luotuna. Yhtäkkiä hänestä tuntui kuin joku olisi kuiskannut hänen korvaansa. Hän nosti päätään ja huomasi olevansa sen talon edustalla, ihan portilla. Sen illan jälkeen hän ei ollut käynyt siellä eikä ohitsekaan kulkenut.
Vastustamaton, selittämätön halu veti häntä sinne. Hän poikkesi oikealle ja astui tuttuja portaita neljänteen kerrokseen. Kapeissa, jyrkissä portaissa oli pimeää. Hän seisattui joka tasanteelle, katseli uteliaasti ympärilleen. Ensimmäisen kerroksen tasanteella oli ikkunankehys irrotettu kokonaan. "Tuo on tehty myöhemmin", hän ajatteli. Tuossa on se toisen kerroksen asunto, jossa Nikolaska ja Mitrei olivat olleet työssä. "Ovi on kiinni ja äsken maalattu: siis se vuokrataan jälleen." Siinä oli kolmas kerros... ja neljäs... Tässä! Hän joutui ymmälle: asunnon ovi oli selkoselällään, siellä oli ihmisiä, kuului ääniä. Sitä hän ei ollut odottanut. Hieman epäröityään hän nousi viimeiset askelmat ja astui asuntoon.
Tätäkin asuntoa korjattiin. Siellä oli työmiehiä, se tavallaan hämmästytti häntä. Jostakin syystä hän oli kuvitellut näkevänsä kaikki samanlaisena kuin viimeksi lähtiessään, kenties ruumiinkin paikoillaan lattialla. Ja mitä hän nyt näki? Paljaat seinät, huonekaluja ei ollenkaan. Kerrassaan omituista! Hän meni ikkunan luo ja istuutui ikkunalaudalle.
Siellä oli vain kaksi työmiestä, molemmat nuoria miehiä, toinen heistä hieman vanhempi, toinen taas paljon nuorempi. He liisteröivät seiniin valkoisia, sinipunervin kukin somistettuja tapetteja vanhojen repaleisten, likaisten ja kellastuneiden sijaan. Jostakin syystä tämä ei miellyttänyt ollenkaan Kostia, hän kasoi uusia tapetteja vihamielisesti, kuin olisi ollut sääli, että kaikki muuttui.
Työmiehet olivat ilmeisesti viipyneet jo yli määräajan, nyt he käärivät kiireesti papereitansa kokoon ja tekivät lähtöä. Kostin tulo ei kiinnittänyt lainkaan heidän huomiotaan. He juttelivat jostakin. Kosti risti kädet rinnalle ja alkoi kuunnella.
- Hän, näetsen, tuli minun luokseni aamusella, vanhempi kertoi nuoremmalle, - anivarhain ja niin koreaksi pyntättynä. 'Mitä sinä siinä, minä kysyin, siinä keimailet ja keikistelet?...'
- Mitä kaikkea täältä Pietarista löytyykään! nuorempi huudahti innostuneena. - Paitsi isää ja äitiä, kaikkea muuta löytyy!
- Paitsi juuri niitä, veikkonen, kaikkea muuta löytyy, vanhempi selitti opettavasti.
Kosti nousi ja lähti toiseen huoneeseen, jossa aikaisemmin olivat olleet kirstu, vuode ja piironki. Huone näytti kalustamattomana tavattoman pieneltä. Seinäpaperit olivat samat, toisessa nurkassa näkyi tapetissa selvästi se kohta, missä pyhäinkuvakaappi oli ollut. Hän katseli ympärilleen ja palasi istumaan ikkunalle. Vanhempi työmies katsoi häntä alta kulmain.
- Mitä teillä on asiaa? hän kysäisi kääntyen Kostiin päin.
Kosti ei vastannut, vaan nousi, meni eteiseen, tarttui kellonnuoraan ja nykäisi. Sama kello, sama särisevä ääni! Hän nykäisi toisen ja kolmannen kerran, kuunteli ja muisteli. Silloinen tuskallisen kiusaava, kaamea tunne alkoi palautua hänen mieleensä yhä selkeämpänä, jokainen kellon kalahdus sai hänet säpsähtämään, ja samassa hänestä alkoi tuntua yhä miellyttävämmältä.
- Mitä te oikein tahdotte? Kuka te olette? työmies tokaisi astuen hänen luokseen.
Kosti meni jälleen sisälle.
- Tahdon vuokrata tämän asunnon ja katselen sitä.
- Asuntoa ei vuokrata yöllä, ja sitä paitsi teidän pitää tulla talonmiehen kanssa.
- Lattia on pesty, maalataanko se? Kosti jatkoi. - Ei kai siinä näy verta?
- Mitä verta?
- Se eukkohan tapettiin täällä ja sen sisar. Lattialla oli kokonainen lätäkkö verta.
- Mikäs mies sinä oikein olet? työmies huudahti levottomana.
- Minäkö?
- Te niin.
- Tahdotko tietää?... Mennään poliisikamariin, siellä kerron kuka on kaiken takana. Työmiehet katsoivat häntä epäröivinä.
- Meidän täytyy kumminkin lähteä, ilmankin olemme jo myöhässä. Tulehan, Aljoska. Ovi on pantava lukkoon, vanhempi työmies sanoi.
- No, mennään sitten! Kosti vastasi välinpitämättömästi ja lähti edellä verkalleen laskeutumaan portaita. - Hei, talonmies! hän huusi päästyään portille.
Kadun puolella porttikäytävässä seisoi muutamia henkilöitä katselemassa ohikulkijoita: molemmat talonmiehet, eräs eukko, yönuttuun pukeutunut pikkuporvari ja vielä joku. Kosti asteli suoraan heitä kohti.
- Mitä te tahdotte? toinen talonmiehistä kysyi.
- Oletteko käynyt poliisikamarissa?
- Kävin siellä vastikään. Mitä te tahdotte?
- Onko se vielä auki?
- On kyllä.
- Onko apulainenkin siellä?
- Oli se jonkin aikaa sitten. Mitä haluatte?
Kosti ei vastannut mitään, vaan jäi seisoskelemaan heidän rinnalleen ja mietti.
- Kortteeria se kävi katsomassa, vanhempi työmies virkkoi lähestyen häntä.
- Mitä kortteeria?
- Sitä, missä me olemme työssä. 'Miksi veri on pesty pois? kysyi meiltä. 'Täällä on tehty murha', kertoi sitten, 'ja minä olen nyt tullut vuokraamaan tätä'. Sitten alkoi rimputtaa ovikelloa, oli vähällä nykiä narun poikki. 'Mennään poliisikamariin', sanoi 'siellä selvittävänsä koko sopan'. Tarttui kuin takiainen.
Talonmies katsoi Kostia hämmästyneen ja äreän näköisenä.
- Kukas te oikein olette? hän huusi jotenkin äkäisesti.
- Minä olen Kosti Kostiainen, entinen ylioppilas, ja asun Schillin talossa, tässä jokseenkin lähellä, poikkikadun varrella, asunnossa numero 14. Kysy talonmieheltä... hän tuntee minut. Kosti sanoi tuon kaiken väsyneesti ja velton mietteliäästi, hän ei kääntänyt päätään, vaan tuijotti pimenneelle kadulle.
- Miksi menitte sinne asuntoon?
- Tahdoin nähdä sen.
- Mitä näkemistä teillä siellä oli?
- Ottakaa ja viekää poliisikamariin! puuttui puheeseen muuan mies.
Kosti vilkaisi hänen olkansa yli ja virkkoi sitten yhtä hiljaa ja laiskasti kuin äskenkin:
- Mennään vain!
- Viedään pois! mies lisäsi rohkaistuneena. - Minkä tähden hän on juuri tuota tiedustellut? Mitä hänellä onkaan mielessä?
- Onko ehkä päissään vai ei, Herra tiesi, mutisi työmies.
- Mitä te oikeastaan tahdotte? huudahti jälleen talonmies, joka alkoi suuttua todenteolla, - sepäs on koko kiusanhenki.
- Pelottaako lähteä poliisikamariin? Kosti kysyi ivallisesti.
- Miksi pelottaisi? Miksi olette tänne hiipinyt?
- Roisto! akka huusi.
- Mitä tässä hänen kanssaan jaarittelemaan, toinen talonmiehistä huudahti; hän oli tavattoman iso mies, paidanrinnus auki ja avainnippu vyössä. - Mene tiehesi siitä!... Mikäs muu kuin roisto... Mene matkaasi!
Hän tarrasi Kostia olkapäästä ja survaisi tämän kadulle.
Kosti oli mennä nurin niskoin, mutta ei kuitenkaan kaatunut, suoristihe, katsoi mitään sanomatta ympärillään seisoskelevia ja lähti menemään.
- Kummallinen mies, virkkoi työmies.
- Ihmiset ovat tulleet viime aikoina kummallisiksi, akka arveli.
- Olisi sittenkin pitänyt viedä se poliisikamarille, pikkuporvari lisäsi.
- Turha ryhtyä enempiin tekemisiin, iso talonmies selitti. - Melkoinen roisto koko mies! Itse tuppaa siihen, mutta jos tuommoisen kanssa antautuu tekemisiin, sen tietää, ettei siitä irti pääse... Kyllä ne tunnetaan!
"Mennäkö vai ei?" Kosti mietti, pysähtyi keskelle ajotietä, katujen risteykseen, ja katseli ympärilleen kuin odottaen jonkun sanovan hänelle ratkaisevan sanan. Mutta vastausta ei kuulunut kaikki oli yhtä kuollutta ja mykkää kuin kivet, joita myöten hän oli astellut, kuollutta hänelle yksin... Samassa hän erotti kaukana, noin kaksisataa askelta kauempana, kadun päässä, tihenevässä hämärässä väkijoukon, ja kuuli äänekästä puhetta, huutoa... kadulla pilkotti valoa. "Mitähän siellä on tapahtunut?" Kosti kääntyi oikealle ja kulki kohti väkijoukkoa. Hän ikään kuin takertui kaikkeen ja hymyili kylmästi, kun oli tuon tajunnut, sillä hän oli jo vakaasti päättänyt mennä poliisikamarille ja oli ollut aivan varma siitä, että minkä tyylin hän valitsisi.

XIII

Kello kävi jo yhtätoista kun Kosti jälleen tuli kadulle. Viittä minuuttia myöhemmin hän seisoi sillalla, samassa paikassa, josta nainen vähän aikaisemmin oli hypännyt veteen.
"Riittäkööt!" hän sanoi päättävästi ja juhlallisesti. "Pois harhakuvitelmat, pois turha pelko, väistykööt aaveet!... Minä elän! Vai enkö juuri vastikään maistanut elämää? Eihän minun elämäni kuollut tuon vanhan eukon mukana! Rauha hänelle - mutta nyt riittää, muoriseni, on jo aika jatkaa matkaa!... Katsotaanpa nyt. Mitellään voimiamme! Ja minä kun jo hetkeksi suostuin elämään kyynärän levyisellä kaistaleella!"
"Kovin heikkohan minä vielä olen, mutta tiesinhän sen menevän ohi, kun lähdin ulos. Kas tuossahan onkin Potsinkovin talo, parin askeleen päässä. Vaikka olisi kauempanakin, menisin sittenkin Razumihinin luo... Voittakoon vain vedon!... Pitäköön hauskaa kustannnuksellani - mitä siitä!... Voimaa, voimaa minä tarvitsen, sillä voimitta ei pysty mihinkään: mutta voima on hankittava voiman avulla, ja sitä useammat eivät tiedä", hän lisäsi ylpeästi ja itsetoisesti. Hänen ylpeytensä ja itseluottamuksensa kasvoivat yhä, seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo ihan toinen ihminen. Mutta mitä erikoista oli sitten tapahtunut, että se oli saanut aikaan hänessä sellaisen muutoksen? Sitä hän ei itsekään tiennyt; kuten oljenkorteen tarttuvasta, hänestäkin tuntui äkkiä siltä, että hän "voi elää, että vielä löytyy elämää häntäkin varten, ettei hänen elämänsä hautautunut hiekkaan tuon vanhan ämmän mukana". Päätelmä oli kenties hätäinen, mutta sitä hän ei tullut ajatelleeksi.
Hän löysi Razumihinin helposti, Potsinkovin talossa tunnettiin uusi vuokralainen jo varsin hyvin, ja talonmiehen opastuksella tulija löysi heti oikeaan. Jo portaiden puolivälissä kuului melua ja vilkasta moniäänistä keskustelua. Porraskäytävään johtava ovi oli selkoselällään; kuului huudahduksia ja kiistelyä. Razumihinin huone oli verrattain suuri; vieraita oli viitisentoista. Kosti pysähtyi eteiseen. Siellä, väliseinän takana, oli kaksi isäntäväen palvelijatarta hoitamassa kahta suurta samovaaria, pulloja, lautasia ja vateja, joissa oli piirakoita ja leikkeleitä, kaikki isäntäväen keittiöstä tuotuja. Kosti lähetti hakemaan Razumihinia, joka riensi juoksujalkaa, riemastuneena. Ensi silmäyksellä saattoi huomata hänen juoneen kelpo tavalla, ja vaikka Razumihin ei milloinkaan kaatokännissä, oli päihtymys tällä kertaa selvästi havaittavissa.
- Kuules, Kosti kiirehti sanomaan, - tulin vain sanomaan, että sinä olet voittanut vedon ja ettei kukaan tosiaankaan voi tietää edeltä käsin, mitä hänelle saattaa sattua. Sisään en nyt voi tulla, sillä olen niin heikossa kunnossa, että kaadun tuohon paikkaan. Niinpä sanon sinulle samalla kertaa terve ja hyvästi! Mutta tule sinä huomenna minun luokseni...
- Tiedätkös mitä, minä saattelenkin sinut kotiin! Kun kerran itse sanot olevasi niin heikko...
- Entä vieraasi? Kuka on se kiharapää, joka äsken kurkisti tänne?
- Sekö? Hitto hänet tietää! Kaiketikin joku enon tuttava, tai liekö tullut tänne vain ilman aikojaan... Minä jätän enon heidän seurakseen, siinä on sitten mainio mies, vahinko ettet nyt voi tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Muuten: hitto vieköön heidät kaikki! Eivät he minua nyt kaipaa, ja minun täytyy päästä vähän vilvoittelemaan. Sinä, veikkonen, tulitkin ihan sopivaan aikaan: jos olisin ollut tuolla vielä parikin minuuttia, olisin joutunut tappeluun. Alkoivat sellaisia mielettömyyksiä... Et voi kuvitellakaan, mitä kaikkea ihmisen mieli keksii! Mutta miksei... miksei voisi kuvitella? Keksimmehän me itsekin mitä hyvänsä. Ja lasketelkoot nyt lorujaan, sittenpähän myöhemmin valehtelevat sitä vähemmän... Istuhan hetkiseksi, minä haen Zosimovin.
Zosimov ryntäsi ahnaasti Kostin luo; hänessä ilmeni jotain erikoista uteliaisuutta, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat aivan pian.
- Menkää heti paikalla makuulle! hän määräsi tarkastettuaan potilasta mahdollisuuksien mukaan, - ja ottakaa yksi pulveri yöksi. Otattehan? Olen jo taannoin teitä varten valmistanut... pulverin tapaista.
- Vaikka kaksi, vastasi Kosti.
Hän otti pulverin heti.
- Parasta onkin, että sinä saattelet hänet kotiin, Zosimov sanoi Razumihinille. - Saamme sitten nähdä, kuinka huomenna on laita, tänään ei ole lainkaan hullummin, melkoinen muutos taannoisesta. Oppia ikä kaikki...
- Tiedätkö, mitä Zosimov kuiskasi minulle lähtiessämme? Razumihin puhkesi puhumaan, kun he olivat ehtineet kadulle. - En kerro sinulle kaikkea, veikkoseni, sillä nuo ihmiset ovat täysiä hölmöjä. Zosimov kehotti minua juttelemaan sinulle matkalla ja yllyttämään sinuakin juttelemaan, ja sitten kertomaan kaikki hänelle. Hänellä näet on päässään sellainen ajatus... että sinä... olet järjiltäsi tai ainakin menoteillä. Kuvittele! Ensinnäkin sinä olet kolme kertaa viisaampi kuin hän, toiseksi ellet ole järjiltäsi, niin viis veisaat siitä, että hän päästelee sellaista hölynpölyä, ja kolmanneksi tuo lihaklöntti, jonka erikoisalana on kirurgia, on nyt villiintynyt harrastamaan mielisairauksia, ja mitä sinuun tulee, Zamjotovin ja sinun tämänpäiväinen keskustelu pani hänen päänsä kerrassaan pyörälle.
- Kertoiko Zamjatov sinulle kaikki?
- Kertoi, ja siinä hän teki aivan oikein. Minä olen nyt ymmärtänyt koko asian sydänjuuria myöten ja Zamjatov samoin... No niin, Kosti, sanalla sanoen... seikka on se... Minä olen nyt hiukkasen hiprakassa... Mutta ei se haittaa... Seikka on se, että tuo ajatus... ymmärräthän?... Se oli todellakin iskeytynyt heihin... ymmärräthän? Kukaan heistä ei tietenkään ole tohtinut sanoa sitä ääneen, sellaista hurjaa mielettömyyttä, ja varsinkin kun maalarinkisälli joutui kiinni, tuo kaikki sortui ja meni myttyyn. Mutta miksi he ovat tomppeleita? Silloin minä Zamjotovia hiukan rusikoin - olkoon sanottu meidän kesken, veikkonen, äläkä ole tietävinäsi, olen huomannut hänen aristelevan sitä jonkin verran, hiljattain Luizan luona - mutta tänään, tänään on kaikki selvinnyt. Pahin hankaluus on tuosta Ilja Petrovitsista! Hän käytti hyväkseen poliisikamarissa sattunutta pyörtymiskohtausta, mutta myöhemmin häntä itseäänkin on hävettänyt, minä näet tiedän.
Kosti kuunteli jännittyneenä. Razumihin jaaritteli juovuspäissään kaikki.
- Minä pyörryin silloin siitä syystä, että siellä oli ummehtunut ilma ja öljymaalin löyhkä, Kosti sanoi.
- Vielä häntä selittelemään! Eikä pelkkä öljymaali sitä saanut aikaan: tulehdus oli ollut alulla sinussa jo kokonaisen kuukauden, Zosimov on sen sanonut! Mutta kuinkapa tuo poikanen, Zamjotov, on nyt masentunut, sitä ei saata kuvitellakaan! Hänessä on toisinaan hyviäkin ominaisuuksia. Mutta se läksytys, jonka hän sinulta sai tänään Kristallipalatsissa, se oli kerrassaan mestarillinen! Aluksi sinä pelotit häntä siinä määrin, että hän sai kouristuksia. Sinähän melkein pakotit hänet uskomaan koko tuon mahdottoman mielettömyyden ja sitten näytit hänelle äkkiä keskisormea: "Luulitpa jotain keksineesi!" Oivallista! Hän on nyt masennettu, suorastaan tuhottu! Mestari sinä olet, jumaliste oletkin, ja niin niitä pitääkin pehmittää! Mikä vahinko, etten ollut mukana! Hän odotti sinua nyt kovin. Porfiri haluaa hänkin sinuun tutustua...
- Vai niin... sekin... Mutta miksi minut on pantu hullun kirjoihin?
- Oikeastaan ei hullun kirjoihin. Taisinpa tulla laverrelleeksi sinulle liikoja. Katsos, häntä hämmästytti taannoin se, että sinun kiinnostuksesi kohdistui yhteen ainoaan asiaan... Nyt on selvää, miksi se sinua kiinnosti, nyt kun tietää kaikki seikat... ja tietää kuinka se silloin silloin kiihotti ja kuinka se punoutui tautiisi... Minä olen nyt hieman päissäni, mutta piru sen tietää, hänellä ovat olleet omat luulonsa... Sanon sinulle vain: hän on villiintynyt mielisairauksia harrastamaan. Mutta...
Molemmat olivat vaiti puolisen minuuttia.
- Kuulehan, Razumihin, Kosti aloitti, olen aivan voimaton, tue minua hiukan... tuossahan raput jo ovatkin...
- Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? Razumihin kyseli levottomana.
- Päätäni hieman pyörryttää, mutta ei se mitään tee, pahinta on, että olen niin masentunut, niin masentunut... Kuin nainen ikään... totisesti! Katso, mitä tuo merkitsee? Katsohan! Katsohan!
- Mikä?
- Etkö näe? Huoneessani on valoa, näetkö? Raosta...
He olivat jo viimeisen porrasvälin alapäässä, emännän oven kohdalla, ja alhaalta saattoi todellakin nähdä, että Kostin huoneessa oli valoa.
- Kummallista! Kenties Nastasja, Razumihin huomautti.
- Ei hän ole koskaan siellä tähän aikaan ja sitä paitsi hän on mennyt makuulle jo aikoja sitten, mutta... samantekevää! Hyvästi!
- Mitä sinä nyt! Minä saatan sinut perille, mennään yhdessä!
- Minä tiedän, että menemme yhdessä sisään, mutta tahdon tässä puristaa kättäsi ja sanoa sinulle jäähyväiset. Annahan kätesi, jää hyvästi!
- Mikä sinua vaivaa, Kosti?
- Ei mikään... mennään... saat olla todistajana...
He alkoivat nousta portaita, ja Raxzumihinin mielessä vilahti ajatus, että Zosimov kenties sittenkin oli ollut oikeassa. "Joutavia, minun jaaritteluni hänet on hämmentänyt!" hän mutisi itsekseen. Ovelle ehdittyään he kuulivat huoneesta ääniä.
- Mitä täällä oikein on? Razumihin huudahti.
Kosti tarttui ovenkahvaan ja aukaisi oven selkoselälleen ja jäi kuin naulittuna seisomaan kynnykselle.
Hänen äitinsä ja sisarensa istuivat sohvalla - olivat odottaneet jo puolitoista tuntia. Kumma kyllä, hän ei ollut odottanut heitä ollenkaan eikä ajatellut, vaikka olikin tänään jälleen kuullut, että he olivat lähteneet, olivat matkalla ja saapuisivat tuota pikaa. Koko ajan, puolitoista tuntia, he olivat kilvan kyselleet asioita Nastasjalta, joka yhä vieläkin seisoi heidän edessään ja oli jo ehtinyt kertoa heille kaiken juurta jaksain. He olivat olleet säikähdyksestä suunniltaan, kun olivat kuulleet hänen "tänään paenneen" sairaana ja kuten kertomuksesta kävi ilmi, varmaankin kuumehoureissa! "Herra Jumala, miten hänen lienee käynyt?" Molemmat olivat itkeneet ja kärsineet puolentoista tunnin kuluessa piinaavia tuskia.
Ilon ja riemastuksen huuto tervehti Kostia. Molemmat riensivät hänen luokseen. Mutta hän seisoi kuin kuollut; asian sietämätön ja äkillinen tajuaminen iski häneen kuin salama. Hänen kätensä eivät nousseet syleilemään, niissä ei ollut voimaa! Äiti ja sisar sulkivat hänet syliinsä, suutelivat häntä, nauroivat ja itkivät... Hän astui askeleen, horjahti ja lysähti pyörtyneenä lattialle.
Hälinää, pelästyneitä huutoja, valitusta... Kynnykselle jäänyt Razumihin riensi huoneeseen, tarttui väkevin käsivarsin sairaaseen, joka seuraavassa silmänräpäyksessä jo lepäsi sohvalla.
- Ei se ole vaarallista! hän huusi äidille ja sisarelle. - Vähäinen pyörtymys vaan, ei muuta! Tohtori sanoi vastikään, että hän voi jo paljon paremmin, että hän on aivan terve! Vettä! Katsokaahan, hän alkaa jo tointua, nyt hän on jo tajuissaan!...
Hän tarrasi niin lujasti Dunjan käteen, että käsi oli mennä sijoiltaan, ja veti tätä katsomaan läheltä, että "hän on jo tajuissaan". Äiti ja tytär katsoivat Razumihinia kuin Kaitselmusta, liikuttuneina ja kiitollisina, he olivat jo Nastasjalta kuulleet, millainen verraton huoltaja heidän Kostilleen koko sairauden aikana oli ollut tämä "rivakka nuori mies", kuten Pulherija Aleksandrovna häntä nimitti vielä samana iltana jutellessaan kahden kesken Dunjan kanssa.

TOINEN OSA

I

Kosti nousi istualleen.
Hän viittasi heikosti kädellään Razumihinille, että tämä lopettaisi sen hajanaisen ja innokkaan lohdutusten tulvan, jonka oli suunnannut äitiin ja sisareen, tarttui näitä molempia kädestä ja katseli mitään sanomatta pari minuuttia milloin toista, milloin toista. Äiti pelästyi hänen katsettaan ja hän hyrähti itkuun.
Sisko oli kalpea, hänen kätensä vapisi veljen kädessä.
- Lähtekää asuntoonne... hän saattaa teidät, Kosti sanoi katkonaisesti ja osoitti Razumihinia. - Huomenna sitten, huomenna kaikki... Milloin te tulitte?
- Tänä iltana, Kosti kulta, äiti vastasi. - Juna oli hirveästi myöhässä. Mutta Kosti, nyt minä en voi jättää sinua yksin, en missään tapauksessa! Jään tänne yöksi...
- Älkää kiusatko minua, Kosti sanoi heilauttaen kärsimättömästi kättään.
- Minä jääne hänen luokseen! Razumihin virkkoi. - En jätä häntä hetkeksikään, ja hiisi vieköön kaikki vieraani, hyppikööt vaikka seinille! Onhan siellä eno presidenttinä!
- Miten osaisin kiittää teitä... Kostin äiti aloitteli puristaen jälleen Razumihinin kättä, mutta Kosti keskeytti hänen puheensa:
- Minä en voi, en voi! hän toisteli ärtyneenä. - Älkää kiusatko minua! Riittää, menkäähän... En voi!...
- Mennään, äiti mennään edes hetkeksi pois huoneesta, pelästynyt Dunja-sisar kuiskasi. - Näkeehän sen, että me piinaamme häntä.
- Enkö minä todellakaan saa edes katsoa häntä, kolmen vuoden eron jälkeen! äiti kivahti.
- Odottakaahan! Kosti huusi lähdössä oleville. - Te häiritsette minun ajatuksiani, kun ne muutenkin ovat sekaisin... Oletteko jo nähneet Luzinin?
- Emme, Kosti, mutta hän tietää tulostamme. Me kuulimme, Kosti, että Pjotr Petrovits on ystävällisesti käynyt sinun luonasi tänään, äiti lisäsi hieman arasti.
- Niin,... ystävällisesti... Dunja, minä sanoin tuolle Luzinille, että heitän hänet rappusista alas, ja ajoin hiiteen...
- Kosti, mitä sinä! Ethän... ole tosissasi... äiti aloitti säikähtyneenä, mutta vaikeni vilkaistuaan tyttäreensä.
Dunja tuijotti veljeensä odottaen lisää tietoja. Äiti ja tytär olivat kuulleet jo Nastasjalta riidasta sen verran kuin tämä oli kyennyt siitä käsittämään ja kertomaan, ja olivat kärsineet epätoitoisuuden ja odotuksen kaikki tuskat.
- Dunja, Kosti jatkoi vaivoin, - en tahdo, että avioliitostanne tulee tosi. Sinun täytyy huomenna ensi kädessä ilmoittaa, että eroat hänestä ikipäiviksi.
- Hyvä luoja! äiti kiljaisi.
- Veli, ajattele, mitä sanot! äiti aloitti tulistuen, mutta hillitsi itsensä oitis. - Sinä et nyt ole kunnossa, olet väsynyt, hän lisäsi leppeästi.
- Luuletko, että minä hourailen? Ei... Sinä menet Luzinille minun tähteni. Mutta minä en huoli uhristasi. Kirjoita siis huomiseksi kirje... jossa kieltäydyt... Annat sen minulle luettavaksi aamulla, ja niin on kaikki lopussa.
- Sitä en voi tehdä! sisar huudahti loukkaantuneena. - Millä oikeudella sinä...
- Dunja kulta, sinäkin kiivastut, malta mielesi, huomenna... Etkö sinä näe... säikähtynyt äiti riensi Dunjan luo. - On parasta että lähdemme!
- Hän hourii kuumeessa! päihtynyt Razumihin huusi. - Eihän hän muuten tuollaista uskaltaisi... Huomenna nuo oikut ovat tiessään... Mutta tänään hän toden totta ajoi miehen pihalle. Niin kävi. No, ja toinen suuttui... Piti täällä puheita, esitteli tietojaan ja saavutuksiaan, mutta lähtipäs, lähti häntä koipien välissä...
- Se on siis totta? äiti parkaisi.
- Näkemiin, veljeni, huomiseen asti, Dunja sanoi säälivästi. - Mennään, äiti... Hyvästi, Kosti!
- Kuulehan, sisko, Kosti huusi heidän jälkeensä kooten viimeiset voimansa, - en minä houraile; tuo avioliitto on - halpamainen teko. Olkoon, että minä olen kelvoton, ei sinun silti tarvitse... riittää kun yksi... ja vaikka olenkin kelvoton, niin sellaista sisarta en enää sisarenani pidä. Joko minä tai Luzin! Menkää jo...
- Oletko järjiltäsi! Hirmuvaltias! Razumihin ärjyi. Mutta Kosti ei enää vastannut, ei kenties olisi jaksanutkaan vastata. Hän oikaisi sohvalle ja kääntyi uupuneena seinään päin. Äiti katsoi uteliaana Razumihinia. Hänen tummat silmänsä leimahtelivat; Razumihin ihan vavahti, kun niiden katse osui häneen. Äiti seisoi kuin pilvistä pudonneena.
- Minä en voi mitenkään lähteä, hän kuiskasi melkein epätoivoisena Razumihinille. - Minä jään tänne, jonnekin... saattakaa te Dunja asuntoomme.
- Ja pilaatte koko asian, Razumihin kuiskasi vimmastuneena. - Tulkaa edes tänne portaille. Nastasja, näytä valoa! Vakuutan teille, hän jatkoi kun he olivat jo porraskäytävässä, - että äsken hän oli vähällä lyödä meitä, tohtoria ja minua! Ymmärrättekö? Tohtoriakin. Ja tohtori antoi periksi, jottei ärsyttäisi häntä, ja lähti pois. Minä jäin alakertaan vartioimaan, mutta hän pukeutui ja puikahti tiehensä. Jos ärsytätte häntä, hän pakenee nytkin, keskellä yötä, ja tekee vielä jotain itselleen...
- Mitä te oikein sanotte?
- Niin, eikä Dunja voi mitenkään asua yksinään tuossa matkustajakodissa. Ajatelkaa toki, missä te asutte! Pjotr Petrovits, se lurjus, olisi voinut hankkia teille paremman asunnon... Katsokaas, minä olen hieman päissäni ja niin tulin moittineeksi; älkää panko pahaksenne...
- Minä menen emännän puheille, äiti vastasi, - ja pyydän että hän antaa meidän viettää yön täällä jossakin nurkassa. En voi jättää Kostia siten, en!
Tämän keskustelun ajan he seisoivat portailla, emännän oven ulkopuolella. Nastasja seisoi alempana porrasaskelmalla kynttilä kädessään. Razumihin oli tavattoman kiihtynyt. Vielä puoli tuntia sitten saattaessaan Kostia kotiin hän oli ollut kovin puhelias, minkä hän itsekin oli myöntänyt, ja kuitenkin hän oli ollut täysin pirteä ja miltei selvinpäin huolimatta tavattomasta viinan paljoudesta, jonka hän sinä iltana oli kurkustaan alas kaatanut. Mutta nyt hän oli joutunut eräänlaiseen hurmiotilaan, ja samalla tuntui nautittu viina äkkiä ja kahta väkevämpänä nousevan hänen päähänsä. Hän seisoi molempien naisten edessä, oli tarttunut kumpaakin kädestä, yritti taivutella heitä esittämällä heille perusteitaan hämmästyttävän avomielisesti. Saadakseen heidät paremmin vakuuttuneiksi hän puristi joka sanan jälkeen lujasti kummankin kättä ja ollenkaan häpeämättä suorastaan ahmi äiti-Romamanovnaa silmillään. Naiset yrittivät välillä irrottaa pakottavia käsiään hänen järeistä, luisevista kouristaan, mutta hän ei huomannut sitä lainkaan, vaan kiskoi entistä enemmän. Jos he olisivat pyytäneet häntä painumaan helvettiin, hän olisi syöksynyt päistikkaa portaista, harkitsematta ja empimättä. Äiti, joka oli yhä levoton Kostin vuoksi, huomasi kyllä, että nuori mies käyttäytyi hieman omituisesti ja puristi liian lujasti hänen kättään, mutta koska tämä samalla oli heidän suojelusenkelinsä,hän ei tahtonut kiinnittää huomiota noihin omituisuuksiin. Mutta sisar, joka ei ollut ensinkään pelokas ja jonka mielen täytti sama huoli, veljen ystävän tulta säihkyvät silmät ihmetyttivät ja pelottivatkin ja vain rajaton luottamus, jonka Nastasjan kertomukset olivat aiheuttaneet tuota omituista miestä kohtaan, pidättä häntä juoksemasta tiehensä ja viemästä äitiä mukanaan. Hän ymmärsi myös, että tällä hetkellä saattoi olla suorastaan mahdotonta lähteä pakoon. Kymmenen minuutin kuluttua hän alko jo rauhoittua: Razumihin osasi ilmaista itsensä silmänräpäyksessä, olipa hän missä tilassa tahansa, joten kaikki varsin pian saivat tietää, kenen kanssa he olivat tekemisissä.
- Emännän luo ei voi mennä mitenkään, se on aivan mahdoton ajatus! hän huusi yrittäen saada äitiä taipumaan. - Vaikka olettekin poikanne äiti, jos nyt jäätte tänne, saatte hänet raivostumaan, ja hitto ties mitä siitä seuraa! Kuulkaahan, minä teen näin: Nastasja jääköön istumaan hänen luokseen ja minä saattelen teidät molemmat asuntoonne, sillä yksin ette voi mitenkään lähteä kadulle; meillä Pietarissa on siinä suhteessa... No, vähät siitä!... Sitten juoksen juoksen luotanne tänne takaisin ja tuon teille neljännestunnin kuluttua, sen vakuutan kunniasanallani, tiedon hänen voinnistaan, nukkuuko ja niin edelleen. Sitten, kuulkaahan, sitten juoksen teidän luotanne omaan asuntooni - minulla on siellä vieraita, päissään kaikki - otan mukaani Zosimovin - tohtorin, hän hoitaa Kostia, hän on luonani, mutta hän ei ole päissään, hän ei ole koskaan humalassa! Vien hänet Kostin luo ja sitten tulen oitis teille, näin te saatte yhden tunnin kuluessa kahdesti kuulla hänestä tietoja - tohtorilta, ymmärrättekö, tohtorilta, se ei ole sama kuin minulta! Jos asiat ovat huonosti, vannon että tuon teidät tänne mutta jos kaikki on hyvin, menkää nukkumaan. Minä olen täällä yötä, eteisessä, niin ettei hän kuule mitään, ja Zosimov saa jäädä yöksi emännän luo ollakseen aina saatavilla. No, kumpi hänelle on tärkeämpää: te vaiko tohtori? Tohtori tietenkin on paljon hyödyllisempi. Lähtekää te siis kotiin! Emännän luo te ette pääse, minä sen sijaan pääsen; hän ei päästä luokseen, sillä... sillä hän on yksinkertainen... Jos tahdotte tietää syyn: hän on minun tähteni mustasukkainen Dunjalle ja samoin teillekin... Hän on luonteeltaan ihan kerrassaan yllättävä! Mutta houkka olen minäkin... Viis siitä! Lähdetään! Luotatteko minuun? No mitä, luotatteko vai ette?
- Mennään, äiti, Dunja sanoi, - hän tekee varmaan, mitä on luvannut. Hän on jo kerran pelastanut Kostin hengen, ja jos tohtori todella suostuu jäämään tänne yöksi, niin sehän on kaikkein parasta.
- Kas te,... te ... te ymmärrätte minua, koska olette... enkeli! Razumihin huudahti riemastuneena. - Mennään! Nastasja! Heti paikalla ylös ja istu siellä hänen luonaan, minä tulen neljännestunnin kuluttua takaisin...
Vaikka Anjuska-äiti ei ollut vielä päässyt täyteen varmuuteen, hän ei kuitenkaan pannut vastaankaan. Razumihin tarttui kumpaistakin käsivarresta ja saattoi heidät alas portaita. Mutta Anjuska oli yhä huolissaan: "Hän on tosin reipas ja mainio mies, mutta pystyykö hän täyttämään lupauksensa. Tuossa tilassa?..."
- Ahaa, minä ymmärrän, että te epäilette, koska minä olen tällaisessa kunnossa, Razumihin keskeytti hänen mietteensä, jotka oli arvannut. Hän kulki katukäytävää eteenpäin niin pitkin askelin, että naiset hädin tuskin pysyivät mukana. Sitä hän ei kuitenkaan huomannut. - Joutavia! Tuota noin... tietysti olen päissäni kuin käki, mutta se on yhdentekevää, ei minua ole viina päihdyttänyt. Mutta teidät nähtyäni, tuntui kuin olisi päähäni jysähtänyt... Mutta viis minusta! Älkää olko huomaavinanne: minä laskettelen luikuria, en ole teidän arvoisenne... En vähimmässäkään määrin, aivan kelvoton teille! Kohta kun olen saattanut teidät kotia, kaadan tuosta kanavasta pari korvoa vettä päähäni, ja olen selvä taas... Jospa vaan tietäisitte, miten paljon pidän teistä kummastakin!... Älkää naurako, älkää suuttuko!... Minä olen Kostin ystävä, ja niin muodoin teidänkin ystävänne. Tahtoisin... Minä aavistin tämän... jo viime vuonna, sattui näet semmoinen silmänräpäys... En vainkaan mitään ole aavistanut, tehän putositte kuin taivaasta. Eipä taida tulla uni koko yönä... Tuo Zosimov pelkäsi taannoin, että Kosti tulee hulluksi... Sen tähden häntä ei saa ärsyttää...
- Mitä te sanotte? äiti huudahti.
- Itse tohtoriko niin sanoi? Anjuska kysyi säikähtyneenä.
- Niin sanoi, mutta ei se ole totta, ei ollenkaan totta. Hän antoi Kostille jotain lääkettä, pulveria, minä näin sen, ja nyt te tulitte... Vahinko... Parempi olisi ollut, jos olisitte tulleet huomenna! Hyvä oli, että lähdimme pois. Tunnin kuluttua saatte kuulla kaikki itse Zosimovilta. Hän ei ole päissään, ei vahingossakaan! Enkä minäkään silloin enää ole... Miksihän minä kiskaisinkin näin päihini? Kaiketikin, sen vuoksi, kun houkuttelivat minut kiistaan, ne riivatut! Olin vannonut, etten riitelisi... Juttelevat puuta heinää. Olin vähällä joutua tappeluun! Enon jätin sinne puheenjohtajaksi... Voitteko uskoa: ne vaativat täydellistä persoonattomuutta ja arvelevat sen olevan parasta, mitä ajatella saattaa. Mahdollisimman vähän itsenäisyyttä, mahdollisimman vähän yksilöllisyyttä! Sitä he pitävät edistyksen huippuna. Ja jos heidän mieletön jaarittelunsa olisi edes jotenkin omalaatuista mutta...
- Kuulkaahan... Anjuska keskeytti arasti. Mutta tämä antoi vain vauhtia Razumihinille.
- Mitäs te ajattelette? Razumihin huusi äskeistä äänekkäämmin. - Luuletteko te, että minä heidän jaarittelustaan suutun. Joutavia! Jaaritelkoot, minä pidänkin siitä! Huulenheitto on ihmisen ainoa etuoikeus kaikkien muiden elollisten olentojen rinnalla. Jaarittelemalla totuuskin löytyy! Sen tähden olenkin ihminen, koska jaarittelen! Yhtään totuutta ei ole saavutettu ellei ole ensin jaariteltu joutavia neljätoista vuotta kenties kaksikymmentäneljäkin vuotta, ja se on tavallaan kunnioitettavaa, mutta me emme osaa käyttää älyämme edes huulenheittoon! Puhu palturia minun puolestani, mutta puhu omalla tavallasi, niin suutelen sinua! On parempi puhua puuta heinää omalla tavallaan kuin totta muiden mukaan: edellisessä tapauksessa olet ihminen, jälkimmäisessä pelkkä papukaija. Totuus ei pala tulessakaan, mutta elämänsä voi helposti tärvellä, esimerkeistä ei ole puutetta. Mitä mekään nyt olemme? Mitä tulee tieteeseen, edistykseen, ajatteluun, keksintöihin, ihanteisiin, pyrintöihin, vapaamielisyyteen, arvostelukykyyn, kokemukseen ja kaikkeen, kaikkeen, kaikkeen, kaikkeen, istumme vasta eskarin ensimmäisellä valmistavalla luokalla. Olemme mieltyneet huvittelemaan toisen järjen kustannuksella - ja siihen olemme tottuneet! Eikö totta? Enkö ole oikeassa? Razumihin huusi ravistellen ja puristellen molempien naisten kättä. - Enkö ole oikeassa?
- Voi herrajumala! enhän minä tiedä, Anjuska vastasi onnettomana.
- Olette, olette... vaikka en olekaan kaikessa samaa mieltä kuin te, Dunja lisäsi vakavasti ja kiljaisi samassa - niin kiivaasti Razumihin rutisti tällä kertaa hänen kättään.
- Te myönnätte? Te myönnätte? No, siinä tapauksessa te... te... Razumihin hihkaisi haltioissaan, - te olette hyvyyden, puhtauden, älyn ja... täydellisyyden lähde! Antakaa kätenne, antakaa, antakaa tekin kätenne, tahdon suudella käsiänne tässä, oitis, minä polvistun!
Hän lankesi polvilleen keskellä jalkakäytävää, joka onneksi sattui olemaan kuiva.
- Olkaa jo, pyydän teitä, mitä te oikein teette? Anjuska parkaisi ihan levottomana.
- Nouskaa, nouskaa! Dunjakin nauroi ja hätäili.
- En millään mokomin, ennen kuin annatte kätenne! Kas niin, nyt on hyvä, nyt nousen ja lähdetään menemään! Minä olen onneton tomppeli, en ole teidän arvoisenne, olen päissäni ja häpeän... Rakastamaan teitä olen kelvoton, mutta polvistumaan eteenne - on velvollinen jokainen, joka ei ole täysi tomppeli! Tuossahan teidän talonne jo onkin, jo yksin siinä Rodion teki oikein, kun ajoi teidän Pjotr Petrovitsinne pihalle! Kuinka hän rohkeni sijoittaa teidät asumaan tuollaiseen paikkaan? Se on häpeä! Tiedättekö, millaista väkeä siellä käy? Ja te olette hänen morsiamensa! Eikö totta? Ja sen sanon teille, että sulhasenne on kuin onkin konna!
- Kuulkaahan, herra Razumihin, te unohdatte... Anjuska yritti aloittaa.
- Niin, niin, te olette oikeassa, minä unohdin, minä häpeän! Razumihin ehätti myöntämään. - Mutta... mutta... te teidän ei pidä suuttua, että puhun näin! Sillä minä puhun suoraan, enkä siksi, että... hm! sanalla sanoen sehän olisi halpamaista: ei sen vuoksi että teitä... hm!... no, olkoon, ei se käy päinsä, en sano, miksi en uskalla!... Kun tuo mies silloin tuli rodionin luo, me kaikki käsitimme, ettei se mies ole meidän miehiämme. Ei sen vuoksi, että hän tuli tukka käherrettynä, ei siksikään että hän riensi osoittamaan viisauttaan, eikä siksikään, että hän puuttui asioihin, jotka eivät hänelle vähimmässäkään määrin kuuluneet, vaan siksi että hän on urkkija ja keinottelija, petkuttaja, sen näkee jo päältäpäinkin. Tee luulette häntä viisaaksi? Ei, hölmö hän on, hölmö! Sopiiko semmoinen teille pariksi? Voi herrajumala! Näettekös, arvoisat naiset - hän pysähtyi äkkiä, kun he olivat jo nousemassa portaita, - vaikka nuo kaikki siellä minun luonani ovatkin päissään, ovat he kuitenkin rehellisiä ihmisiä, ja jos me jaarittelemmekin - sitähän minäkin tässä teen - niin teemme sitä vain siksi, että totuus tulisi ilmi, sillä me vaellamme kunniallista tietä, mutta Pjotr Petrovits... hän ei seiso kunniallisella tiellä. Vaikka minä tulin heitä äsken haukkuneeksikin kelpo tavalla, niin kuitenkin kunnioitan heitä kaikkia, ja jos en Zamjatovia kunnioitakaan, ainakin pidän hänestä, sillä hän on kuin - koiranpentu. Kunnioitan tuota Zosimov-raatoakin, sillä hän on rehellinen ja osaa ammattinsa. Vaan riittäköön, suu on puhuttu puhtaaksi ja kaikki anteeksi annettu. Anteeksi annettu? Eikö niin? No, mennään! Minä tunnen tämän käytävän, olen käynyt täällä, numero kolmessa tapahtui skandaali... Missä numerossa te asutte? Kahdeksassa? No, pankaa ovi yöksi lukkoon, älkääkä päästäkö sisään ketään. Neljännestunnin kuluttua tulen tuomaan tietoja, ja sitten puolen tunnin päästä tulen Zosimovin kanssa, saattepa nähdä! Hyvästi nyt, lähden juoksujalkaa.
- Herra Jumala, Dunetska, mitä tästä tulee! Anjuska puhkesi puhumaan huolissaan ja levottomana.
- Rauhoittukaa, äiti kulta, Dunja vastasi riisuen hattuaan ja päälystakkiaan. - Luoja itse on lähettänyt meille tämän herran, vaikka hän nyt tuleekin suoraa päätä juomingeista. Häneen voi luottaa, siitä saatte olla varma. Ja mitä kaikkea hän on jo tehnyt Kostin hyväksi...
- Ah, Dunja kulta, luoja ties tuleeko hän! Ja miten minä saatoin jättää Kostin yksin!... En ollenkaan osannut aavistaa, että löytäisin hänet siinä tilassa! Ja kuinka tyly hän oli, aivan kuin ei olisi iloinnut yhtään meidän tulostamme...
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
- Ei, äiti, ei se ole niin. Te ette nähnytkään häntä kunnolla, kun koko ajan itkitte. Hän on kovin heikentynyt vaikean sairautensa vuoksi - siinä koko syy.
- Voi, niin se sairaus! Mikähän siitäkin tulee? Ja miten hän puhui sinun kanssasi, Dunja! äiti virkkoi katsoen arasti tytärtänsä silmiin arvatakseen tämän ajatukset; samalla hän jo puoliksi rauhoittui kuultuaan Dunjan puolustavan Kostia, mistä saattoi päätellä, että sisar oli antanut anteeksi veljelleen. - Olen varma siitä, että huomenna hän tulee toisiin ajatuksiin, hän lisäsi saadakseen täyden selon tyttärestään.
- Minä taas olevan varma, että hän puhuu huomenna aivan samoin... siitä asiasta, Anjuska vastasi.
Juttelu loppui siihen, koska tässä oli seikka, jonka lähempi käsittely nyt pelotti kovin Anjuskaa. Dunja meni ja suuteli häntä. Äiti syleili häntä sanomatta mitään. Sitten hän istuutui levottomana odottamaan Razumihinin paluuta ja seuraili katseillaan arasti tytärtään, joka käveli edestakaisin huoneessa jotain itsekseen mietiskellen, kädet ristissä rinnalla, hänkin odottaen. Dunjan tapana oli yleensäkin kävellä sillä tavoin mietteissään nurkasta toiseen, eikä äiti silloin tohtinut häiritä häntä.
Razumihin, jonka Dunjaan kohdistuva rakkaudentunne oli humalatilassa äkkiä leimahtanut, oli tietenkin naurettava; mutta moni olisi varmaankin suonut hänelle anteeksi sen, jos olisi nähnyt tytön, varsinkin nyt kun hän käveli huoneessa kädet ristissä ja miettien - puhumattakaan siitä että Razumihin hurmiotila jo sinänsä olisi kelvannut jonkinlaiseksi puolustukseksi. Dunja oli harvinaisen kaunis, pitkä ja ihmeen solakka, voimakas ja itsetietoinen, mikä ilmeni hänen kaikissa eleissään, silti haittaamatta niiden pehmeyttä ja suloa. Kasvot muistuttivat veljen kasvoja, mutta sisarta sopi kyllä sanoa kaunottareksi. Hänen tukkansa oli tummanruskea, hieman vaaleampi kuin veljen, silmät olivat melkein mustat, säihkyvät, ylpeät ja samalla hetkittäin tavattoman lempeät. Hän oli kalpea, mutta ei sairaaloisen kalpea, kasvot säteilivät raikkautta ja terveyttä. Suu oli pienenpuoleinen, punainen alahuuli pisti hieman liiaksi eteenpäin, samoin kuin leukakin - ainoa epäsäännöllisyys näissä kauniissa kasvoissa, mikä kuitenkin loi niihin erityistä lujaluonteisuuden, jopa tietynlaisen ylpeydenkin leimaa. Kasvojen ilme oli enimmäkseen pikemmin vakava ja mietteliäs kuin iloinen; mutta kuinka hyvin sopikaan noihin kasvoihin hymy, kuinka sopikaan niihin iloinen, nuori, huoleton nauru! Ei siis kummakaan, että tulinen, avomielinen, vilpitön, rehellinen, väkevä ja päihtynyt Razumihin, joka ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista, ensi silmäyksellä joutui päästään pyörälle. Sitä paitsi sattuma näytti Dunjan Razumihinille ensi kerran kuin tahallaan juuri sinä rakkauden ja ilon kauniina hetkenä, kun sisar tapasi veljensä. Sittemmin Razumihin näki, kuinka hänen alahuulensa vavahteli harmista veljen esittäessä julkeita ja kiittämättömän jyrkkiä vaatimuksiaan - ja niin hänen oli mahdotonta hillitä itseään.
Razumihin oli puhunut totta mainitessaan Kostin omituisesta emännästä, siitä että Praskova Pavlovna tulisi hänen tähtensä mustasukkaiseksi Kostille, vieläpä Anjuskallekin. Vaikka Anjuska oli neljänkymmenenkolmen vuoden ikäinen, hänen kasvoillaan oli säilynyt entisen kauneuden jälkiä, ja sitä paitsi hän näytti paljon ikävuosiaan nuoremmalta, kuten miltei aina naiset, jotka säilyttivät mielensä hilpeyden, tuntojensa tuoreuden ja sydämensä vilpittömän, puhtaan lämmön aina vanhoille päiville asti. Sanokaamme sulkujen välissä, että näiden ominaisuuksien säilyttäminen on ainoa keino, jonka avulla voi pelastaa kauneutensa myöhempiin vuosiin. Hänen hiuksensa olivat alkaneet jo harmaantua ja ohentua, pieniä sädemäisiä ryppyjä oli jo aikoja sitten ilmaantunut silmien ympärille, posket olivat huolten ja murheiden kuihduttamat, mutta kasvot olivat sittenkin kauniit. Ne olivat samanlaiset kuin Dunjan kasvot, vain kahtakymmentä vuotta vanhemmat ja vailla alahuulen luonteenomaista ulkonevuutta. Anjuska oli tunteikas, mutta ei tympäisevä, arka ja taipuisakin, mutta sajansa hänelläkin oli; hän saattoi myöntyä paljoonkin, sellaiseenkin joka oli vastoin hänen versiotaan, mutta aina oli olemassa raja, jonka poikki eivät minkäänlaiset olosuhteet voineet saada häntä kulkemaan.
Tasan kaksikymmentä minuuttia siitä kun Razumihin oli lähtenyt, kuului ovelta kaksi hiljaista, nopeaa koputusta; hän oli palannut.
- Minä en tule sisään, ei ole aikaa! Razumihin kiirehti sanomaan, kun ovi avattiin. - Hän nukkuu kuin karhu, sikeästi ja rauhallisesti, luoja suokoon, että nukkuisi kymmenen tuntia yhteen menoon. Nastasja on hänen luonaan, olen käskenyt hänen pysyä siellä kunnes minä palaan. Nyt menen hakemaan Zosimovin, hän antaa sitten teille luotettavan tiedon ja sitten teidänkin pitää mennä levolle, olette, näemmä, lopen väsyneitä tekin...
Ja hän lähti menemään käytävää pitkin.
- Mikä rivakka ja... miellyttävä nuori mies! Anjuska huudahti iloisena.
- Mainio mies, näköjään! Dunja vastasi lämpimästi ja alkoi taas kävellä edestakaisin lattialla.
Miltei tunnin kuluttua kuului käytävästä askelia ja kohta koputettiin jälleen oveen. Molemmat naiset olivat tällä kertaa odottaneet lujasti Razumihinin lupaukseen, ja tämä toikin Zosimovin mukanaan. Zosimov oli oitis suostunut jättämään juomingit ja lähtemään Kostin luo, mutta naisten luo hän lähti vastahakoisesti ja täynnä epäluuloja, koska ei luottanut päihtyneen Razumihinin puheisiin. Mutta hänen itserakkauttaan tyydytti, jopa mairittelikin se, että hän huomasi itseään todella odotettavan kuin oraakkelia. Hän oli siellä tasan kymmenen minuuttia ja ehti tyynnyttää täydellisesti Anjuskan. Hän puhui tavattoman osaavasti, mutta hillitysti ja tahallaan vakavasti, niin kuin puhuu kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen lääkäri jossakin tärkeässä neuvottelussa; hän ei sanallakaan poikennut asiasta eikä ilmaissut vähäisintäkään halua päästä näiden naisten kanssa henkilökohtaisempiin, läheisempiin suhteisiin. Huomattuaan kohta sisään tullessaan kuinka häikäisevän kaunis Dunja oli, hän yritti koko vierailun aikana jättää tämän kerrassaan huomiotta ja osoittaa sanansa vain Anjuskalle. Tämä tuotti hänelle erinomaista sisäistä tyydytystä. Sairaan tilan hän sanoi olevan varsin hyvän. Hänen huomioittensa mukaan potilaan sairaus johtui viime kuukausien vaikean aineellisen tilanteen ohella eräistä psyykkisistä syistä, ja "oli niin sanoaksemme useiden toisiinsa liittyvien psyykkisten ja aineellisten vaikutusten, kiihtymysten, pelkojen, huolten, eräiden ajatusten ynnä muun yhteistulos". Ohimennen huomattuaan että Dunja tällöin alkoi kuunnella erityisen tarkkaavasti, hän käsitteli tätä seikkaa hieman laajemmin. Anjuskan kysyttyä mitä hän arveli "eräistä mielenvikaisuutta koskevista epäilyistä", hän vastasi rauhallisesti ja avoimesti hymyillen, että hänen sanojensa tarkoitusta oli liioiteltu: potilaassa tosin saattoi havaita eräänlaisen päähänpinttymän, joka näytti viittaavan monomaniaan - hän, Zosimov, näet harrasti nykyisin erityisesti tätä perin mielenkiintoista lääketieteen haaraa - mutta oli pidettävä mielessä, että sairas oli maannut kuumehoureissa miltei tähän päivään asti ja... ja omaisten saapuminen tuleet tietysti vaikuttamaan häneen voimistuttavasti, virkistävästi ja yleensäkin edistää hänen tervehtymistään - "edellyttäen että voi välttää uusia erityisiä järkytyksiä", kunten hän merkittävästi lisäsi. Sitten hän nousi, kumarsi kohteliaasti ja lähti siunausten ja lämpimien kiitosten saattelemana. Dunja ojensi kätensä omasta aloitteestaan ja puristi sydämellisesti hänen kättään. Niin hän lähti erittäin tyytyväisenä käyntiinsä ja vielä tyytyväisempänä itseensä.
- Huomenna puhumme sitten asioista enemmän, nyt teidän on välttämättä mentävä levolle! Razumihin virkkoi ja meni Zosimovin seurassa pois. - Huomenna, niin varhain kuin suinkin, tuon teille taas tietoja.
- Mikä hurmaava tyttö tuo Dunja! Zosimov huomautti miltei kieltään lipaisten, kun he olivat ehtineet kadulle.
- Hurmaava! Sanoitko hurmaava? Razumihin ärjäisi ja kävi samassa Zosimovin kimppuun, tarttui tätä kurkusta. - Jos vielä kerrankin uskallat... Ymmärrätkö? Ymmärrätkö? hän karjui ravistellen toista kauluksesta ja painaen tätä seinää vasten. - Kuulitkos?
- Päästä irti, perhanan juoppolalli! Zosimov parkaisi tempoen itseään irti. Vapaaksi päästyään hän katsoi kumppaniaan tutkivasti ja purskahti nauruun. Razumihin seisoi hänen edessään kädet riipuksissa, synkkiin ja vakaviin mietteisiin vajonneena.
- Tietysti minä olen aasi, hän sanoi sitten uhkaavana kuin ukkospilvi, - mutta... niin olet sinäkin.
- Ei, veikkonen, en ollenkaan. Minä en haudo tyhmiä ajatuksia.
He astelivat ääneti ja vasta Kostin asuntoa lähestyttäessä huolestunut Razumihin avasi sanaisen arkkunsa.
- Kuules, hän sanoi Zosimoville, - sinä olet kelpo poika, mutta muiden ominaisuuksiesi lisäksi vielä rietas, sen tiedän, jopa kaikkein likaisinta lajia. Sinä olet hermostunut, veltostunut, kelvoton, juonikas lurjus, olet lihonut etkä kykene kieltäytymään mistään - ja sitä minä jo nimitän kelvottomuudeksi, sillä se vie suoraa päätä lokaan ja turmioon. Olet hemmotellut itseäsi siinä määrin, että totta puhuen en ollenkaan käsitä, miten sinä kaikesta huolimatta voit olla hyvä, jopa uhrautuvakin lääkäri. Makaa höyhenpatjoilla (lääkäri!) ja siitä huolimatta nousee, kun tullaan hakemaan sairaan luo!... Mutta kolmen vuoden päästä et enää nousekaan sairaan takia... Mutta perhana, eihän siitä nyt ole kysymys, vaan siitä, että tämän yön sinä vietät emännän asunnossa (väenväkisin sain hänet suostumaan) ja minä keittiössä; kas siinä teillä on tilaisuus tutustua toisiinne! En tarkoita sitä, mitä sinä ajattelet! Siitä, veikkonen, ei ole puhettakaan...
- En minä mitään ajattelekaan.
- Siinä, veikkonen, sitten on häveliäs, vaitelias, ujo ja kerrassaan sievä nainen, ja siitä huolimatta - jos huokaiset, niin hän sulaa, sulaa kuin vaha ikään! Pelasta minut hänestä, kaikkien paholaisten nimessä! Hän on mitä miellyttävin!... Minä... uhraan henkeni sinun hyväksesi!
Zosimov nauroi entistä rajummin.
- Jopa olet päästä pyörällä! Mitä minä hänestä?
- Vakuutan sinulle, ei siitä ole suurtakaan vaivaa, puhut puuta heinää, mitä haluat, istahdat viereen ja juttelet. Olethan sinä tohtori voit alkaa parantaa häntä jostain taudista. Vannon, ettet kadu. Hänellä on piano; rimputtelen sitä, minulla on yksi laulu, aito venäläinen kansanlaulu: "Jo vetreet vuotaat kyyneleet..." Hän tykkää oikeista kansanlauluista - no niin, laulusta se alkoi meidänkin asiamme. Mutta sinähän olet oikea pianotaituri, oikea mestari, Rubinstein... vakuutan, ettet kadu...
- Sinä olet tainnnut antaa hänelle jos jonkinlaisia lupauksia? Oikein laillisen kontrahdin kenties? Luvannut naidakin hänet?...
- En, en, en ole luvannut mitään sellaista! Eikä hän ole ollenkaan sellainen; Zasimov vähän yritteli...
- No, jätä hänet sitten!
- Se ei käy päinsä.
- Miksikä ei?
- Ei käy ja sillä! Asia, veikkonen, on päässyt vauhtiin ja vikittelee.
- Miksi sitten koukutit häntä?
- En minä häntä koukuttanut, vaan itse lienen tullut koukutetuksi, tyhmyyttäni, mutta emännälle on varmaan aivan samantekevää, sinäkö vai minä, kunhan joku istuu hänen vierellään huokailemassa. Ei muuta, veikkonen, kuin... En osaa sanoa sinulle, ei muuta kuin... no, sinähän olet hyvä matematiikassa ja harrastat sitä tiedettä vieläkin... no niin, ala opettaa hänelle integraalilaskentaa, toden totta, en minä laske leikkiä, ihan vakavissani puhun, hänelle se on aivan yhdentekevää: hän katselee vain sinua ja huokailee, ja niin kuluu kokonainen vuosikymmen! Minä olen puhunut hänelle muun muassa sangen kauan, kaksi päivää perätysten, Preussin valtiopäivistä (mistäpä muustakaan hänelle haastelisi) ja hän vain huokaili ja hikoili! Mutta rakkaudesta ei hiiskaustakaan - hän näet on niin ujo - mutta ole sen näköinen kuin et mitenkään voisi lähteä pois - se on hänelle mieleen. Siellä on hirveän mukavaa, saa olla aivan kuin kotonaan, voit lukea, istua maata, kirjoittaa... Voipa suudellakin, kunhan tekee sen varovasti...
- Mutta mitä minä hänestä?
- Äh, en saa nyt sitä sinulle selitetyksi! Näetkös: te sovitte toisillenne! Jo ennenkin olen ajatellut sinua... Siihenhän sinä kumminkin joudut! Eikö ole samantekevää - aikaisemmin vaiko myöhemmin. Sieltä sinä löydät untuvaisen patjan - etkä vain untuvaista! Se vetää puoleensa: siinä on maailman loppu, ankkuri, hiljainen valkama, maan napa, maailman alku, lättyjen, rasvaisten piiraiden, iltasamovaarin, hiljaisten huokausten, lämpöisten röijyjen ja lämmitettyjen vuoteiden luona - no, olet kuin kuollut ja samalla elävä, molemmat edut yhtäaikaa. No, veikkonen, olenpa minä nyt perhana vieköön, äitynyt puhumaan puuta heinää, on aika lähteä makuulle! Kuulehan, minä herään usein yöllä, menen sitten katsomaan, kuinka sairas jaksaa. Eihän tässä mitään, joutavia, kaikki on hyvin. Älä ole ollenkaan levoton, mutta jos haluat, voithan sinäkin käväistä kerran katsomassa. Ja jos satut huomaamaan jotain, kuumetta tai muuta sentapaista, niin herätä minut heti. Mitään sellaista ei kai tarvitse kuitenkaan pelätä...

II

Kosti heräsi seuraavana aamuna kellon käydessä kahdeksaa kovin huolestuneena ja vakavana. Joukko uusia, arvaamattomia epäilyksiä ilmaantui äkkiä hänen mieleensä. Hän ei ollut luullut milloinkaan sillä tavoin heräävänsä. Hän muisti tarkkaan kaiken eilisen ja ymmärsi, että hänelle oli tapahtunut jotain tavatonta, että hän oli saanut kimmokkeen (alkusysäyksen), jollaista ei ollut koskaan ennen kokenut ja joka ei ollut verrattavissa mihinkään aikaisempaan. Samalla hän tajusi selkeästi, ettei saattanut ajatellakaan mielessään ilmi leimahtaneen haaveen toteutumista; se näytti siinä määrin mahdottomalta, että hän kerrassaan häpesi sitä ja siirtyi tuota pikaa toisiin, todellisempiin huoliin ja tehtäviin, joita tuo "kirottu eilispäivä" oli jättänyt hänelle perinnöksi.
Hänen kauhein muistonsa oli se, miten "alhaisena ja inhottavana" hän oli esiintynyt eilen, eikä ainoastaan sen vuoksi, että oli ollut päissään, vaan myöskin siitä syystä, että oli käyttänyt hyväkseen nuoren naisen vaikeaa tilannetta tyhmän, äkkipikaisen mustasukkaisuuden tähden parjaamalla tämän sulhasta, vaikka ei tuntenut lainkaan heidän välisiään suhteita ja velvoituksia, ei edes kunnolla sitä henkilöä, jota oli soimannut. Mitä oikeutta hänellä oli ryhtyä tuomitsemaan miestä ajattelemattomasti ja malttamattomasti? Ja kuka oli pyytänyt häntä tuomariksi? Ja voisiko sellainen olento kuin Dunja antautua kunnottomalle miehelle vain rahasta? Miehessä täytyi siis olla hyviäkin puolia. Entä asunto? Mistä Luzin saattoi oikeastaan tietää, millainen paikka se oli? Olihan tämä parhaillaan järjestelemässä kunnollista asuntoa... Hyi, miten halpamaista! Ja mikä puolustus sekään nyt oli, että hän itse oli päissään? Kehno veruke, omiansa alentamaan häntä entistä enemmän! Viinissä on totuus ja nyt koko totuus oli tullut julki, "hänen kateellinen, raaka sydämensä oli paljastunut koko törkyisyydessään!" Ja oliko hänellä, Razumihinilla, yleensäkään oikeutta hautoa sellaisia haaveita? Mikä hän oli verrattuna sellaiseen tyttöön - hän, juopunut mellastelija ja kerskuri? "Oliko sellainen hävytön ja naurettava rinnastus ollenkaan mahdollinen?" Razumihin punastui armottomasti tuosta ajatuksesta, ja samassa muistui hänen mieleensä vielä, miten hän eilen portailla oli kertonut heillle emännän tulevan mustasukkaiseksi hänestä. Anjuskalle... se oli sentään jo aivan sietämätöntä. Hän iski kaikin voimin nyrkkinsä keittiön uuninkylkeen, satutti kätensä ja pudotti yhden tiilen.
"On selvää", hän mutisi hetkisen kuluttua eräänlaisen itsensä alentamisen vallassa, "on selvää, ettei noita törkeyksiä enää käy sovitteleminen eikä silittteleminen... eikä siis kannata ajatellakaan koko asiaa, ei auta muu kuin olla vaiti ja... ja täyttää velvollisuutensa... yhä vaiti ollen ja... olla pyytämättä anteeksi ja olla puhumatta mitään, ja... nyt on tietysti kaikki hukassa!"
Pukeutuessaan hän kuitenkin tarkasteli vaatteitaan tavallista huolellisemmin. Muuta pukua ei hänellä ollut ja jos olisi ollutkin, ei se olisi sitä päälleen pannut, ilman syytä, tahallaan. Mutta ei hän halunnut esiintyä resuisenakaan, likaisena kuin maankiertäjä. Hän ei katsonut itsellään olevan oikeutta loukata toisten tunteita, varsinkin kun nuo toiset tarvitsivat häntä ja itse kutsuivat luokseen. Niinpä hän puhdisti vaatteensa harjalla mitä tarkimmin. Hänen paitansa oli aina siedettävä, siinä suhteessa hän piti erityistä huolta puhtaudesta.
Sinä aamuna hän peseytyi huolellisesti - Nastasjalla oli saippuaa - pesi tukkansa, kaulansa ja varsinkin kätensä. Mutta kun tuli kysymys parranajosta (Nastasjalla oli erinomaiset, autuaan miesvainajan, herra Zarnitsynin jälkeen jääneet parranajovälineet), hän paadutti mielensä ja ratkaisi kysymyksen jyrkän kielteisesti: "Olkoon entisellään! Muutoin luulevat vielä, että olen ajellut partani siinä tarkoituksessa, että... ja ihan varmasti luulevatkin! Ei, ei missään tapauksesssa!"
"Pahinta, kaikkein pahinta on, että mies on niin raaka, siivoton, että hänellä on niin ruokoton käytös, ja... ja olkoonkin, että hän tietää, tietää rahtusenkin olevansa kunnollinen ihminen... niin mitä ylpeilemistä siinä on, jos on kunnollinen? Jokaisen velvollisuus on olla kunnollinen ihminen ja vähän enemmänkin, ja... ja kumminkin (tämä muistui hänen mieleensä) oli tullut tehtyä tuollaisia pikku asioita... Ja kun tämän kaiken asettaa Dunjan rinnalle! No, hitto vieköön! Olkoon! Niinpä tahdonkin ihan vasiten olla rouhea, törkeä, siivoton ja viis siitä! Sitä suuremmallakin syyllä!..."
Tuommoisiin yksinpuheluihin uponneena tapasi hänet Zosimov, joka oli ollut yötä Praskovja Pavlovnan salissa.
Hän oli lähdössä kotiin, mutta halusi vielä mennessään käväistä sairasta katsomassa. Razumihin ilmoitt, että potilas nukkui kuin tukki. Zosimov käski antaa hänen nukkua, kunnes hän herää itsestään. Hän lupasi käydä kymmenen jälkeen taas katsomassa.
- Jos hän sattuu olemaan kotona, hän lisäsi. - Hyi hitto! Hoida siinä sitten sairasta, kun tämä ei tottele sinua ensinkään! Tiedätkö sinä, meneekö hän heidän luokseen, vai tulevatko he tänne?
-Luulen että he tulevat tänne, Razumihin vastasi käsittäen kysymyksen tarkoituksen. - Juttelevat tietysti perheasioista. Minä lähden pois. Lääkärinä sinulla on tietysti enemmän oikeuksia kuin minulla.
- Enhän minäkään mikään rippi-isä ole. Tulen ja menen, minulla on paljon tekemistä ilman heitäkin.
- Yksi asia huolettaa minua, Razumihin keskeytti hänet synkän näköisenä. - Humalapäissäni minä tulin eilen heitä saatellessani jaaritelleeksi kaikenlaista joutavaa... kaikenlaista... muun muassa siitäkin, että sinä pelkäät hänen vaipuvan mielipuolisuuteen...
- Sinä siis jaarittelit naisillekin?
- Tiedän, että tein tyhmästi! Lyö jos tahdot! Mutta kyllähän sinä todellakin jotain semmoista uskottelit?
- Mitä joutavia! Minä muka uskottelin! Itsehän sinä kuvailit häntä monomaaniseksi...
Ja eilen lyötiin vielä löylyä lisää, sinä nimittäin, kun kerroit tuosta maalarinkisällistä, erittäin sopiva puheenaihe, kun ottaa huomioon, että juuri sen asian vuoksi hänen päänsä on mennyt sekaisin! Jos olisin tiennyt tarkoin, mitä poliisikamarissa oli tapahtunut, jos olisin tiennyt erään heittiön loukanneen häntä tuolla epäilyksellä... hm!... en olisi suvainnut sellaisia keskusteluja. Sellaisia päähänpinttymiä potevat tekevät pisarasta meren ja näkevät olemattomia valveilla ollessaankin... Eilen kun Zamjatov kertoi, asia selvisi minulle jo puolittain. Sattuuhan sitä kummempiakin! Tiedän minä sellaisenkin tapauksen, että eräs kuusissakymmenissä oleva luulosairas ei voinut sietää kollegansa naljailua, vaan otti ja tyrmäsi pilkkaajansa! Ja nyt tässä tapauksessa: mies on köyhääkin köyhempi, hävytön poliisimies, sairaus kehittymässä ja lisäksi sellainen luulo! Se on liikaa äärimmäiselle luulosairaalle, joka sen lisäksi on rajun, rajattoman ylpeä kunniastaan! Siinä on kukaties sairauden varsinainen lähtökohta. No, hiisi vieköön koko jutun!... Niin, tuo Zamjatov on tosiaankin varsin miellytävä mies, mutta... hm!... Ei hänenkään olisi tarvinnut eilen kaikkea kertoa. Hirveä lörppö!
- Kenelle hän kertoi? Sinulle ja minulle?
- Ja Porfirille.
- No,mitä sitten jos kertoikin Porfirille?
- Kesken kaiken: voitko sinä jollain tavoin vaikuttaa heihin, äitiin ja tyttäreen? Heidän pitäisi kohdella häntä tänään varovasti...
- Eivätköhän he suostu! Razumihin vastasi haluttomasti.
- Mistä syystä hän on niin sydämistynyt tuolle Luzinille? Rahakas mies ja näköjään tytölle mieleen... heillähän ei ole ropoakaan, vai kuinka?
- Mitä sinä sitä minulta kysyt, Razumihin sanoi ärtyneenä. - Mistä minä tiedän, onko vai ei. Kysy heiltä itseltään, ehkä saat tietää.
- Oletpa sinä joskus merkillinen! Eilinen humala vielä vaikuttaa päässäsi!... Näkemiin! Kerro Praskovja Pavlovnallesi kiitokset yösijasta. Hän oli sulkeutunut huoneisiinsa eikä vastannut mitään oven läpi lähettämääni hyvään huomeneen. Itse nousi jo seitsemän kieppeissä ja kuljetutti samovaariaan keittiöstä käytävän kautta... En saanut kunniaa nähdä häntä...
Täsmälleen kello yhdeksän Razumihin ilmestyi Bakalejevin matkustajakotiin. Molemmat naiset olivat odotelleet häntä jo pitkään ja kärsimättöminä. He olivat nousseet jo seitsemältä tai vielä varhemmin. Razumihin astui sisään synkkänä kuin yö, tervehti kömpelösti ja suuttui siitä heti - tietysti itselleen. Mutta hän oli tehnyt laskelmat ilman isäntää: Anjuska riensi häntä vastaan, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja oli vähällä suudella niitä. Hän vilkaisi Dunjaa, mutta tämänkin ylpeissä kasvoissa näkyi sellaista kiitollisuutta ja ystävällisyyttä, sellaista ihan odottamatonta, täydellistä kunnioitusta (pilkallisten katseiden ja tahattoman, huonosti salatun ylenkatseen asemesta), että hänestä olisi toden totta ollut helpompi, jos hänet olisi otettu vastaan sättimällä - nyt hän oli vähällä joutua liian hämilleen. Onneksi oli käsillä valmis puheenaihe, johon hän saattoi tarttua.
Kuultuuaan, ettei Kosti vielä ollut herännyt mutta että kaikki oli varsin hyvin, Anjuska selitti asian olevan niin kuin pitikin, sillä heidän täytyi ihan välttämättä puhella keskenään sitä ennen. Sitten kysyttiin, oliko hän juonut teetä ja pyydettiin juomaan heidän seurassaan; he itse eivät vielä olleet juoneet, vaan olivat odottaneet Razumihinin tuloa. Dunja soitti, ja oviaukkoon ilmestyi likainen ryysymekko. Häneltä tilattiin teetä, jota vihdoin tuotiin, mutta niin siivottomassa ja mahdottomassa asussa, että naisia hävetti. Razumihin aikoi ponnekkaasti ryhtyä moittimaan matkustajakotia, mutta muistaessaan Luzinin hän vaikeni, joutui hämilleen ja oli ylen iloinen, kun Anjuskan kysymykset alkoivat sadella hänen ylitseen herkeämättömänä sadekuurona.
Niiden vastaamiseen kului koko teen juonnin aika, eli kolme neljännestuntia, koska vastaukset aiheuttivat alinomaa uusia kysymyksiä. Hän ehti kertoa kaiken, mitä tiesi Kostin viimeksi kuluneen vuoden tärkeimmistä tapauksista, ja lopuksi selosti seikkaperäisesti tämän sairautta. Paljon hän sentään jätti kertomattakin, muun muassa poliisikamarissa sattuneen kohtauksen kaikkine jälkinäytöksineen. Naiset kuuntelivat ahnaasti hänen kertomustaan, mutta kun hän luuli jo lopettaneensa ja saaneensa kuulijansa tyydytetyksi, kävi ilmi, ettei hän heidän mielestään oikeastaan ollut vielä alkanutkaan.
- Sanokaahan, sanokaa, mitä ajattelette... ah, suokaa anteeksi, minä en tiedä vielä nimeännekään? Anjuska hätäili.
- Dmitri Prokofits.
- No niin, Dmitri Prokofits, haluaisin kovin tietää... miten hän ylimalkaan... kuinka hän nykyisin suhtautuu asioihin, tarkoitan, ymmärtäkää minua, miten sanoisin: mikä miellyttää häntä, mikä ei? Onko hän aina noin äreä? Millaisia toivomuksia ja niin sanoakseni tulevaisuudensuunnitelmia hänellä on? Mikä nykyään vaikuttaa häneen erityisesti? Sanalla sanoen, minä haluaisin...
- Voi, äiti kulta, eihän noihin kaikkiin kysymyksiin voi vastata yhdellä kertaa! Dunja huomautti.
- Mutta hyvänen aika, enhän minä osannut mitenkään odottaa tapaavani häntä tuossa tilassa, Dmitri Prokofits.
- Sehän on aivan luonnollista, Dmitri Prokofits vastasi. - Äitiä minulla ei ole, mutta enoni matkustaa tänne joka vuosi minua tapaamaan, löytää aina minut niin muuttuneena ulkomuodoltakin, että hyvä on että tunnistaa, vaikka onkin kaikki hoksottimet. Siitä kun te olette eronnut Kostista, on jo kolme vuotta ja paljon on ehtinyt muuttua. Mitä nyt sanoisin teille? Minä olen tuntenut hänet puolitoista vuotta, ja hän on ollut aina juro, synkkä, kopea ja ylpeä, viime aikoina (kenties jo aikaisemminkin) epäluuloinen ja raskamielinen. Jalomielinen ja hyväsydäminen hän on. Mutta tunteitaan hän ei hevin ilmaise: käyttäytyy mieluummi säälimättömästi kuin tuo julki sydämensä tunteita. Toisinaan hän ei ole lainkaan luulotautinen, vaan kylmä ja epäinhimillisen tunteeton, ikään kuin hänessä vuorottelisi kaksi luonnetta. Toisinaan hän on hirveän harvapuheinen. Aikaa hänellä ei ole milloinkaan, kaikki häiritsevät häntä, vaikka itse vain makaa eikä tee mitään. Ivallinen hän ei myöskään ole, mikä ei suinkaan johdu terävyyden puutteesta, vaan nähtävästi siitä, ettei hänelle ole aikaa sellaisiin joutaviin. Eikä häntä kiinnosta se, mikä kiinnostaa kaikkia muita. Hän arvioi itsensä korkealle, eikä suinkaan syyttä. Mitä vielä kertoisin?... Minusta tuntuu, että teidän saapumisenne vaikuttaa häneen hyvin tervehdyttävästi.
- Voi suokoon Jumala! Anjuska huudahti. Razumihinin kuvaus Kostista oli vaikuttanut häneen kiusallisesti.
Viimein Razumihin tohti vilkaista hieman rohkeammin Dunjaan. Jo juttelunsa aikana oli hän tavan takaa katsellut häntä, mutta vain ohimennen, hetken kerrallaan, ja aina heti siirtänyt katseensa toisaalle. Dunja oli milloin istuutunut pöydän ääreen kuuntelemaan tarkkaavasti, milloin taas alkanut tapansa mukaan kävellä nurkasta nurkkaan, kädet ristissä rinnalla, huulet yhteen puristettuina, kysäisten silloin tällöin jotain kävelyä keskeyttämättä ja vajoten kohta taas mietteisiinsä. Hänen tottumuksiinsa kuului sekin, ettei hän kuunnellut loppuun asti, mitä toiset sanoivat. Yllään hänellä oli ohut tumma puku ja kaulaan hän oli kietonut valkoisen ohuen huivin. Razumihin huomasi heti monista merkeistä, että nämä naiset elivät äärimmäisen köyhissä oloissa. Jos Dunja olisi pukeutunut kuin kuningatar, Razumihin ei luultavasti olisi pelännyt häntä ollenkaan, mutta nyt kenties juuri siksi, että hän oli köyhästi pukeutunut ja että Razumihin huomasi kaiken niukkuuden, hänen sydämessään tuntui heräävän pelko ja hän alkoi pelätä jokaista sanaansa ja jokaista liikettään, ja se oli tietysti tukalaa miehelle, joka ei muutenkaan luottanut itseensä.
- Te olette kertonut paljon mielenkiintoista veljeni luonteesta ja... puhuitte puolueettomasti. Se on hyvä. Minä kun luulin, että te olette hänen sokea ihailijansa, Dunja huomautti hymyilleen. - Sekin ajatus tuntuu oikealta, että pitäisi olla joku naishenkilö, joka hoivaisi häntä, hän lisäsi mietteissään.
- Siitä en sanonut mitään, mutta te olette kenties oikeassa siinäkin, kunhan vain...
- Mitä sitten?
- Hän ei rakasta ketään eikä kukaties milloinkaan tule ketään rakastamaan, Razumihin vastasi terävästi.
- Arveletteko, ettei hän kykene rakastamaan?
- Tiedättekö, Dunja, te itse muistutatte tavattomasti veljeänne, joka suhteessa! Razumihin tokaisi itselleenkin yllätykseksi, mutta muisti samassa mitä oli vastikään sanonut tämän veljestä, punastui sitten korviaan myöten ja meni kovin hämilleen. Dunja ei voinut olla nauramatta katsoessaan häneen.
- Kostin suhteen te molemmat saatatte erehtyä, Anjuska virkkoi hieman loukkaantuneena. - Minä en puhu nykyisistä, Dunja kulta. Se mitä Pjotr Petrovits tuossa kirjeessään kirjoittaa ja mitä me, sinä ja minä, olemme toistaiseksi pitäneet totena, ei kenties olekaan totta, mutta te, Dmitri Prokofits, ette voi kuvitellakaan, miten haaveellinen,tekisi mieleni sanoa oikullinen hän on. Hänen mielenlaatuunsa en ole voinut luottaa koskaan, en silloinkaan kun hän oli viidentoista ikäinen. Olen varma, että nytkin hän voi tehdä itselleen jotain sellaista, mikä ei johtuisi koskaan toisen ihmisen mieleen... Eikä tarvitse mennä kauas: tiedättekö, miten hän säikytti minut, hyvä ettei kerrassaan nitistänyt, kun hän aikoi naida tuon, mikä se nyt oli - tuon emäntänsä rouva Zarnitsynan tyttären.
- Tiedättekö te mitään tarkempaa tuosta jutusta? Dunja kysäisi.
- Luuletteko ehkä, Anjuska jatkoi kiihtyneenä, - että minun kyyneleeni, pyyntöni, sairauteni tai meidän köyhyytemme olisi voinut pidättää häntä? Vaikka minä olisin kuollut suruun, hän ei olisi sittenkään muuttanut mieltään, hän olisi astunut kaikkien esteiden yli ihan rauhallisesti. Ei niin, etteikö hän rakastaisi meitä?
- Hän ei ole puhunut minulle siitä asiasta koskaan mitään, Razumihin vastasi varovasti, - mutta olen kuullut siitä hiukan itseltään rouva Zarnitsynalta, joka hänkään ei ole erityisen puhelias, ja se mitä olen kuullut, on ehkä hiukan kummallistakin...
- Mitä te olette kuullut? molemmat naiset kysyivät yhtäaikaa.
- Ei se mitään erityistä ollut, sain vain tietää, ettei tämä avioliitto joka oli päätetty asia ja estyi vain morsiamen kuoleman vuoksi, ollutkaan rouva Zarnitsynalle yhtään mieleinen... Sitä paitsi kerrotaan, ettei morsian ollut edes kaunis, vaan suorastaan ruma... ja kivulloinen ja... omituinen... mutta oli hänellä varmaan joitain hyviäkin ominaisuuksia. Jonkinlaisia hyviä ominaisuuksia hänellä on täytynyt olla, muutenhan asia jäisi kerrassaan käsittämättömäksi... Myötäjäisiä ei myöskään minkäänlaisia, eikä Kosti niistä olisi välittänytkään... Yleensäkin on vaikea mennä arvostelemaan sellaisia asioita.
- Minä olen varma siitä, että hän oli kelpo tyttö, Dunja huomautti lyhyesti.
- Suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta minä olin hyvilläni silloin tytön kuolemasta, vaikka en tiedäkään, kumpi heistä olisi tehnyt toisen onnettomaksi, Anjuska lopetti, sitten hän alkoi jälleen varovasti ja pysähdellen udella Kostin ja Luzinin välillä eilen sattunutta kohtausta vilkaisten tavan takaa Dunjaan, josta se ilmeisesti tuntui epämiellyttävältä. Tämä asia näytt huolestuttavan häntä enemmän kuin mikään muu, aina pelkoon ja vavistukseen saakka.
Razumihin kertoi kaikki uudelleen tarkasti, mutta liitti tällä kertaa mukaan itse muodostamansa mielipiteen: hän suorastaan syytti Kostia siitä, että tämä oli täysin harkitusti loukannut Pjotr Petrovitsia, eikä hän tällä kertaan maininnut sairautta puolustukseksi.
- Hän oli päättänyt jo ennen sairastumistaan menetellä sillä tavoin, hän lisäsi.
- Niin minäkin luulen, Anjuska sanoi kovin masentuneen näköisenä. Mutta häntä kummastutti kovin, kun Razumihin tällä kertaa puhui Pjotr Petrovitsista varovasti ja miltei kunnioittavasti. Dunja oli hänkin hämmästynyt.
- Sekö on teidän ajatuksenne Pjotr Petrovitsista? Anjuska ei malttanut olla kysymättä.
- Tyttärenne tulevasta puolisosta ei minulla voi olla muunlaista mielipidettä, Razumihin vastasi lujasti ja lämpimästi, - enkä sano tätä turhanaikaisesta kohteliaisuudesta, vaan sen vuoksi... sen vuoksi... no, vaikkapa vain sen vuoksi, että Dunja on itse, vapaaehtoisesti, suvainnut valita hänet miehekseen. Eilen tulin soimanneeksi häntä siitä syystä, että olin surkeasti päissäni ja muutenkin... järjetön, niin juuri, järjetön, päätön, hullu, kokonaan... ja tänään häpeän sitä!...
Hän punastui ja vaikeni. Dunja lehahti punaiseksi, mutta ei katkaissut vaitioloa. Siitä hetkestä kun puhe siirtyi Luziniin, hän ei ollut virkkanut sanaakaan.
Anjuska joka näin jäi vaille tyttärensä tukea, näytti neuvottomalta. Viimein hän sai selittäneeksi - änkyttäen ja tavan takaa tytärtään katsellen - että eräs seikka huoletti häntä kovin.
- Nähkääs, Dmitri Prokofits, hän aloitti, - minä kerron kaikki ihan avoimesti Dmitri Prokofitsille, Dunja?
- Tietysti, äiti, Dunja vastasi painokkaasti.
- Asia on näet niin, Anjuska aloitti kiireesti, ikään kuin hänen hartioiltaan olisi pudonnut ankara taakka saatuaan luvan ilmaista huolensa. - Tänään, anivarhain, saimme Pjotr Petrovitsilta kirjeen vastaukseksi eiliseen ilmoitukseemme, että olemme saapuneet. Hän olisi oikeastaan pitänyt lupauksensa muaan olla eilen meitä vastassa rautatieasemalla. Sen sijaan hän lähetti jonkun hotellipalvelijan, jonka oli määrä antaa meille tämän matkustajakodin osoite ja opastaa meitä, ja Pjotr Petrovits oli käskenyt sanomaan, että hän itse tulee luoksemme tänä aamuna. Sen sijaan tulikin tämä kirje... Lukekaa itse; siinä on eräs kohta, joka huolettaa minua kovin... te huomaatte oitis mitä tarkoitan, ja... sanokaa meille aivan avoimesti mielipiteenne, Dmitri Prokofits! Te tunnette Kostin luonteen paremmin kuin kukaan muu ja voitte antaa meille parhaan neuvon. Sanon jo edeltäkäsin, että Dunja puolestaan ratkaisi asian heti, mutta minä en vielä tiedä, mitä tehdä ja... olen kovin odottanut teitä.
Razumihin avasi kirjeen, joka oli päivätty edellisenä päivänä ja luki seuraavaa:

"Kunnioitettava Anjuska Aleksandrovna! Minulla on kunnia ilmoittaa teille, että sattuneet odottamattomat esteet tekivät minulle mahdottomaksi tulla teitä vastaan asemasillalle; lähetin sinne siinä tarkoituksessa sangen toimekkaan miehen. Samoin minun täytyy kieltäytyä kunniasta huomisaamunakin nähdä teidät, ensinnäkin, koska eräät asiat senaatissa eivät siedä lykkäystä ja toiseksi siitä syystä, etten tahdo häiritä teidän ja poikanne enempää kuin Dunjan ja hänen veljensäkään sukulaiskohtausta. Niin muodoin saan kunnian käydä luonanne asunnossanne tervehtimässä teitä vasta huomispäivänä, täsmälleen kello kahdeksalta jälkeen puolenpäivän, ja rohkenen samlla ilmaista hartaan ja, lisään vielä, lujan pyyntöni, ettei kosti olisi läsnä tapaamisessamme, koska hän, käydessäni eilen häntä tervehtimässä hänen ollessaan sairaana, loukkasi minua sopimattomasti ja epäkohteliaasti ja koska sitä paitsi tahtoisin välttämättä seikkaperäisesti keskustella kanssanne eräästä asiasta, jonka suhteen haluan saada tietää teidän oman mielipiteenne. Tämän ohessa minulla on kunnia jo edeltäkäsin ilmoittaa, että jos vastoin pyyntöäni tapaan luonanne Kostin, katson olevani pakotettu poistumaan heti, ja syyttäkää silloin itseänne. Mainitsen tämän, koska Kosti, joka minun käyntini aikana näytti kovin sairaalta, jo kohta tuntia myöhemmin oli äkkiä tullut terveeksi, ja voi niin muodoin ulkona käydessään tulla teidänkin luoksenne. Siitä sain omin silmin varmuuden erään hevosen jalkoihin joutuneen ja vammoihin kuolleen juomarin asunnossa, jonka juomarin tyttärelle, julkiselle naiselle, hän eilen antoi kaksikymmentäviisi ruplaa muka hautauskuluihin, mikä minua kovin ihmetytti, kun hyvin tiedän millä vaivalla te olette säästänyt tuon summan. Tämän ohessa vakuuttaen erityistä kunnioitusta arvoisalle Dunjalle pyydän teitä vastaan ottamaan hartaimman uskollisuuden tunteet.
Nöyrin palvelijanne
P. Luzin"

- Mitä minun nyt on tehtävä, Dmitri Prokofits? Anjuska kysyi miltei itkien. - Kuinka voin ehdottaa Kostille, ettei hän tulisi? Eilen hän oikein vaatimalla vaati, että meidän on kirjoitettava kieltäytymiskirje Pjotr Petrovitsille, ja nyt häntä itseään ei saisi ottaa vastaan! Jos hän saa tietää, hän tulee ihan kiusallakin, ja... miten silloin käy?
- Tehkää niin kuin Dunja on päättänyt, Razumihin vastasi oitis rauhallisesti.
- Voi herrajumala! Hän sanoo... luoja ties mitä hän sanoo, eikä selitä minulle edes tarkoitustaan! Hän näet sanoo, että on parasta, kun Kosti tulee tänne kahdeksalta, eikä vain parempi, vaan on suorastaan välttämätöntä, ja että he tapaavat toisensa täällä... Minä puolestani en ollut aikonut ollenkaan näyttää kirjettä hänelle, vaan halusin joten kuten järjestää asian teidän avullanne niin, ettei hän tule... hän näet on niin kovin kiivas... Enkä minä käsitä ensinkään, mikä juomari on kuollut ja mistä tyttärestä on puhe ja millä tavalla hän on voinut antaa tuolle tyttärelle kaikki rahansa... ne rahat jotka...
- Jotka tulivat teille niin kalliiksi, äiti kulta, Dunja lisäsi.
- Eilen hän ei ollut täysin oma herransan, Razumihin virkkoi mietteissään. - Jospa tietäisitte mitä hän keksi eilen ravintolassa, tosin varsin viisaasti... hm! Hän kertoi minullekin jostakin vainajasta ja jostakin tytöstä, kun olimme menossa hänen asuntoonsa, mutta minä en ymmärtänyt siitä sanaakaan... Mutta minähän olin eilen...
- Kuulehan, äiti, on parasta että menemme hänen luokseen. Siellä me varmaan huomaamme heti, mitä on tehtävä. Nyt onkin jo aika - hyvänen aika, kello on yli kymmenen! Dunja huudahti katsottuaan kaunista kultakelloaan, joka riippui hänen kaulassaan ohuista venetsialaisista vitjoista, se ei ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen vaatetuksensa kanssa.
"Sulhasen lahjoittama", Razumihin ajatteli.
- Niin, onkin jo aika... onpa tosiaankin, Dunja kulta, Anjuska alkoi levottomasti hätäillä. - Luulee vielä, että olemme hänelle eilisestä vihoissamme, kun näin viivyttelemme. Voi hyvänen aika!
Samassa hän jo heitti hätäisesti päällystakin hartioilleen ja pani hatun päähänsä, Dunja pukeutui hänkin. Razumihin huomasi, että hänen käsineensä eivät olleet ainoastaan kuluneet vaan suorastaan rikki, mutta vaatetuksen ilmeinen kehnous teki molemmat naiset sitäkin arvokkaamman näköisiksi, kuten on laita niiden, jotka osaavat oikein kantaa kuluneita vaatteitaan. Razumihin katseli Dunjaa syvästi kunnioittaen ja oli ylpeä kun sai saatella tätä. "Se kuningatar", hän ajatteli, "joka vankityrmässä parsi sukkiaan, näytti sinä hetkenä enemmän oikealta kuningattarelta kuin kaikkein komeimpien pitojen ja juhlien aikana."
- Hyvänen aika! Anjuska huudahti. - Olisinko minä voinut arvata, että minun joskus pitää pelätä omaa rakasta poikaani niin kuin nyt pelkään?... Minä pelkään, Dmitri Prokofits! hän lisäsi vilkaisten arasti Razumihiniin.
- Älkää pelätkö, äiti kulta! Dunja sanoi ja suuteli häntä. - Luottakaa häneen, minäkin luotan.
- Hyvänen aika! Luotanhan minäkin, mutta kun en ole nukkunut koko yönä! äitiraukka huudahti.
He tulivat kadulle.
- Tiedätkö, Dunja kulta, kun minä aamuyöstä hieman uinahdin, näin oitis Marfa Petrovna vainajan... ihan valkoisissa vaatteissa... hän tuli luokseni, tarttui käteeni ja pudisti päätään niin vakavan ja ankaran näköisenä kuin olisi moittinut minua ankarasti... Merkinneekö tuo hyvää? Te, Dmitri Prokovits, ette vielä tiedäkään, että Marfa Petrovna on kuollut?
- En, en ole kuullut; kuka hän oli, Marfa Petrovna?
- Aivan äkkiä. Ja ajatelkaahan...
- Myöhemmin, äiti hyvä, Dunja keskeytti, - eihän Dimitri Prokofits edes tiedä kuka Marfa Petrovna on.
- Ai, te ette tiedäkään? Minä luulin, että te tiedätte jo kaiken. Suokaa anteeksi, Dmitri Prokofits, näinä päivinä pääni on ollut aivan pyörällä. Minä olen pitänyt teitä tosiaankin kuin Kaitselmuksenamme ja sen vuoksi olen ollut varma, että tiedätte kaiken. Minä pidän teitä jo aivan omaisena... Älkää pahastuko puheistani. Hyvänen aika, mikä teidän oikeassa kädessänne on? Oletteko loukannut itsenne?
- Olen, hieman... Razumihin mutisi hyvillään.
- Minä puhun toisinaan liiankin avomielisesti, niin että Dunja moittii minua... Mutta hyvänen aika millaisessa kopperossa hän asuu! Onkohan hän jo hereillä? Ja tuo nainen, hänen emäntänsä, pitää sellaista huoneena! Kuulkaahan, te sanoitte ettei Kosti mielellään avaa sydäntään; niinpä minä kenties kyllästytän häntä näillä... heikkouksillani?... Ettekö neuvoisi minua, Dmitri Prokofits? Kuinka minun on suhtauduttava häneen? Tiedättekö, minä olen kuin pyörryksissä.
- Älkää kyselkö häneltä mitään, kun huomaatte hänen rypistävän otsaansa, ei varsinkaan terveydestä: siitä hän ei pidä.
- Voi, Dmitri Prokovits, miten vaikeaa on olla äiti! Ja sitten nämä portaat... Mitkä hirveät portaat!
- Te olette ihan kalpea, äiti, rauhoittukaa toki! Dunja sanoi hyväillen äitiään. - Kostihan on iloinen, kun näkee teidtä, ja te vaan vaivaatte itseänne tuommoisilla huolilla! hän lisäsi säteilevin silmin.
- Odottakaa, minä käyn ensin katsomassa, onko hän herännyt.
Naiset seurasivat hitaasti Razumihinia, joka riensi heidän edellään ylös, ja tultuaan neljänteen kerrokseen emännän asunnon ovelle he näkivät sen olevan hieman raollaan, ja sen takaa pimeästä huoneesta heitä katsoi vilkas tumma silmäpari. Kun heidän katseensa kohtasivat, ovi paiskattiin kiinni, vieläpä niin kovasti, että Anjuska oli vähällä kiljaista säikähdyksestä.

III

- Hän on terve! Zosimov huuhdati iloisesti tulijoille. Hän oli tullut jo kymmenisen minuuttia sitten ja istui samassa sohvannurkassa kuin edelliselläkin kerralla. Kosti istui toisessa nurkassa täysissä pukimissa, vieläpä huolellisesti pestynä ja kammattunakin, mitä ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin. Huone tuli täyteen väkeä, mutta Nastasjan onnistui silti pujahtaa toisten jäljessä sisään kuuntelemaan.
Kosti oli tosiaankin melkein terve, ainakin eiliseen verrattuna, mutta yhä vieläkin sangen kalpea, hajamielinen ja yrmeä. Ulkonäöltään hän muistutti haavoittunutta tai ankaria ruumiillisia tuskia kärsinyttä ihmistä: kulmat olivat kurtussa, huulet yhteenpuristettuina, katseessa outoa paloa. Hän puhui vähän, senkin vastahakoisesti, kuin se olisi vaatinut erityistä voiman ponnistusta tai kuin hän olisi vain täyttänyt velvollisuuttaan, ja hänen liikkeensä ilmaisivat toisinaan eräänlaista levottomuutta.
Puuttui vain että hänen kädessään olisi ollut side tai päänympäri vedetty sideharso, niin hän olisi näyttänyt haavoittuneelta enkeliltä, jota rintamatoverit paareilla kantavat tai jotain sentapaista.
Äidin ja sisaren tullessa kirkastuivat nuo kalpeat ja jurot kasvot tuokion ajaksi, mutta se vain tehosti keskittyneen tuskaista ilmettä, joka nyt tuli äskeisen hajamielisyyden sijaan. Valoisuus himmeni pian, mutta tuska jäi jäljelle, ja Zosimov joka tarkkaili ja tutki potilastaan aloittelevan nuoren lääkärin innolla, huomasi ihmeekseen, ettei tämän kasvoissa sukulaisten tullessa kuvastunut suinkaan ilo, vaan raskas, salainen päätös koettaa kestää tunnin pari kidutusta, jota ei enää käynyt välttäminen. Myöhemmin hän huomasi, miten melkein jokainen keskustelun aikana lausuttu sana näytti repivän potilaan haavaa kirvellen sitä; mutta samalla hän ihmetteli tavan takaa, kuinka mies, joka edellisenä oli vielä potenut päähänminttymää ja jonka mikä tahansa viattominkin sana oli saanut raivostumaan, ja nyt kykeni hillitsemään itsensä ja salaamaan tunteensa.
- Niin, itsekin tunnen olevani melkein terve, Kosti sanoi. Hän suuteli ystävällisesti äitiään ja sisartaan, ja se sai Anjuskan säteilemään ilosta. - Enkä minä sano tätä eiliseen tapaan, Kosti lisäsi kääntyen Razumihiniin päin ja puristaen lämpimästi tämän kättä.
- Hän on kerrassaan hämmästyttänyt minut tänään, Zosimov aloitti. Toisten saapuminen ilahdutti häntä kovin, sillä hänen ja potilaan välinen juttelu oli jo ehtinyt sammua täydellisesti kymmenen minuutin aikana. - Jos tätä menoa jatkuu, kolmen, neljän päivän kuluttua hän on entisellään, toisin sanoen siinä kunnossa, jossa hän oli kuukausi pari... ehkä kolmekin kuukautta sitten. Juttu näet juontuu kaukaa, se on kehittynyt hiljalleen... eikö niin? Myönnättekö nyt, että olette ehkä itsekin osaltanne syynä siihen? hän lisäsi varovasti hymyillen, ikään kuin olisi yhä vielä pelännyt ärsyttävänsä häntä jollain tavoin.
- Hyvin mahdollista, Kosti vastasi kylmästi.
- Tarkoitan vain että täydellinen parantumisenne riippuu nyt ainakin pääasiallisesti yksin teistä itsestänne. Nyt kun teidän kanssanne voi taas puhella, haluaisin painaa mieleenne ainakin sen, että on välttämätöntä poistaa alkulähde, niin sanoakseni perussyyt, jotka ovat vaikuttaneet sairauden kehittymiseen. Jos sen teette, paranette täydellisesti; ellette, niin asia saattaa muuttua pahemmaksikin. Minä en tunne noita alkusyitä, mutta teidän tiedossanne niiden täytyy olla. Te olette järkevä mies ja olette varmaan tarkkaillut itseänne. Minusta näyttää siltä kuin häiriötilanne olisi alkanut suunnilleen niihin aikoihin, jolloin erositte yliopistosta. Te ette saa olla toimettomana, niinpä minun mielestäni työ ja varma päämäärä voisivat auttaa teitä melkoisesti.
- Niin, niin... te olette ihan oikeassa... minä kirjoittaudun pian yliopistoon uudelleen... silloin kaikki käy... kuin voideltu...
Zosimov, joka viisaita neuvoja antaessaan halusi tehdä vaikutuksen myös naisiin, joutui jossain määrin hämilleen, kun hän puheensa lopetettuaan katsahti potilaaseensa ja huomasi tämän kasvoilla selvästi pilkallisen ilmeen. Se ei kumminkaan kestänyt kauan. Anjuska alkoi heti kiitellä Zosimovia, erityisesti tämän yöllisestä käynnistä majatalossa.
- Mitä, kävikö hän teidän luonanne yöllä? Kysyi pahastuneena. - Ettehän te sitten ole nukkuneet olleenkaan matkan jälkeen?
- Voi, Kosti, kellohan ei ollut vielä kahtakaan, Dunja ja minä emme kotona koskaan menneet makuulle ennen kahta.
- Minäkään en tiedä, miten häntä kiittäisin, Kosti jatkoi rypistäen otsaansa ja painaen katseensa. - Kun rahapalkkio ei tule kysymykseen - suonette anteeksi että huomautan siitä (tämän hän sanoi Zasimoville), - en ensinkään ymmärrä miten olen ansainnut teidän puoleltanne tällaista erityistä huomiota. En ensinkään käsitä... ja... ja se suorastaan painostaa minua, sen vuoksi että se on niin käsittämätöntä, puhun teille täysin avoimesti.
- Älkää siitä kiihtykö, Zosimov vastasi teennäisesti nauraen. - Olettakaa, että olette ensimmäinen potilaani, meikäläinen kun aloittaa lääkärintoimensa, pitää ensimmäisistä potilaistaan kuin omista lapsistaan ja moni toden teolla rakastuu heihin. Eikä minulla suinkaan ole liikaa potilaita.
- Tuosta miehestä puhumattakaan, Kosti viittasi Razumihininiin, - hänkään ei ole saanut minulta palkakseen muuta kuin solvauksia ja vaivannäköä.
- Mitä joutavia! Sinähän taidat olla tänään ihan hentomielisellä tuulella? Razumihin huusi.
Jos hän olisi ollut tarkkanäköinen, hän olisi huomannut, ettei kysymyksessä ollut mikään hentomielisyys, vaan pikemminkin sen vastakohta. Dunja oli sen huomannut. Hän seurasi tarkkaan ja levottomana veljeään.
- Teistä, äiti kulta, en uskalla puhuakaan, Kosti jatkoi kuin aamusella opettelemaansa tehtävää. - Vasta tänään olen alkanut ymmärtää, kuinka eilen mahdoittekaan tuskastua odotellessanne minua kotiin. Sen sanottuaan hän ojensi hymyillen kätensä sisarelle. Ja hymyssä vilahti tällä kertaa todellinen väärentämätön tunne. Iloisena ja kiitollisena Dunja tarttui oitis ojennettuun käteen ja puristi sitä lämpimästi. Veli kääntyi hänen puoleensa, ensi kerran eilisen riitaantumisen jälkeen. Äidin kasvot säteilivät ihastuksesta ja onnesta hänen katsellessaan tuota täydellistä ja sanatonta sovintoa.
- Juuri tuon vuoksi minä pidän hänestä! Razumihin kuiskasi liioittelevaan tapaansa käännähtäessään tuolilla. - Hänellä on väliin tuollaisiakin temppuja!...
"Ja kuinka hyvin kaikki häneltä luonnistuukin!" äiti mietti itsekseen. "Kuinka jalo on hänen sydämensä ja miten koruttomasti ja hienosti hän lopettikaan tuon eilisen epäsovun sisarensa kanssa vain ojentamalla oikealla hetkellä kätensä ja katsomalla ystävällisesti... Ja miten kauniit ovat hänen silmänsä, miten kauniit hänen kasvonsa!... Hän on Dunjaakin kauniimpi... Mtta voi hyvänen aika millaiset kurjat vaatteet hänellä on yllään! Afanasi Ivanovitsin juoksupojallakin, sillä Vasjalla, on paremmat!... Oikein tekisi mieli heittäytyä hänen kaulaansa ja syleillä häntä ja... itkeä - mutta minä pelkään, pelkään... voi hyvä luoja miten omituinen hän on! Nyt hän kyllä juttelee ystävällisesti, mutta sittenkin pelkään. Miksi?..."
- Voi, Kosti, hän virkkoi nyt kiireesti kuin vastaten äskeiseen huomautukseen - et saata arvatakaan, kuinka onnettomia me olimme eilen, Dunja ja minä! Nyt kun kaikki on ohi ja lopussa, ja olemme taas kaikki onnellisia, voinkin ehkä jo kertoa. Kuvittelehan, me riennämme tänne sinua syleilemään, melkein suoraa päätä asemalta, ja tyttö - kas siinähän sinä oletkin! Hyvää päivää, Nastasja! Ja hän sanookin meille, että sinä olet ollut kuumehoureissa, kertoo sinun paenneen asunnostasi salaa tohtorilta ja sanoo, että on lähdetty etsimään sinua. Et saata arvata, millaiselta meistä tuntui! Mieleeni muistui oitis luutnantti Potantsikovin surkea loppu. Hän oli tuttavamme, isäsi ystävä - sinä et enää häntä muista, Kosti - sairasti lavantautia ja karkasi samalla lailla ulos ja putosi pihalla kaivoon, vasta seuraavana päivänä saatiin ylös. Me luulimme asiaa vielä pahemmaksi. Olimme jo aikeissa lähteä etsimään Pjotr Petrovitsia, jotta hänen avullaan... sillä me olimme yksin, ihan yksin, Anjuska valitteli, mutta vaikeni samassa, kun mieleeni johtui, että puhuminen Pjotr Petrovitsista oli vaarallista, vaikka he olivatkin "kaikki onnellisia".
- Niin, niin... tuo kaikki oli tietysti... ikävää... Kosti mumisi vastaukseksi, mutta niin hajamielisen, lähes välinpitämättömän näköisenä, että Dunja katsoi häntä ihmetellen.
- Mitäs minä aionkaan sanoa, hän jatkoi ponnistaen muistiaan, - niin: älkää toki luulko, äiti ja sinä Dunja, etten minä aikonutkaan tänään käydä teidän luonanne, vaan että muka odottelin teitä tänne.
- Mitä sinä nyt, Kosti! Anjuska huudahti hänkin kovin hämmästyneenä.
"Mikähän häntä oikein vaivaa?" Dunja mietti. "Hän vastailee meille kuin pelkästä velvollisuudesta, tekee sovinnon ja pyytää anteeksi kuin toimittaisi virkaansa tai lukisi läksyjään."
- Minä heräsin vastikään ja aioin lähteä luoksenne, mutta vaatteet pidättivät, unohdin mainita niistä eilen... Nastasjalle... että olisi pessyt pois veren... Vasta äsken sain ne päälleni.
- Veren? Minkä veren? Anjuska kysyi.
- Ei se mitään... älkää pelästykö, äiti kulta. Veri tuli siitä, kun minä eilen harhailin hiukan kuumeisena ja jouduin paikalle, missä yksi mies oli joutunut hevosten jalkoihin... eräs virkamies...
- Kuumeisena? Mutta sinähän muistat kaiken? Razumihin keskeytti hänet.
- Se on totta, Kosti vastasi kuin olisi tarkoin harkinnut asiaa, - muistan kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta merkillistä on, etten voi kunnolla selvittää itselleni, miksi tein sen mitä tein, miksi menin sinne, minne menin, miksi puhuin sen mitä puhuin.
- Varsin tavallinen ilmiö, Zosimov puuttui puheeseen. - Teon suoritus on usein mestarillinen, erinomaisen ovela, mutta siihen johtava vaikutin, koko teon alkuunpanija jää epäselväksi ja riippuu monista sairaalloisista vaikutelmista. Kaikki käy kuin unessa.
"Ehkäpä onkin hyvä, että hän pitää minua hulluna", Kosti ajatteli.
- Mutta luullakseni terveetkin tekevät niin, Dunja huomautti katsellen levottomana Zosimovia.
- Sangen oikea huomautus, tohtori vastasi. - Siinä suhteessa me todellakin olemme kaikki, vieläpä varsin usein, melkein kuin mielipuolia, siinä on vain pieni ero, "sairaat" ovat sitä hieman enemmän kuin me muut. Ja tähän on vedettävä selvä raja. Täysin sopusointuista ihmistä ei juuri ole; kymmenistä, ehkäpä vain sadoistatuhansista voi löytää jonkun, ja hänkin on jotenkin huono yksilö...
Kuullessaan sana "mielipuoli", jota mieliaiheestaan laverteleva Zosimov tuli käyttäneeksi, kaikki synkistyivät. Kosti istui kuin mitään huomaamatta mietteissään, omituinen hymy huulillaan. Hän näytti jatkavan jotakin ajatusjuoksua.
- Mutta miten sen hevosten jalkoihin joutuneen kävi? Minä keskeytin sinut! Razumihin tokaisi.
- Mitä? Kosti kysyi kuin unesta heräten. - Niin... vaatteet ryvettyivät, kun autoin kantamaan häntä sisälle... Kesken kaiken: äiti, minä tein eilen anteeksiantamattoman teon; en todellakaan ollut oikein järjissäni. Annoin eilen kaikki ne rahat, jotka te minulle lähetitte... hänen vaimolleen... hautajaisia varten. Hän jäi leskeksi, on keuhkotautinen, surkuteltava nainen... kolme pientä, nälkäistä orpolasta... kotona ei rahaa ei tavaraa... ja lisäksi vielä tytär... Kenties olisitte itsekin antanut, jos olisitte nähnyt... Tosin minulla ei ollut minkäänlaista oikeutta, varsinkin kun tiesin, miten te olitte rahat hankkinut. Voidakseen auttaa täytyy ensin olla siihen oikeutettu, muuten: "Crevez chiens, si vous n'etes pas contents"! - Hän alkoi nauraa. - Eikö niin, Dunja?
- Ei, ei niin, Dunja vastasi varmasti.
- Kas! Sinullakin on... omat mielipiteesi!... veli mutisi katsoen sisartaan melkein vihaisesti ja hymyillen pilkallisesti. - Minun olisi pitänyt ottaa se huomioon... Mitäpä siitä, kiitettäväähän se on, ja sinulle sitä parempi... Ja jos tulet silloin rajaviivalle, jonka yli et astu, tulet onnettomaksi, ja jos pääset, tulet sitäkin onnettomammaksi... Mutta tämähän on kaikki ihan joutavaa! hän lisäsi ärtyneesti omaa innostustaan paheksuen. Tahdoin vain sanoa, että pyydän anteeksi teiltä, äiti kulta! hän lopetti jyrkästi.
- Mitä turhia Kosti, olen varma, että kaikki mitä teet, on hyväksi! äiti sanoi ilahtuneena.
- Älkää olko niin varma, Kosti vastasi vetäen suunsa hymyyn.
Seurasi äänettömyys. Koko tässä juttelussa, vaitiolossa, sovinnossa ja anteeksiannossa oli jotain väkinäistä, ja kaikki tunsivat sen.
"Hehän ikään kuin pelkäävät minua", Kosti mietti katsoen äitiä ja sisarta alta kulmain. Anjuska alkoi tosiaankin pelätä sitä enemmän, mitä pitemmäksi vaitiolo venyi.
"Kun he olivat poissa, rakastin melkein heitä", välähti Kosti mielessä.
- Tiedätkö, Kosti, Marfa Petrovna on kuollut! Anjuska keskeytti vaitiolon.
- Mikä Marfa Petrovna?
- Herranen aika, Marfa Petrovna Svidrigailova! Mihähän olen kirjoittanut hänestä sinulle vaikka kuinka paljon.
- Niin, niin, nyt muistan... vai on hän kuollut! Todellako? hän kysyi säpsähtäen kuin olisi herännyt unesta. - Onko hän tosiaankin kuollut? Mihin hän kuoli?
- Ajattelehan, ihan äkkiä! Anjuska kiirehti kertomaan Kostin osoittamasta kiinnostuksesta rohkaistuneena. - Juuri samaan aikaan, jolloin lähetin sinulle kirjeen, ihan samana päivänä! Ajattelehan, se kauhea mies taisi olla syypää hänen kuolemaansa. Kerrotaan hänen piesseen vaimoaan kamalasti!
- Oliko heidän elämänsä sellaista? Kosti kysyi sisarensa puoleen kääntyen.
- Ei, pikemminkin päinvastoin. Hänen miehensä oli aina hyvin kärsivällinen, jopa kohtelias. Useissa tapauksissa hän suhtautui vaimonsa luonteeseen liiankin mukautuvasti, kokonaista seitsemän vuotta... Nyt hän nähtävästi lopulta menetti kärsivällisyytensä.
- Niinpä hän ei lienekään niin kovin kauhea, kun seitsemän vuotta kesti. Sinä, Dunetska, näytät puolustavan häntä?
- En, en, hän oli hirveä mies! Kauheampaa en voi kuvitellakaan, Dunja vastasi melkein vapisten, kurtisti kulmiaan ja vajosi mietteisiinsä.
- Se oli tapahtunut aamusella, Anjuska ehätti jatkamaan. - Sen jälkeen rouva oli käskenyt heti valjastaa hevoset lähteäkseen päivällisen jälkeen kaupunkiin; hän näet matkusti sellaisten tapausten jälkeen aina kaupunkiin. Hänen sanotaan syöneen erittäin halukkaasti päivällistä...
- Vaikka häntä oli lyöty?
- ...Hän oli muuten yleensäkin... tottunut siihen, ja päivällisen jälkeen hän oli mennyt kylpyhuoneeseen... Hän näet hoiti terveyttään kylpemällä; heillä oli siellä kylmä lähde, jossa hän kylpi säännöllisesti joka päivä. Ja kun hän astui veteen, samassa sattui halvaus!
- Eipä kummakaan! Zosimov virkkoi.
- Oliko hänet piesty pahoinkin?
- Sehän on yhdentekevää, Dunja vastasi.
- Hm! Mikä halu teillä, äiti, on kertoa mokomia loruja? Kosti virkkoi äreästi ja kuin epähuomiossa.
- Voi hyvä ystävä, enhän minä tiennyt, mistä muustakaan olisin jutellut, Anjuska tuli sanoneeksi.
- Mitä, pelkäättekö te minua, vai? Kosti sanoi huulet hymyn vääristäminä.
- Niin teemme, Dunja vastasi katsoen veljeään suoraan silmiin. - Portaita noustessamme äiti teki ristinmerkin pelkästä pelosta.
Kostin kasvot vääristyivät suonenvedontapaisesti.
- Dunja, voi, mitä sinä! Älä välitä, Kosti... Miksi sinä sellaisia, Dunja? Anjuska virkkoi hämillään. - Totta kyllä, tänne matkustaessamme minä koko ajan kuvittelin, kuinka me näemme toisemme jälleen, kuinka kerromme toisillemme kaikesta... ja olin niin onnellinen, ettei matka tuntunut ollenkaan pitkältä. Mutta mitä minä nyt! Olenhan minä nytkin onnellinen... Turhaan sinä, Dunja... Jo yksin siitä olen onnellinen, että näen sinut, Kosti!
- Olkaahan nyt, äiti kulta, Kosti mutisi hämillään katsomatta äitiinsä ja puristaen tämän kättä, - ehdimmehän me vielä jutella kylliksi!
Tämän sanottuaan hän samassa meni hämilleen ja kalpeni; jälleen huokui eräs taannoinen aavistus kalman kylmyyttä hänen sieluunsa, jälleen kävi hänelle selväksi, että hän oli vastikään sanonut suunnattoman valheen, ettei hän enää milloinkaan voisi puhua kylliksi, ja mikä pahempi: ettei hän enää milloinkaan eikä kenenkään kanssa voi edes puhua. Tämän tuskallisen ajatuksen vaikutus oli niin voimakas, että hän unohti itsensä ja ympäristönsä tuokioksi, nousi paikaltaan ja aikoi lähteä huoneesta.
- Mikä sinua vaivaa? Razumihin huudahti ja tarttui hänen käteensä.
Hän istuutui jälleen ja katseli mitään sanomatta ympärilleen; kaikki katsoivat häntä hämmästyneenä.
- Miksi te kaikki olette noin nurjalla tuulella? hän tokaisi ihan odottamatta. - Sanokaa edes jotain! Mitä te siinä istua kyyhötätte? Jutelkaahan toki! Ruvetaan haastelemaan... Tässä sitä ollaan vaan tuppisuuna... Sanokaa jotain, mitä tahansa!
- Luojan kiitos! Minä jo luulin, että eilinen alkaa taas! Anjuska virkkoi ristien itsensä.
- Mikä sinua vaivaa, Kosti? Dunja kysyi.
- Eipä mikään, muistui tässä mieleeni yksi hassu juttu, hän vastasi ja rupesi äkkiä nauramaan.
- Jos niin on laita, kaikki on hyvin! Muuten minäkin jo ajattelin... Zosimov mutisi nousten sohvalta. - Minun täytyy nyt lähteä, käyn ehkä katsomassa vielä... jos tapaan kotoa...
Hän kumarsi ja lähti.
- Oivallinen mies! Anjuska huomautti.
- Niin, oivallinen, mainio, sivistynyt, viisas... Kosti sanoi odottamattoman sukkelasti ja paljon vilkkaammin kuin ennen. - En muista, missä minä olen hänet tavannut ennen sairastumistani... Jossain olen tainnut tavata... Tässä on myös mainio mies! hän lisäsi nyökäten Razumihiniin päin. - Miellyttääkö hän sinua, Dunja? hän kysäisi samassa ja purskahti nauruun ilman mitään syytä.
- Tietenkin, Dunja vastasi.
- Sinä... vintiö! Razumihin murahti hämillään, punastui ja nousi seisomaan. Anjuska hymyili, mutta Kosti nauroi täyttä kurkkua.
- Minnekäs sinä nyt?
- Minäkin lähden... minun täytyy.
- Eikä mitä, jää tänne. Zosimov kun lähti, niin sinunkin mukamas täytyy. Älä mene... Mitäs kello on? Jo kaksitoista? Onpas sinulla nätti kello, Dunja! Miksi te taas olette hiljaa? Minä vaan saan puhella yksin!...
- Sain tämän Marfa Petrovnalta, Dunja vastasi.
- Se on hyvin kallis, Anjuska lisäsi.
- Kas vain! Onpa se iso eikä näytä ollenkaan naisten kellolta.
- Minä pidän juuri tällaisesta, Dunja sanoi.
"Ei siis sulhasen lahjoittama", Razumihin ajatteli mielissään.
- Minä luulin sitä Luzinin lahjoittamaksi, Kosti huomautti.
- Ei, hän ei ole lahjoittanut Dunjalle vielä mitään.
- Vai niin! Muistatteko vielä, äiti, minä olin rakastunut ja aioin mennä naimisiinm, Kosti sanoi äkkiä katsoen äitiään, joka hämmästyi keskustelun saamasta odottamattomasta käänteestä ja pojan äänensävystä.
- Kyllä muistan, kultaseni! Anjuska vilkaisi Dunjaa ja Razumihinia merkitsevästi.
- Hm!... Niin, mitäpä siitä olisi kertomista lapsille? Enää en paljon muistakaan. Hän oli aina sairas, hän jatkoi luoden katseensa alas ja vaipuen jälleen ajatuksiinsa, - ihan raihnainen; hän antoi mielellään almuja köyhille ja kerjäläisille, haaveksi aina luostarista ja itkikin kerran jutellessaan siitä minulle; niin, niin... muistanhan minä... muistan hyvinkin. Ei hän ollut mikään kaunotar. En tosiaankaan tiedä, miksi kiinnyin häneen silloin, luultavasti siksi että hän oli aina sairaana... Jos hän olisi lisäksi ollut rampa tai kyttyräselkäinen, olisin luultavasti pitänyt hänestä vielä enemmän... (Hän hymähti alakuloisesti). Niin... se taisi olla eräänlainen keväthoure...
- Ei, ei se ollut pelkkä keväthoure, Dunja sanoi.
Veli katsoi jännittyneenä tarkkaavasti sisartaan, mutta ei saanut selkoa tämän sanoista eikä kukaties käsittänyt niitä lainkaan. Sitten hän nousi hyvin mietteliään näköisenä, meni äitinsä luo, suuteli tätä ja palasi paikalleen istumaan.
- Taidat rakastaa häntä vieläkin? Anjuska virkkoi liikuttuneena.
- Minäkö häntä? Vieläkin? Ahaa, niin... te tarkoitatte vainajaa! En. Se kaikki on kuin toisessa maailmassa tapahtunutta... jo ammoin ollutta! Ja kaikki... kaikkihan näyttää tapahtuvan kuin jossain muualla...
Hän katseli tarkkaavasti heitä kumpaakin.
- Teitäkin... teitäkin katselen kuin tuhannen virstan päästä... Mitä hittoa me näistä asioista juttelemme! Ja miksi te kyselette minulta kaikkea? hän lisäsi harmistuneena, vaikeni, pureksi kynsiään ja vajosi taas ajatuksiinsa.
- Onpas sinulla kelvoton huone, Kosti, kuin ruumisarkku ikään, Anjuska virkkoi lopettaen painostavan hiljaisuuden.
- Olen varma, että tämä asunto on suurelta osalta syypää sinun synkkämielisyyteesi.
- Asunto?... Kosti sanoi hajamielisesti. - Niin, kyllähän asuntokin on paljon vaikuttanut siihen... sitä olen itsekin ajatellut... Jospa tietäisitte, äiti kulta, miten merkillisen ajatuksen tulitte sanoneeksi, hän lisäsi omituisesti hymyillen.
Vähältä piti, ettei tuo seurue, nämä lähimmät omaiset jotka hän näki kolmivuotisen eron jälkeen, tuo tutunomainen jutustelun sävy ja täydellinen mahdottomuus puhua mistään - ettei tuo kaikki käynyt hänelle suorastaan sietämättömäksi. Oli kuitenkin vielä eräs asia, jota ei käynyt siirtäminen, vaan joka oli ratkaistava tavalla tai toisella jo tänään. - Sen hän oli päättänyt jo heti herättyään. Nyt hän oli iloinen asiasta, joka näytti päästävän hänet pulasta.
- Kuulehan, Dunja, hän virkkoi vakavasti ja kuivasti, - pyydän tietysti sinulta anteeksi eilistä menettelyäni, mutta samalla pidän velvollisuutenani huomauttaa sinulle, etten luovu siitä, mitä pidän pääasiana. Minä taikka Luzin. Vaikka minä olenkin kelvoton olento, et sinä saa sellaiseksi muuttua. Yksi riittää. Jos otat Luzinin miehekseksi, niin minä lakkaan pitämästä sinua sisarenani.
- Kosti, Kosti! tuohan on aivan samaa kuin eilinen! Anjuska huudahti huolestuneena. - Ja miksi sanot aina itseäsi kelvottomaksi? Minä en voi sietää sitä! Eilen teit samoin...
- Veli hyvä, Dunja vastasi vakavasti ja yhtä kuivaan tapaan, sinä teet erään virheen. Minä ajattelin asiaa yöllä ja löysin virheen. Se on siinä otaksumassasi, että minä muka uhraan itseni jonkun hyväksi. Niin ei suinkaan ole laita. Minä menen naimisiin yksin omaan itseni vuoksi, koska nykyinen elämä on minullekin kovin raskasta; tietysti olen iloinen, jos voin olla hyödyksi omaisilleni, mutta se ei suinkaan ole päätökseni tärkein syy...
"Valehtelee!" Kosti ajatteli itsekseen pureksien kynsiään. "Ylpeä! Ei tahdo myöntää, että tahtoo tehdä hyvän työn! Voi noita halpamaisia luonteita! Rakastavatkin ikään kuin vihaisivat... Voi miten minä... vihaan heitä kaikkia!"
- Sanalla sanoen, minä menen naimisiin Pjotr Petrovitsin kanssa, Dunja jatkoi, - koska valitsen kahdesta pahasta pienemmän. Aikomukseni on rehellisesti täyttää, mitä hän minulta odottaa, en siis petä häntä... Miksi sinä hymyilit?
Hän punastui ja hänen silmissään leimahti kiukku.
- Täytätkö kaikki? Kosti kysyi myrkyllisesti.
- Tiettyyn rajaan asti. Pjotr Petrovitsin koko käytös ja hänen kosintatapansa osoittivat minulle heti, mitä hän kaipaa. Tietysti hän tuntee oman arvonsa, ehkä liiaksikin, mutta minä toivon että hän osaa pitää minuakin arvossa... Mitä sinä nyt taas naurat?
- Entä miksi sinä taas punastut? Sinä valehtelet tahallisesti, pelkästä naisellisesta itsepäisyydestä, vain puolustaaksesi väitettäsi minua vastaan... Sinä et voi kunnioittaa Luzinia: minä olen nähnyt hänet ja puhellut hänen kanssaan. Siispä sinä myyt itsesi rahasta ja menettelet joka tapauksessa arvottomasti, mutta siitä olen tyytyväinen, että osaat ainakin punastua edes.
- Tuo ei ole totta, minä en valehtele!... Dunja kuohahti menettäen kokonaan kylmäverisyytensä. - En minä ota häntä, ellen ole varma että hän kunnioittaa minua ja pitää arvossa, en mene hänen vaimokseen, ellen ole varma siitä, että itse voin kunnioittaa häntä. Onneksi voin jo tänään päästä varmuuteen. Sellainen avioliitto ei ole mikään halpamainen teko, kuten sinä väität. Ja jos olisikin, jos minä tosiaankin olisin päättänyt alistua halpamaisuuteen - niin eikö ole säälimätöntä, että sinä puhut tuolla tavoin? Miksi sinä vaadit minulta sankaruutta, jota itsessäsikään kenties ei ole? Se on tyranniutta ja väkivaltaisuutta! Jos minä jonkun tuhoan, niin korkeintaan itseni... Minä en ole vielä ketään tappanut!... Miksi sinä katsot minua tuolla tavoin? Miksi valahdit noin kalpeaksi? Kosti, mikä sinua vaivaa? Kosti kulta!...
- Hyvä luoja! Olet saanut hänet taas pyörtymään! Anjuska parkaisi.
- Ei, ei... joutavia... eihän tässä mitään!... Päätä vain hieman huimasi. Ei tämä mitään pyörtymistä ole... Teillä nyt on aina tuo pyörtyminen päällimmäisenä!... Hm! Niin, mitäs minä aioinkaan? millä tavalla saat tänään varmuuden siitä, että voit kunnioittaa häntä ja että hän... pitää sinua arvossa, kuten sanoit? Sanoithan että tänään? Vai kuulinko minä väärin?
- Äiti, näyttäkää hänelle Pjotr Petrovitsin kirje, Dunja vastasi.
Anjuska ojensi kirjeen vapisevin käsin. Kosti otti sen erittäin uteliaana. Mutta ennen kuin avasi sen, hän katsahti sisartaan kuin ihmetellen.
- Kummallista, hän sanoi hitaasti, kuin uuden ajatuksen yllättämänä, - miksihän minä olen tässä huolissani? Mistä tämä melu? Ota sinä kenet tahdot!
Hän puheli aivan kuin itsekseen, mutta samalla ääneen, ja katsoi sisartaan hetken verran kuin hämillään.
Viimein hän avasi kirjeen kasvoillaan yhä vielä ihmetyksen ilme; sitten hän alkoi lukea hitaasti ja tarkkaavasti ja luki sen kahteen kertaan. Anjuska oli kovin levoton; kaikki odottivat jotain epätavallista.
- Minua ihmetyttää, hän aloitt hetken mietittyään ja antoi kirjeen takaisin äidilleen, mutta ei puhunut kenellekään erityisesti, - hän on asianajaja ja hänen puhetavastaankin huomaa... sellaista harjaantuneisuutta... mutta kuinka oppimattomasti hän kirjoittaakaan!
Kaikki liikahtivat; he olivat odottaneet jotain kokonaan muuta.
- Niinhän ne kaikki kirjoittavat, Razumihin huomautti lyhyesti.
- Oletko sinä lukenut kirjeen?
- Olen.
- Me näytimme sen, Kosti, me... kysyimme neuvoa, Anjuska sanoi hämillään.
- Se on tavallista kansliatyyliä, Razumihin keskeytti. - Asiakirjoja kirjoitetaan vielä nytkin tuohon tapaan.
- Kansliatyylia? Aivan niin, kansliatyyliä, asiakirjatyyliä... Se ei ole juuri oppimatonta mutta ei erityisen kirjallistakaan. Asiakirjatyyliä!
- Pjotr Petrovits ei salailekaan, että on opiskellut varsin niukoilla varoilla ja on jopa ylpeä siitä, että on itse raivannut tiensä, Dunja huomautti veljen uuden puheensävyn hieman loukattua häntä.
- Jos hän on ylpeä, niin hänellä lienee aihetta - en minä väitä vastaan. Sinä, sisko, taisit loukkaantua siitä, ettei minulla ollut kirjeestä muuta sanottavaa kuin tuo huomautus, ja luulet että minä varta vasten rupesin tuollaisista joutavuuksista puhumaan voidakseni peittää harmini huonoon pilaan. Päinvastoin: kirjeen kielen johdosta tulin ajatelleeksi erästä tässä tapauksessa hyvin tärkeää seikkaa. Siinä on sanottu merkitsevästi ja selkeästi, että "saatte syyttää itseänne", ja sitä paitsi hän uhkaa lähteä heti pois, jos minä tulen. Tuo uhkaus merkitsee yksinkertaisesti sitä, että hän uhkaa sanoutua irti teistä molemmista, jos olette tottelemattomia, ja sanoutua irti nyt, kun on saanut teidät tulemaan tänne Pietariin. Mitä nyt ajattelet: voiko tuommoisesta lausumasta suuttua Luziniin yhtä suuressa määrässä kuin jos tämä mies (hän osoitti Razumihinia) tai Zosimov tai kuka hyvänsä meikäläisistä olisi kirjoittanut sillä tavoin?
- E-ei, Dunja vastasi vilkastuen, - minä käsitin varsin hyvin, että lauseparsi on liian yksinkertainen ja ettei hän kenties ole mikään mestari kirjoittamaan... Sinä arvostelti aivan oikein, veli. En odottanutkaan...
- Se on kansliatyylillä ilmaistu, eikä siinä tyylissä ole muita mahdollisuuksia, joten asia on tullut sanotuksi karkeammin kuin hän itsekään olisi halunnut. Minun täytyy huomauttaa sinulle vielä eräästä asiasta: kirjeessä on toinekin lauseparsi, eräs minuun kohdistettu parjaus, vieläpä sangen törkeä. Minä annoin eilen rahat leskelle, keuhkotautiselle ja murtuneelle naiselle, en "muka hautajaiskustannuksiin", vaan nimenomaan hautajaiskustannuksiin, enkä tyttärelle jonka hän leimaa "julkiseksi naiseksi" (ja jonka minä näin eilen ensi kerran elämässäni), vaan leskelle itsellensä. Kaikki tämä osoittaa suurta halua häpäistä minua ja rikkoa meidän - teidän ja minun - suhteemme. Sekin on sanottu virkakielellä, toisin sanoen liian selvässä tarkoituksessa ja naiivisti kiirehtimällä. Hän on älykäs mies, mutta älykkääseen käyttäytymiseen - ei pelkkä äly riitä. Kaikki tuo luonnehtii miestä... minä luulen ettei hän pidä sinua suuressakaan arvossa. Tämän sanon sinulle vain, jotta harkitsisit asiaa, sillä toivon vilpittömästi sinun parastasi...
Dunja ei vastannut mitään. Hänen päätöksensä oli tehty jo aikaisemmin, hän odotti vain iltaa.
- Miten siis päätät menetellä, Kosti? Anjuska kysäisi vielä äskeistäkin rauhattomampana uuden asiallisen puheensävyn vuoksi.
- Mitä merkitsee: "päätät menetellä"?
- Niin, Pjotr Petrovits kirjoittaa ettei sinun pitäisi olla luonamme tänä iltana ja että hän lähtee pois... jos sinä tulet. Kuinka siis... teet?
- Se ei ole minun päätettävissäni, vaan ensi sijassa teidän, jos Pjotr Petrovitsin vaatimus ei loukkaa teitä, ja toisessa sijassa Dunjan, ellei hänkään tunne tulleensa loukatuksi. Minä teen niin kuin te parhaaksi näette, hän lisäsi kuivasti.
- Dunja on jo tehnyt päätöksensä, ja minä olen samaa mieltä kuin hän, Anjuska ehätti selittämään.
- Minä olen päättänyt pyytää sinua, Kosti, pyytää oikein vilpittömästi olemaan mukana tapaamisessamme, Dunja virkkoi. - Tuletko?
- Tulen.
- Minä pyydän teitäkin tulemaan meille kello kahdeksan aikaan, Dunja kääntyi sanomaan Razumihinille. - Äiti, minä kutsun hänetkin.
- Siinä teet oikein, Dunja. Käyköön niin kuin olette päättäneet, Anjuska lisäsi. - Minunkin on siten helpompi olla. En pidä teeskentelystä enkä valheesta; parempi on sanoa suora totuus... Suutu nyt tai ole suuttumatta, Kosti!

IV

Samassa ovi aukeni hiljaa ja huoneeseen astui nuori tyttö katsellen arasti ympärilleen. Kaikki kääntyivät kummastuneina ja uteliaina katsomaan häntä. Kosti ei ensi silmäyksellä tuntenut tyttöä. Hän oli Sofja Semjonova Marmeladova. Kosti oli nähnyt hänet ensi kertaa eilen, mutta sellaisella hetkellä, sellaisessa ympäristössä ja sellaisessa puvussa, että hänen muistiinsa oli jäänyt aivan toisenlainen kuva. Nyt siinä seisoi vaatimattomasti, jopa köyhästi puettu tyttö, vielä aivan nuori, melkein lapsi; kasvot olivat kirkkaat, mutta ikään kuin vähän säikähtyneet, käytös vaatimatonta ja säädyllistä. Hänellä oli yllään hyvin yksinkertainen kotileninki, päässä vanha, muodoton hattu, mutta kädessään hänellä oli nytkin päivänvarjo. Nähdessään vastoin odotustaan huoneen olevan täynnä väkeä hän meni kerrassaan hämilleen, säikähti kuin pieni lapsi ja liikahti jo ovelle päion kuin lähteäkseen takaisin.
- Ai... tekö? Kosti virkkoi tavattoman kummastuneena ja joutui samassa hänkin hämilleen.
Hän oivalsi heti, että äiti ja sisar Luzinin kirjettä lukiessaan olivat saaneet tietää jotain "julkisesta naisesta". Hän oli vastikään moittinut Luzinin panettelua huomauttaen samalla, että itse oli nähnyt tytön ensimmäisen kerran - ja samassa tyttö jo tuleekin itse huoneeseen. Hän muisti myös, ettei hän ollut kohdistanut moitettaan sanaan "julkinen". Kaikki nämä ajatukset vilistivät hänen mielessään epäselvinä ja salamannopeina. Katsoessaan tyttöä hän huomasi tuon nöyryytetyn olennon olevan jo niin masentunut, että täytyi tuntea sääliä häntä kohtaan. Kun tyttö liikahti lähteäkseen pois peloissaan, Kosti tunsi sydäntään riipaisevan.
- En osannut lainkaan odottaa teitä, hän kiiruhti sanomaan pysähdyttäen tytön katseellaan. - Olkaa hyvä, istuutukaa! Te tulette varmaankin Katerina Ivanovnan luota. Ei siihen, vaan tänne, olkaa hyvä...
Sonjan astuessa sisään oli Razumihin, joka oli istunut yhdellä Kostin kolmesta tuolista, oven pielessä, noussut seisomaan päästääkseen tulijan kulkemaan. Kosti aikoi ensin tarjota tytölle paikkaa sohvannurkasta, jossa Zosimov oli istunut, mutta samassa hänen mieleensä johtui, että sohva oli liian tutunomainen paikka, varsinkin kun se teki vuoteenkin virkaa, ja hän kiirehti osoittamaan Razumihinin tuolia.
- Istu sinä tänne, hän sanoi Razumihinille sysäten tämän siihen nurkkaan, jossa Zosimov oli istunut.
Sonja istuutui miltei vavisten pelosta ja katsoi arasti molempiin naisiin. Näkyi ettei hän itsekään käsittänyt, kuinka oli tohtinut istuutua näiden viereen. Tajuttuaan sen hän säikähti niin, että ponkaisi pystyyn ja kääntyi Kostiin päin kovin hämillään.
- Minä... minä... pistäydyin vain, suokaa anteeksi, että häiritsen teitä, hän sanoi epäröiden. - Katerina Ivanovna lähetti minut, hänellä ei ollut ketään toista, kenet olisi lähettänyt... Katerina Ivanovna käski pyytää teitä huomenna hautajaisiin... päiväjumalanpalveluksen jälkeen... Mitrofanin hautausmaalla... ja sitten meille... hänen luokseen... muistoaterialle... Hän käski pyytää.
Sonja takerteli ja vaikeni.
- Koetan tulla, aivan varmasti... aivan varmasti... Kosti vastasi, nousi hänkin seisomaan, takerteli ja pysähtyi kesken lausettaan. - Olkaa hyvä ja istuutukaa, hän sanoi sitten. - Minulla olisi puhumista teille. Olkaahan hyvä - ehkä teillä on kiire - uhratkaa kuitenkin minulle pari minuuttia, olkaa hyvä...
Hän siirsi tuolia. Sonja istuutui jälleen, vilkaisi arasti ja hämillään molempiin naisiin ja painoi katseen alas.
Kostin kalpeat kasvot lehahtivat punaisiksi; äkillinen tuskan värähdys kulki hänen kasvojensa yli ja hänen silmänsä liekehtivät.
- Äiti hyvä, hän virkkoi lujasti ja painokkaasti, - tämä on Sofja Semjonovna Marmeladova; hänen isänsä oli juuri se onneton herra Marmeladov, joka eilen joutui minun nähteni hevosten jalkoihin ja josta jo olen kertonut teille...
Anjuska vilkaisi Sonjaa siristäen hieman silmiään. Vaikka Kostin itsepintainen ja vaativa katse häntä hämmensikin, hän ei kuitenkaan saanut kielletyksi itseltään tätä huvia. Dunja katsoi tyttö parkaa suoraan silmiin kummeksuen. Esittelyn kuullessaan Sonja oli nostaa katseensa, mutta hämmentyi entistä enemmän.
- Tahdoin kysyä teiltä, Kosti sanoi nopeasti, - kuinka teillä tänään jaksetaan? Eikö teitä ole mitenkään häiritty... esimerkiksi poliisin taholta?
- Ei, kaikki on hyvin... Kuolemansyyhän oli selvä; ei ole ahdisteltu, toiset vuokralaiset ovat suutuksissaan.
- Mistä syystä?
- Siitä, kun ruumista pidetään kotona niin kauan... nythän on kuuma aika, helle... kalmanhaju tuntuu... niin että hänet viedään tänä iltana jo hautuumaan ruumishuoneeseen. Katerina Ivanovna ei aluksi tahtonut suostua, mutta nyt jo itsekin näkee, ettei ole muuta neuvoa.
- Siis tänään?
- Hän pyytää teitä tekemään meille sen kunnian, että tulette huomenna kirkkoon ja sitten meille hautajaisaterialle...
- Järjestääkö hän oikein hautajaiset?
- Järjestää, pienen aterian. Hän käski kiittää teitä hyvin paljon, kun autoitte meitä eilen... ilman teitä meillä ei olisi ollut varaa hautajaisiin. Samassa hänen huulensa ja leukansa alkoivat vapista, mutta hän sai hillityksi itsensä ja painoi katseensa alas.
Puheen aikana Kosti oli tarkastellut tyttöä. Tämän kasvot olivat laihat, hyvin laihat ja kalpeat, piirteet jokseenkin säännöttömät, alaleuka ja nenä terävät. Ei häntä voinut juuri sieväksi sanoa, mutta siniset silmät olivat kirkkaat ja vilkastuessaan ne loivat kasvoihin hyvän, sydämellisen ilmeen, joka ehdottomasti viehätti. Hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan oli vielä eräs erikoinen piirre: kahdeksastatoista ikävuodestaan huolimatta hän näytti melkein lapselta, paljon nuoremmalta kuin oli, ja tämä ilmeni toisinaan hänen liikkeissään kerrassaan huvittavalla tavalla.
- Voiko Katerina Ivanovna tosiaankin tulla toimeen niin vähillä rahoilla, kun aikoo järjestää ateriankin? Kosti kysyi yrittäen jatkaa keskustelua.
- Arkku on aivan yksinkertainen... ja kaikki muukin, joten se ei käy kalliiksi... Me laskimme kaiken Katarina Ivanovnan kanssa, että rahaa jää hautajaispitoihinkin... Katerina Ivanovna näet niin kovin tahtoo viettää niitä... Eikähän sitä ilmankaan... hänelle se on lohdutukseksi... hän on semmoinen, tiedättehän...
- Ymmärrän, ymmärrän... Tietysti... Miksi te noin tarkastelette minun huonettani? Äitikin sanoo, että se on kuin ruumisarkku.
- Tehän annoitte eilen meille kaikki rahat! Sonja sanoi yhtäkkiä vastauksen sijasta, omituisen kuuluvasti ja nopeasti kuiskaten, ja painoi kohta taas katseensa alas.
Hänen huulensa ja leukansa vavahtelivat jälleen. Hän oli jo paljon aikaisemmin hämmästellyt mielessään Kostin köyhää asumusta ja nyt hän oli tahtomattaan tullut tokaisseeksi nuo sanat. Seurasi vaitiolo. Dunjan silmät olivat kummallisesti seestyneet ja Anjuska katsoi Sonjaa suorastaan ystävällisesti.
- Kosti, hän virkkoi nousten seisomaan, - me tietysti syömme päivällistä yhdessä. Tulehan Dunja... Sinun, Kosti, pitäisi mennä vähän kävelemään ja sitten paneutua vähäksi aikaa lepäämään. Ja sitten tulet... Pelkään, että me olemme jo väsyttäneet sinut kokonaan...
- Minä tulen, minä tulen, Kosti vastasi. Hän nousi levottomana. - Minulla olisi vielä yksi asia...
- Ettehän te toki voi syödä päivällistä eri paikoissa? Razumihin urahti katsoen ihmeissään Kostia. - Mitä sinä oikein meinaat?
- Kyllä, kyllä, tietysti minä tulen... Mutta jää sinä tänne hetkeksi. Ettehän tarvitse häntä juuri nyt, äiti? Ryöstänkö minä hänet nyt teiltä?
- Voi, ette ollenkaan! Tulettehan tekin, Dmitri Prokofits, meidän kanssamme päivälliselle, olettehan niin hyvä?
- Tulkaa, olkaa niin hyvä, Dunjakin pyysi.
Razumihin kumarsi ja oikein säteili ilosta. Hetkeksi kaikki joutuivat omituisesti hämilleen.
- Hyvästi, Kosti, tai paremminkin näkemiin! en sano mielelläni "hyvästi". Hyvästi, Anjuska... voi, taas tulin sanoneeksi "hyvästi"!...
Anjuska oli vähällä nyökätä Sonjallekin, mutta se ei oikein luonnistunut, ja hän lähti kiireesti huoneesta.
Mutta Dunja näytti vain odottavan vuoroaan ja mennessään äidin jäljessä hän Sonjan ohi kulkiessaan kumarsi huomaavasti, kohteliaasti ja ohjeenmukaisesti. Sonja parka meni hämilleen ja kumarsi hänkin kiireesti ja säikähtyneenä. Hänen kasvoiltaan kuvastui eräänlainen tuskallinen tunto, ikään kuin Anjuskan kohtelias huomaavaisuus olisi ollut hänelle rasitukseksi ja vaivaksi.
- Hyvästi, Dunja! Kosti huusi sisaren ehdittyä jo eteiseen. - Annahan kätesi!
- Johan minä annoin, joko sinä sen unohdit? Dunja vastasi kääntyen ystävällisesti, vaikkakin jäykästi veljensä puoleen.
- Mitä siitä, anna vieläkin!
Ja hän puristi lujasti sisaren sormia. Dunja hymyili hänelle, punastui, tempasi pois kätensä ja juoksi äidin jälkeen, hänkin jostain syystä hyvin tyytyväisenä.
- Nyt on kaikki taas hyvin! Kosti sanoi palattuaan Sonjalle ja katsoi tyttöä hilpeästi. - Suokoon Luoja kuolleille rauhan ja eläville vielä elämää! Eikö niin? Niinhän?
Sonja katsoi ihmeissään Kostin kirkastuneita kasvoja. Tämä puolestaan katseli vierastaan muutaman hetken ääneti ja tarkkaavasti; kaikki mitä isävainaja oli tyttärestään kertonut, palautui samassa hänen mieleensä.

- Hyvänen aika, Dunja! Anjuska aloitti heidän ehdittyään kadulle. - Olen suorastaan iloinen, että tulimme lähteneeksi pois; tuntuu keveämmältä. Olisinko osannut aavistaa eilen rautatievaunussa, että tällaisestakin asiasta voisin iloita?
- Johan minä sanoin teille, äiti kulta, että hän on vielä hyvin sairas. Ettekö te huomaa sitä? Jospa hän onkin turmellut terveytensä juuri niiden huolten vuoksi, joita hän on meistä kantanut? Häntä on kohdeltava suopeasti, ja paljon, hyvin paljon voi antaa hänelle anteeksi.
- Vaan sinäpä et kohdellut häntä myöntyväisesti! Anjuska keskeytti Dunjan puheen kiivaasti ja kateellisena. - Tiedätkö, Dunja, minä katselin teitä molempia; sinä olet aivan hänen kuvansa, et niinkään kasvoiltasi kuin sielultasi. Molemmat olette synkkämielisiä, molemmat juroja ja helposti tulistuvia, ylpeitä ja ylevämielisiä... Eihän hän voi olla itsekäs ihminen, vai mitä arvelet, Dunja?... Kun ajattelen, mitä tänä iltana saattaa tapahtua, niin oikein sydäntä kouristaa!
- Älkää huolehtiko, äiti, tapahtuu vain se, minkä täytyy tapahtua.
- Mutta ajattelehan, Dunja, millaisessa asemassa me nyt olemme. Mitä jos Pjotr Petrovits kieltäytyy? Anjuska tuli ajattelemattomuuttaan sanoneeksi.
- Jos hän sen tekee, niin mitä arvoa hänellä enää on! Dunja vastasi jyrkästi ja halveksivasti.
- Teimme oikein, kun lähdimme jo pois, Anjuska ehätti keskeyttämään. - Hänellä oli jokin kiireellinen asia; hyvä että vähän jaloittelee ja saa raitista ilmaa... siellähän oli hirveän tunkkaista... mutta missäpä täällä Pietarissa voisi raitista ilmaa hengittää? Täällähän on kaduillakin yhtä ummehtunutta kuin huoneessa, jonka ikkunaa ei koskaan avata. Hyvänen aika millainen kaupunki!... Odota, väisty syrjään! Nehän tulevat ihan päälle, mitä kantanevatkaan? Pinoahan ne siinä vievät... sitä menoa... Minä pelkään kovin myös tuota tyttöä...
- Mitä tyttöä, äiti?
- No sitä Sofja Semjonovaa, joka vastikään tuli sinne...
- Miksi?
- Minulla on semmoinen aavistus, Dunja. Usko tai ole uskomatta, mutta kun hän astui huoneeseen, samassa päähäni iski ajatus: siinä on asian ydin...
- Eikä mitään! Dunja huudahti harmistuneena. - Aina te olette siinä aavistuksinenne, äiti! Kosti näki hänet vasta eilen ensi kerran, ja nyt kun tyttö tuli, hän ei edes tuntenut tätä.
- No, saatpa nähdä!... Hän tekee minut levottomaksi, saatpa nähdä, saatpa nähdä! Ja minäkös pelästyin, kun hän katsoi katsomistaan minua... Ja millaiset silmät, tuskinpa saatoin tuolilla pysyä, muistatko, kun Kosti alkoi esitellä? Kummallista on sekin, että Pjotr Petrovits kirjoittaa hänestä sellaista, ja Kosti esittelee hänet, vieläpä sinullekin! Niinpä tyttö on varmasti Kostille rakas!
- Mitä kaikkea kirjoittaneekaan! Puhuttiinhan ja kirjoiteltiin meistäkin, joko olette unohtanut sen? Minä olen varma, että hän on... kelpo tyttö ja että kaikki muu on joutavaa juorua.
- Luoja suokoon niin!
- Pjotr Petrovits on kurja panettelija, Dunja päätti lyhyeen.
Anjuska joutui ihan ymmälle. Puhuminen loppui siihen.
- Kuules, kuules minulla on asiaa sinulle, Kosti sanoi ja vei Razumihinin ikkunan luo.
- Sanon sitten Katerina Ivanovnalle, että te tulette... Sonja ehätti sanomaan ja aikoi jo lähteä.
- Tuossa paikassa, Sofja Semjonovna, ei meillä ole mitään salaisuuksia, ette te ollenkaan häiritse... Haluaisin sanoa teille vielä pari sanaa... Kuule, hän kääntyi jälleen lausettaan lopettamatta sanomaan Razumihinille, - tunnethan sinä sen... mikä hänen nimensä nyt oli... Porfiri Petrovitsin?
- Mikä ettei! Hänhän on minun sukulaiseni. Entä sitten?
- Eikö hän juuri aja sitä asiaa... tiedäthän, sitä murhajuttua... josta eilen juteltiin?
- Entä sitten? Razumihin kysyi silmät suurina.
- Hän on tiedustellut panttaajia, ja minullakin oli siellä pari panttia, pikkuesineitä, mutta sormuksen olen saanut sisareltani muistoksi lähtiessäni tänne ja hopeakello on isän perintöä. Niiden yhteinen arvo lienee siinä viisi, kuusi ruplaa, mutta minulle ne ovat rakkaita muistoja. Mitä minä nyt tekisin? En tahtoisi menettää noita esineitä, varsinkaan kelloa. Äsken minä ihan pelkäsin, että äiti pyytää sitä nähdäkseen, kun puhuimme Dunjan kellosta. Se on ainoa muisto isältäni. Äiti varmaan sairastuu, jos kello joutuu hukkaan. Naisväki on sellaista!

Ja hän lähti menemään käytävää pitkin.

Pjotr Petrovitsin mukaan "unettomat yöt ja ahdistava kokemus" olivat kuitenkin nyt takana.
Pjotr Petrovitsille tämä oli oikeastaan toinen tuleminen. Silloin hän alkoi olla tyytyväinen. Hän aikoi vihdoinkin nauttia Päivistä. Toteutti jopa pitkäaikaisen haaveensa ja hankki koiran. Kaikki oli hyvin, mutta murhekapat odottivat jo ovella.
Vähäisiltä vaikuttaneiden vaivojen jälkeen Päiviltä löydettiin pitkälle edennyt munuaiassyöpä. Hän joutui kuulemaan asian lääkäriltä, jolla ei sellaisia sanoja kuin psykologia ja empatia ollut edes sanakirjassa. Hän luki tuomiota: päiviä tai enintään kuukausia ja oli valmis siirtämään potilaan terveyskeskuksen niskoille terminaalivaiheeseen asti. Ilman Pjotr Petrovitsin pontevaa ja kuvia kumartamatonta asennetta näin olisi varmasti käynytkin. Mutta se ei enää autanut taistelun kannalta olennaisessa asiassa. Päivin henkinen puolustuskyky oli romahdutettu, ja hän tavallaan jo luovutti.
Tieto oli kauhistuttava järkytys Pjotr Petrovitsille. Miten voidaan häneen verrattuna nuori ja poikkeuksellisen hyvässä fyysisessä kunnossa oleva nainen tuomita kuolemaan jo muutaman päivän kuluttua! Miten salakavala syöpä sairautena voi ollakaan! Ja ennen muuta, miten voidaan tällainen potilas, joka tarvitsisi kaikkea henkistä tukea, jättää lähes oman onnensa varaan!
Pjotr Petrovits seurasi Päivin pitkällistä, kivuliasta ja urheata taistelua. Se opetti paljon lisää siitä armottomuudesta, joka kulkee nimellä priorisointi ja jota säätelevät kapitalismin rautaiset lait. Se opettei myös oivaltamaan, että lääkäreitä - kuten meitä ihmisiä yleensä - on moneksi. On sellaisia, jotka tekevät kaikkensa potilaan hyväksi kuin myös sellaisia, jotka ovat aivan väärällä alalla. Syntyi myös lohduton vaikutelma, että jos syöpään sairastut, olet pitkälle omillasi, oman aloitteellisuutesi, sinnikkyytesi, suostuttelukykysi ja muiden vastaavien ominaisuuksien varassa. Osin siksi, että päättäjillä on varaa tuhlata varoja maailmalle, mutta ei tämän vakavimman kansantaudin tutkimukseen tehokkaasta hoidosta puhumattakaan.
Pjotr Petrovits ei ihmetellyt, että moni syöpäpotilas oli tavattoman katkera. Ja syystä.
Pjotr Petrovits oli yrittänyt tukea Päiviä, etenkin alkuvaiheessa, jolloin hän oli syvällä murheen alhossa. Viritellä optimismia ja maalata lohdullisia tulevaisuudenkuvia. Hän ei kokenut juuri onnistuneensa ja hän luulee, että Päivikin näki hänen lävitseen. Myöhemmin Pjotr Petrovitsta oli entistä vähemmän tukea. Jo sairaustiedon saapuessa hän oli ollut omista syistään ajautumassa masennuskierteeseen. Tieto Päivistä vei jalat lopullisesti alta ja Pjotr Petrovits putosi syvälle. Siksi ne lohdutusyrityksetkin olivat lähinnä samaa kuin sokea olisi rampaa johdattanut.
Luoja armahti Päiviä aurinkoisena helmikuun loppupäivänä. Pjotr Petrovits sai jonkinlaisen etiäisen, ja kun tieto tuotiin, hän tiesi jo mistä oli kysymys. Kipeää teki eikä sitä helpottanut tieto, ettei Päivin tarvinnut enää kärsiä. Riittämättömäksi Pjotr Petrovits tunsi itsensä ja oli tuntenut myöhemminkin. Omien vaikeuksiensa vuoksi hän ei ollut kyennyt siihen, mihin olisi halunnut.
Kun hän muisteli Päiviä, hän ei milloinkaan nähnyt häntä silmissään sairaana, vuoteessa makaavana, vaan iloisena ja terveenä heidän yhteisissä riennoissaan.
Hänen äitinsä olisi aikanaan käynyt mielellään koulua. Kykyjä hänellä olisi ollut, mutta joutui siitä huolimatta tyytymään lyhimpään mahdolliseen koulukurssiin.
Siksi äiti toivoi, että edes Päivi saisi mahdollisuuden. Sen lisäksi Päiville tarjottiin mahdollisuuden harrastaa urheilua. Kuitenkin hän kaatui heti ensimmäisen hyppynsä, kun kolmoislutz jäi matalaksi ja hän pyllähti jään pintaan. Muuten hänen luistelu oli teknisesti hyvä ja eläväinen. Lisäksi hänestä olisi varmaan tullut hyvä kirjailija, jos vain olisi saanut elää. Hän ehti kirjoittaa vain yhden kirjan, johon hän kasisi kaikki kliseet. Enempään hänellä ei ollut aikaa.

Työhuoneen hyllyillä oli mappeja. Niissä oli käsikirjoituksia seuraaviin romaaneihin.

Kaikissa asioissa on raja, jonka toiselle puolelle on vaarallista astua, sillä kerran yli astuttua on paluu mahdoton, vaikka emme sitä aina uskokaan.

Kirjan henkilöt eivät tiedä tulevaisuutta, eivätkä sitä mitä seurauksia heidän valinnoillaan tulevassa on.

Etusivu

I

2. Niin kauan kuin yötä riittää